Puolustan sananvapautta

Kirjailijana, tutkijana ja puhumisen ammattilaisena harvat asiat ovat minulle pyhempiä kuin sanan- ja mielipiteenvapaus. Kysyminen ja totuuden etsiminen edellyttävät ehdotonta vapautta ajatella ja ilmaista ajatuksia. Olen huolestunut siitä, että sananvapauden puolustamista yhä useammin pidetään jotenkin kiistanalaisena – jopa epäilyttävänä – kannanottona. Esimerkiksi kukaan tuttavani ei varsinaisesti tunnusta vastustavansa sananvapautta, mutta useampikin on joko suoraan tai epäsuorasti todennut, ettei halua tai uskalla tuoda todellisia mielipiteitään esiin julkisesti. Myös minua itseäni on kehotettu varomaan sananvapauden julkista puolustamista.

Eräs ystäväni, jonka mielipiteitä erityisesti arvostan, ehdotti, että poistaisin eräästä (vielä julkaisemattomasta) tekstistäni sananvapautta käsittelevän kohdan, koska hänen mielestään se sai minut kuulostamaan erään tietyn poliittisen puolueen kannattajalta. En poistanut. Miksi olisin? Demokraattisessa yhteiskunnassahan sananvapauden pitäisi olla jokaisen puolueen asialistan perusta. Mitä nämä puolueet sitten kannattavat elleivät sananvapautta?

Toinen reaktio, johon olen törmännyt (ja varmasti tämänkin tekstin yhteydessä törmään), on se, että huoleni sananvapaudesta on jonkinlainen olkiukko. On täysin totta, että Suomi vuonna 2019 on varmasti ihmiskunnan historian vapaimpia aateympäristöjä, jossa saa sanoa ja kirjoittaa lähes mitä tahansa. Tämä on mielestäni asiaintila, jota kannattaa vaalia ja suunta, johon kannattaa jatkaa. Jos kuitenkin herkistämme aistimme ja pysähdymme kuuntelemaan hiljaisia ja ei-niin-hiljaisia signaaleja meiltä ja maailmalta, käy ilmeiseksi, että sananvapauden tila ei ole vakaa, ja että suunta on päinvastainen.

Useissa maissa poliittiset ja uskonnolliset liikkeet pitävät ilmaisunvapautta rautaisessa otteessaan. Erilaiset valvontateknologiat yleistyvät kovaa vauhtia kaikkialla maailmassa. Rahan valtaa kumartava media toimittaa yhä useammin myös oikeuslaitoksen roolia ja jakelee tuomioitaan seurauksista piittaamatta. Pienet, mutta äänekkäät painostusryhmät ja sosiaalisen median lynkkausjoukot edistävät oman käden sosiaalista oikeudenmukaisuutta vainoamalla yksityishenkilöitä ja yrityksiä. Ihmiset menettävät mielipiteidensä vuoksi työpaikkojaan, heidän kommunikaatiokanaviaan suljetaan, osallistumistaan rajoitetaan ja esiintymisiään perutaan. Kasvottomat algoritmit säätelevät, kuka ja mitä mistäkin asiasta saa kirjoittaa.

Tämän on loputtava.

Julkista sananvapauskeskustelua värittää huoli ”vihapuheesta”. Mutta mitä ”vihapuhe” oikeastaan on? Jokin aika sitten törmäsin erään huumorisivuston satiiriseen artikkeliin, jonka mukaan vihapuheen virallinen määritelmä on tästedes ”sellainen puhe, mistä me emme tykkää”. Juttu nauratti. Samalla se kuitenkin myös pelotti. Yhä useammin näyttää siltä, että ”viha” toimii ennen kaikkea retorisena aseena, jolla omasta kannasta poikkeavat näkemykset pyritään vaientamaan.

Kyse on samanlaisesta ilmiöstä kuin erilaisten fobioiden ilmestymisessä julkiseen keskusteluun viime vuosina. Tiettyjen asioiden kritiikki leimataan nykyisin hyvin nopeasti irrationaaliseksi ”fobiaksi” sen sijaan, että siihen vastattaisiin. Kun jokin asia leimataan peloksi tai vihaksi, se lakkaa olemasta perusteltu mielipide. Siitä tehdään häiriötila, jonka esittäjää ei tarvitse ottaa vakavasti. Pelon tai vihan kanssa ei tarvitse käydä dialogia, koska ne eivät perustu järkeen. On lukuisia esimerkkejä tapauksista, joissa ihmisestä on ”vihan” vuoksi tehty ulkopuolinen. Hänen maineensa, sosiaaliset suhteensa ja toimeentulonsa voidaan tällöin vapaasti tuhota.

On päivänselvää, että ihmiset ovat koko historiansa ajan sanoneet ja kirjoittaneet toisista asioita, jotka ovat tarkoituksellisen loukkaavia, törkeitä, epämiellyttäviä ja jopa vaarallisia. Nykyisin jotkut myös vetoavat sananvapauteen näin tehdessään. Kaikissa kulttuureissa kuitenkin on sääntöjä, jotka rajoittavat tällaista kielenkäyttöä. Suomen laki määrittelee esimerkiksi kunnianloukkauksen, uhkauksen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen rikoksiksi, ja näin on hyvä. Mutta mihin tarvitaan äärimmäisen tulkinnanvaraista ”vihapuhetta”? Moukkamaisuutta, jonka piiriin suuri osa niin sanotusta ”vihapuheesta” nähdäkseni kuuluu, ei toistaiseksi ole julistettu rikokseksi – valitettavasti. 

Vihan ja pelon lisäksi myös huumori voidaan nähdä uhkana. Suomen Valtioneuvoston kanslia on tuoreessa informaatiovaikuttamista koskevassa ohjeistuksessaan kirjoittanut seuraavaa: ”Satiiri ja parodia ovat tavallisesti harmittomia viihdyttämismuotoja. Informaatiovaikuttamisessa huumoria voidaan kuitenkin käyttää työkaluna harhaanjohtavan informaation levittämiseen ja yksilöiden, narratiivien tai mielipiteiden naurunalaiseksi saattamiseen tai kritisointiin. Huumoria voidaan käyttää kiistanalaisten mielipiteiden oikeuttamiseen.”

Tässä ei sinänsä ole mitään kyseenalaista. Informaatiovaikuttaminen on todellinen asia, ja sen keinoista on hyvä olla selvillä niin viranomais- kuin kansalaistasollakin. Jos kuitenkin viralliselta taholta todetaan esimerkiksi yhteiskunnallisen satiirin ja parodian olevan mahdollisesti haitallisia informaatiovaikuttamisen muotoja, se mahdollistaa tarvittaessa minkä tahansa asian kieltämisen turvallisuuden varjolla. Vapaassa yhteiskunnassa ei kuitenkaan voi olla mitään tahoa, narratiivia, ideologiaa, ryhmää, tai yksilöä, jota ei saisi kritisoida, kyseenalaistaa ja saattaa tarvittaessa naurunalaiseksi.

Onko esimerkiksi niin, että minua naurattanut artikkeli, jossa satiirin keinoin osoitettiin vihapuhekontrollin mielivaltaisuus, olikin ”haitallista informaatiovaikuttamista”, ehkä jopa vihapuhetta? Tämä ei ole vielä todellisuutta, mutta kauanko menee siihen, että se on? Jos tilanne on vielä tänään hyvä, täytyykö odottaa huomiseen, jolloin se ehkä on jo liian huono? Sananvapauden uhattuna oleminen näkyy sellaisten asioiden lisääntymisenä, joita ei saa kritisoida, joista ei keskustella, ja joista on vain yksi sallittu mielipide.

Ymmärrän, että on tahoja, jotka käyttävät termiä ”sananvapaus” halpamaisella tavalla. Tämä ei kuitenkaan vähennä lainkaan sananvapauden arvoa, eikä tee sen rajoittamisesta yhtään hyväksyttävämpää. Mitä tahansa käsitettä voidaan käyttää minkä tahansa päämäärien ajamiseen. On myös sanottu, että sananvapaus tarkoittaa ainoastaan vapautta ennakkosensuurista, mutta sanojensa seurauksista jokaisen on vastattava itse. On totta, että vapautta ei voi erottaa vastuusta. Kuitenkin myös tilanne, jossa ihminen tietää mielipiteensä ilmaisun voivan johtaa ongelmiin, kuuluu ennakkosensuurin piiriin. Itsesensuuri on sensuurin muodoista pahin.

Minulle on sanottu, että sananvapauden julkinen puolustaminen saattaa ”sulkea ovia”. Voi olla. Siitä huolimatta ajattelen, että jokaisella ihmisellä on sekä vapaus että velvollisuus muodostaa itse omat käsityksensä ja ilmaista niitä vailla pelkoa seurauksista. Jokaisella on vapaus ja velvollisuus haastaa ja tulla haastetuksi, vihata ja rakastaa, nauraa ja kauhistua. Jos tämän ääneen toteaminen sulkee jonkin oven, sellaisesta ovesta tuskin olisi muutenkaan kannattanut kulkea.

Sen sijaan, että naamioisimme valtapyrkimyksemme ”vihan vastustamiseen”, voisi olla parempi ottaa vastuu itsestään ja alkaa puolustaa vapautta.

 

Yksi kommentti artikkeliin ”Puolustan sananvapautta

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s