Puolustan sananvapautta

Kirjailijana, tutkijana ja puhumisen ammattilaisena harvat asiat ovat minulle pyhempiä kuin sanan- ja mielipiteenvapaus. Kysyminen ja totuuden etsiminen edellyttävät ehdotonta vapautta ajatella ja ilmaista ajatuksia. Olen huolestunut siitä, että sananvapauden puolustamista yhä useammin pidetään jotenkin kiistanalaisena – jopa epäilyttävänä – kannanottona. Esimerkiksi kukaan tuttavani ei varsinaisesti tunnusta vastustavansa sananvapautta, mutta useampikin on joko suoraan tai epäsuorasti todennut, ettei halua tai uskalla tuoda todellisia mielipiteitään esiin julkisesti. Myös minua itseäni on kehotettu varomaan sananvapauden julkista puolustamista.

Eräs ystäväni, jonka mielipiteitä erityisesti arvostan, ehdotti, että poistaisin eräästä (vielä julkaisemattomasta) tekstistäni sananvapautta käsittelevän kohdan, koska hänen mielestään se sai minut kuulostamaan erään tietyn poliittisen puolueen kannattajalta. En poistanut. Miksi olisin? Demokraattisessa yhteiskunnassahan sananvapauden pitäisi olla jokaisen puolueen asialistan perusta. Mitä nämä puolueet sitten kannattavat elleivät sananvapautta?

Toinen reaktio, johon olen törmännyt (ja varmasti tämänkin tekstin yhteydessä törmään), on se, että huoleni sananvapaudesta on jonkinlainen olkiukko. On täysin totta, että Suomi vuonna 2019 on varmasti ihmiskunnan historian vapaimpia aateympäristöjä, jossa saa sanoa ja kirjoittaa lähes mitä tahansa. Tämä on mielestäni asiaintila, jota kannattaa vaalia ja suunta, johon kannattaa jatkaa. Jos kuitenkin herkistämme aistimme ja pysähdymme kuuntelemaan hiljaisia ja ei-niin-hiljaisia signaaleja meiltä ja maailmalta, käy ilmeiseksi, että sananvapauden tila ei ole vakaa, ja että suunta on päinvastainen.

Useissa maissa poliittiset ja uskonnolliset liikkeet pitävät ilmaisunvapautta rautaisessa otteessaan. Erilaiset valvontateknologiat yleistyvät kovaa vauhtia kaikkialla maailmassa. Rahan valtaa kumartava media toimittaa yhä useammin myös oikeuslaitoksen roolia ja jakelee tuomioitaan seurauksista piittaamatta. Pienet, mutta äänekkäät painostusryhmät ja sosiaalisen median lynkkausjoukot edistävät oman käden sosiaalista oikeudenmukaisuutta vainoamalla yksityishenkilöitä ja yrityksiä. Ihmiset menettävät mielipiteidensä vuoksi työpaikkojaan, heidän kommunikaatiokanaviaan suljetaan, osallistumistaan rajoitetaan ja esiintymisiään perutaan. Kasvottomat algoritmit säätelevät, kuka ja mitä mistäkin asiasta saa kirjoittaa.

Tämän on loputtava.

Julkista sananvapauskeskustelua värittää huoli ”vihapuheesta”. Mutta mitä ”vihapuhe” oikeastaan on? Jokin aika sitten törmäsin erään huumorisivuston satiiriseen artikkeliin, jonka mukaan vihapuheen virallinen määritelmä on tästedes ”sellainen puhe, mistä me emme tykkää”. Juttu nauratti. Samalla se kuitenkin myös pelotti. Yhä useammin näyttää siltä, että ”viha” toimii ennen kaikkea retorisena aseena, jolla omasta kannasta poikkeavat näkemykset pyritään vaientamaan.

Kyse on samanlaisesta ilmiöstä kuin erilaisten fobioiden ilmestymisessä julkiseen keskusteluun viime vuosina. Tiettyjen asioiden kritiikki leimataan nykyisin hyvin nopeasti irrationaaliseksi ”fobiaksi” sen sijaan, että siihen vastattaisiin. Kun jokin asia leimataan peloksi tai vihaksi, se lakkaa olemasta perusteltu mielipide. Siitä tehdään häiriötila, jonka esittäjää ei tarvitse ottaa vakavasti. Pelon tai vihan kanssa ei tarvitse käydä dialogia, koska ne eivät perustu järkeen. On lukuisia esimerkkejä tapauksista, joissa ihmisestä on ”vihan” vuoksi tehty ulkopuolinen. Hänen maineensa, sosiaaliset suhteensa ja toimeentulonsa voidaan tällöin vapaasti tuhota.

On päivänselvää, että ihmiset ovat koko historiansa ajan sanoneet ja kirjoittaneet toisista asioita, jotka ovat tarkoituksellisen loukkaavia, törkeitä, epämiellyttäviä ja jopa vaarallisia. Nykyisin jotkut myös vetoavat sananvapauteen näin tehdessään. Kaikissa kulttuureissa kuitenkin on sääntöjä, jotka rajoittavat tällaista kielenkäyttöä. Suomen laki määrittelee esimerkiksi kunnianloukkauksen, uhkauksen ja kansanryhmää vastaan kiihottamisen rikoksiksi, ja näin on hyvä. Mutta mihin tarvitaan äärimmäisen tulkinnanvaraista ”vihapuhetta”? Moukkamaisuutta, jonka piiriin suuri osa niin sanotusta ”vihapuheesta” nähdäkseni kuuluu, ei toistaiseksi ole julistettu rikokseksi – valitettavasti. 

Vihan ja pelon lisäksi myös huumori voidaan nähdä uhkana. Suomen Valtioneuvoston kanslia on tuoreessa informaatiovaikuttamista koskevassa ohjeistuksessaan kirjoittanut seuraavaa: ”Satiiri ja parodia ovat tavallisesti harmittomia viihdyttämismuotoja. Informaatiovaikuttamisessa huumoria voidaan kuitenkin käyttää työkaluna harhaanjohtavan informaation levittämiseen ja yksilöiden, narratiivien tai mielipiteiden naurunalaiseksi saattamiseen tai kritisointiin. Huumoria voidaan käyttää kiistanalaisten mielipiteiden oikeuttamiseen.”

Tässä ei sinänsä ole mitään kyseenalaista. Informaatiovaikuttaminen on todellinen asia, ja sen keinoista on hyvä olla selvillä niin viranomais- kuin kansalaistasollakin. Jos kuitenkin viralliselta taholta todetaan esimerkiksi yhteiskunnallisen satiirin ja parodian olevan mahdollisesti haitallisia informaatiovaikuttamisen muotoja, se mahdollistaa tarvittaessa minkä tahansa asian kieltämisen turvallisuuden varjolla. Vapaassa yhteiskunnassa ei kuitenkaan voi olla mitään tahoa, narratiivia, ideologiaa, ryhmää, tai yksilöä, jota ei saisi kritisoida, kyseenalaistaa ja saattaa tarvittaessa naurunalaiseksi.

Onko esimerkiksi niin, että minua naurattanut artikkeli, jossa satiirin keinoin osoitettiin vihapuhekontrollin mielivaltaisuus, olikin ”haitallista informaatiovaikuttamista”, ehkä jopa vihapuhetta? Tämä ei ole vielä todellisuutta, mutta kauanko menee siihen, että se on? Jos tilanne on vielä tänään hyvä, täytyykö odottaa huomiseen, jolloin se ehkä on jo liian huono? Sananvapauden uhattuna oleminen näkyy sellaisten asioiden lisääntymisenä, joita ei saa kritisoida, joista ei keskustella, ja joista on vain yksi sallittu mielipide.

Ymmärrän, että on tahoja, jotka käyttävät termiä ”sananvapaus” halpamaisella tavalla. Tämä ei kuitenkaan vähennä lainkaan sananvapauden arvoa, eikä tee sen rajoittamisesta yhtään hyväksyttävämpää. Mitä tahansa käsitettä voidaan käyttää minkä tahansa päämäärien ajamiseen. On myös sanottu, että sananvapaus tarkoittaa ainoastaan vapautta ennakkosensuurista, mutta sanojensa seurauksista jokaisen on vastattava itse. On totta, että vapautta ei voi erottaa vastuusta. Kuitenkin myös tilanne, jossa ihminen tietää mielipiteensä ilmaisun voivan johtaa ongelmiin, kuuluu ennakkosensuurin piiriin. Itsesensuuri on sensuurin muodoista pahin.

Minulle on sanottu, että sananvapauden julkinen puolustaminen saattaa ”sulkea ovia”. Voi olla. Siitä huolimatta ajattelen, että jokaisella ihmisellä on sekä vapaus että velvollisuus muodostaa itse omat käsityksensä ja ilmaista niitä vailla pelkoa seurauksista. Jokaisella on vapaus ja velvollisuus haastaa ja tulla haastetuksi, vihata ja rakastaa, nauraa ja kauhistua. Jos tämän ääneen toteaminen sulkee jonkin oven, sellaisesta ovesta tuskin olisi muutenkaan kannattanut kulkea.

Sen sijaan, että naamioisimme valtapyrkimyksemme ”vihan vastustamiseen”, voisi olla parempi ottaa vastuu itsestään ja alkaa puolustaa vapautta.

 

Erakkomajoista kuntosaleille uusi laitos keväällä 2019

uusilaitos

Vilkkaan luentovuoden jälkeen tahti on hidastunut, vaan ei pysähtynyt. Nyt on aika alkaa vähitellen valaista, millaisten asioiden kanssa työskentelen lähitulevaisuudessa.

Syyskuussa tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun ERAKKOMAJOISTA KUNTOSALEILLE ilmestyi. Teoksen ensimmäinen painos on jo hyvän aikaa sitten myyty loppuun, mutta kysyntä ei tunnu laantuneen. Kirja on myös päätynyt useammankin joogaopettajakoulutuksen oppimateriaaliksi.

Kuten kirjassani totean, joogan historia ei ole loppunut vaan jatkuu lakkaamatta. Myöskään joogaa koskeva tutkimus ei ole lakannut, päin vastoin. Viimeisen kolmen vuoden aikana on ilmestynyt useita merkittäviä teoksia, jotka täydentävät ja tarkentavat aiemmin tiedettyä, sekä valaisevat aiemmin tuntemattomia juonteita joogan historiassa.Vastatakseni joogan historiaa koskevan kirjallisuuden tarpeeseen ja taatakseni tarjolla olevan tiedon laadukkuuden, olen sopinut Basam Booksin kanssa Erakkomajoista kuntosaleille -kirjan uudesta laitoksesta. Kirjan rakenne tulee pysymään samana, mutta sisältöä päivitetään tuoreen tutkimuksen voimin. Mukaan tulee paljon pienempiä ja suurempia muutoksia, mutta myös muutama kokonaan uusi luku. Samalla teoksen nimi muuttuu hieman, jotta uusi laitos olisi helpompi erottaa ensipainoksesta.

JOOGAN TIE – ERAKKOMAJOISTA KUNTOSALEILLE on aikataulutettu keväälle 2019. Toivon, että siitä on hyötyä ja iloa niin joogan harrastajille kuin opettajillekin.

Lisää uutisia seuraa lähipäivinä!

Puoli vuotta Joogin lukulamppua

Juhannuksen jälkeen aloitin joogaa käsittelevän Joogin lukulamppu -blogini Basam Booksin Viisas elämä -sivustolla. Ohessa kooste tiivistahtisen ensimmäisen puolivuotiskauden sadosta.

1. Miten kaikki alkoi (25.6.2015)
2. Mielikuvien voima (3.7.2015)
3. Miksi en opeta joogaa? (10.7.2015)
4. Instagramin asana-akrobaatit (17.7.2015)
5. Viisi hyvää joogakirjaa (24.7.2015)
6. Matka joogin mielenmaisemaan (14.8.2015)
7. Joogatyylien viidakossa (21.8.2015)
8. Johtaako kaikki jooga samaan päämäärään? (28.8.2015)
9. Entisen joogatosikon tunnustuksia (4.9.2015)
10. Mitä jokaisen tulisi tietää joogan historiasta (11.9.2015)
11. Joogisia soundeja (18.9.2015)
12. Miksi joogafilosofia on tärkeää (25.9.2015)
13. Ensimmäinen suomalainen joogakirja (2.10.2015)
14. Kohti kokonaisempaa käsitystä joogasta (8.10.2015)
15. Kaikkein tärkein asana (16.10.2015)
16. Jooga ja absoluuttinen totuus (25.10.2015)
17. Onko jooga uskontoa? (1.11.2015)
18. AWAKE: The Life of Yogananda (8.11.2015)
19. Tabuja rikkova tantra (15.11.2015)
20. Poliittinen korrektius pilaa joogan (25.11.2015)
21. Joogaa vai jumppaa? (13.12.2015)
22. Jooga ja jumalat (23.12.2015)

Vuonna 2016 Joogin lukulamppu palaa uusin tekstein ja hieman väljemmällä, mutta yhtä kaikki säännöllisellä julkaisutahdilla. Hyvää uutta vuotta!

Erakkomajoista kuntosaleille on ilmestynyt!

11997478_10153620510937264_1503950656_nJoogan historiaa käsittelevä kirjani Erakkomajoista kuntosaleillemiten jooga valloitti maailman on ilmestynyt.

Hain tänään tekijänkappaleeni kustantajalta ja täytyy sanoa, että tunne on hieno. Kirjan valmistuminen otti aikansa, mutta nyt käsissäni on täsmälleen se kirja, jota vuosia sitten aloin kirjoittaa. Olen myös sanoinkuvaamattoman kiitollinen kaikille niille, jotka auttoivat minua tällä pitkällä taipaleella.

Kirjan takakannesta:

Erakkomajoista kuntosaleille valottaa joogan matkaa globaaliksi hyvinvointi-ilmiöksi. Ensimmäinen suomenkielinen teos joogan 3500-vuotisesta historiasta esittelee, miten muinainen askeettinen harjoitus muuttui kaikille avoimeksi hyvinvoinnin menetelmäksi.

Teoksen sivuilta selviää, mitä joogan alkuperästä tiedetään, miten joogaa on eri aikoina tulkittu, mitkä historialliset tapahtumat ja aatevirtaukset ovat siihen vaikuttaneet ja ketkä ovat olleet kansainvälisen joogailmiön tärkeimmät rakentajat. Yllättäviä käänteitä, värikkäitä hahmoja ja outoja sivupolkuja sisältävä tarina kyseenalaistaa monet nykyisin vallitsevat käsitykset joogasta. Se osoittaa, että joogan takaa löytyy paljon enemmän kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa.

Erakkomajoista kuntosaleille on pian saatavilla kirjakaupoista kautta maan. Se on myös jo tilattavissa Basam Booksin nettikaupasta.

Menneitä ja tulevia projekteja

vaiheessa

Minulla oli eilen ilo vierailla Radio Helsingin Vaiheessa-ohjelmassa mainion Mili Kaikkosen haastateltavana.

Puhuimme pääasiassa kääntämästäni Daniele Bolellin kirjasta Luo oma uskontosi, joka ilmestyi viime syksynä. Elämän paradoksaalisuutta, kuoleman väistämättömyyttä ja onnellisuuden tavoittelun toivottomuutta puiva hilpeä ohjelma on nyt ladattavissa podcastina Radio Helsingin sivuilla.

Paljastin ohjelmassa myös ensi kertaa uutisia tulevasta kirjastani. Pitkään työn alla ollut Erakkomajoista kuntosaleille ilmestyy näillä näkymin ensi syksynä. Kirja käsittelee niitä muutoksia, joita jooga on kokenut matkallaan muinaisesta Intiasta nykymaailman joogasaleille. Se kertoo siis hyvin toisenlaisen tarinan joogasta kuin useimmat muut saatavilla olevat joogakirjat.

Joogan 3500-vuotiseen tarinaan mahtuu valtava määrä historiallisia tapahtumia, henkilöitä, aatevirtauksia, kulttuurisia muutoksia jne. Tämä heijastuu myös nykyisten joogamuotojen valtavassa kirjossa. Erakkomajoista kuntosaleille kysyy, onko näissä lukemattomissa joogaksi kutsutuissa ilmiöissä lopulta kyse samasta asiasta. Toisaalta se myös sisältää paljon enemmän tai vähemmän joogaan liittyviä värikkäitä hahmoja ja erikoisia tarinoita.

Tekstiä hiotaan parhaillaan julkaisukuntoon. Varsinaista julkaisua odotellessa näillä sivuilla on luvassa kaikenlaista kiinnostavaa joogan ystäville.

Vaiheessa-ohjelman sivut
Luo oma uskontosi Basam Booksin nettikaupassa

Henkilökohtaisia huomioita kirjoittamisesta

kirjuri

Inspiraatioon ei voi luottaa

Kirjoittaminen on minulle yksinkertaista käsityötä. Se etenee vaiheittain, suurista linjoista yksityiskohtiin. Usein teen ensin karkean luonnoksen työn alla olevan tekstin rakenteesta, jota alan vähitellen täydentää. Ensin ranskalaisia viivoja ja irrallisia sanoja, sitten lauseita ja kappaleita. Lopulta tuloksena on raaka luonnos tekstistä, ”tekstiaines”, joka on valmis muokattavaksi ja todennäköisesti osittain uudelleenkirjoitettavaksi. Teksti on jatkuvassa liikkeessä aina siihen hetkeen, jolloin päästän sen käsistäni. Olen tottunut elämään digitaalisen tekstinkäsittelyn maailmassa.

Toki olen kokenut tilanteita, jolloin jokin idea aivan äkkiarvaamatta kirkastuu ja vaatii tulla toteutetuksi; jolloin palaset loksahtelevat kohdalleen kuin itsestään ja merkityksien syvyydet avautuvat kerros toisensa jälkeen. Nämä kokemukset ovat lahjoja, korvaamattomia merkkejä ja tienviittoja, jotka eivät kaipaa saati salli selityksiä. Jokainen vähänkään pitkäjänteisemmän projektin kanssa puuhastellut on kuitenkin varmasti kanssani yhtä mieltä siitä, että yleensä inspiraation odottelu on kuin Beckettin näytelmästä. Sen saapumisen varaan ei kannata laskea toivoaan.

Liiallisessa inspiraation korostamisessa ongelmallisinta on mielestäni se, että siinä huomio kiinnitetään kaikkeen muuhun paitsi tärkeimpään, itse kirjoittamiseen. Pohjimmiltaan kirjoittamisessa ei ole minulle mitään salaperäistä. Se ei varsinaisesti vaadi oivalluksia, vaan hyviä istumalihaksia, säännöllisyyttä ja kärsivällisyyttä. Oivallukset ja innoittuneet tilat tulevat, jos tulevat. Toisaalta, jos kirjoittamista pitää pelkkänä ojankaivuuna tai palikoiden järjestelynä, tulee tekstistä helposti puisevaa. Kirjoitan itsekin vähän väliä tekstiä, joka jättää tunteet ja ruumiin nälkäiseksi, puhuttelee pelkästään älyä ja saattaa sen pitemmän päälle ähkyyn. On päästävä syvemmälle.

Monet kirjoittelijat tavoittelevat näitä syvempiä tasoja erilaisilla ritualistisilla toimilla ja vaikutelmilla, jotka puhuttelevat niitä olemisen osia, jotka eivät käytä sanoja. Inspiraation tavoin ne noudattavat omia lakejaan. Sen myönnytyksen voinkin inspiraatiolle tehdä, että aloitan työskentelyn yleensä keittämällä kupin teetä tai kahvia. Se on rituaali, joka virittää kehoni, tunteeni ja mieleni kirjoittamiseen. Toinen merkittävä rituaali on, että usein pitkän tekstinkäsittelyrupeaman jälkeen lähden lenkille. Pelkällä teenjuonnilla ja ulkoilulla ei kuitenkaan kirjoiteta edes yhtä vaivaista blogitekstiä, kuten viime kuukausien hiljaisuus on kiistattomasti todistanut.

Uskalla kirjoittaa paskaa

Tähän mennessä tärkeimmät kirjoittamisesta oppimani asiat ovat liittyneet aloittamiseen ja keskittymiseen. Molemmat liittyvät olennaisesti edellisen osion aiheena olevaan, itselleni suunnattuun kehotukseen olla luottamatta inspiraatioon. Kirjoittamisessa kehittyy kirjoittamalla paljon, ei odottamalla täydellisen tekstin taianomaista ilmestymistä paperille. Tästä syystä on tarpeen kirjoittaa niinäkin päivinä, kun ajatukset muistuttavat usvaista suota, näppäimistö tuntuu sisältävän tuntemattomia merkkejä, ulkona on hieno ilma, sosiaalisessa mediassa kuhisee ja youtubesta löytyy hauskoja videoita.

Mutta entä jos tekstiä ei yksinkertaisesti tule? Ainoa keksimäni ratkaisu on se, että suhtaudun kirjoittamiseen harjoituksena. Jokainen päivä näppäimistön ääressä on kirjoittamisen taidon harjoittelemista. Tarkoitus ei ole luoda täydellisiä tai edes hyviä lopputuloksia, vaan harjaantua tietyssä taidossa. Käytännössä lähestymistapani tiivistyy kaikessa koruttomuudessaan mottoon ”uskalla kirjoittaa paskaa”. Vaikka tietty itsekritiikki ja ankaruuskin omaa tekstiä kohtaan ovat kiistattomia hyveitä, niille ei ole mitään käyttöä siinä vaiheessa, jossa tärkeintä on ”tekstiaineksen” tuottaminen. Kaikkein tärkeintä on avata hanat, saada teksti liikkeelle. Jahkailun ja arvioimisen sijaan on parempi vain kirjoittaa, katsoa mitä tulee, riippumatta siitä, vaikuttaako se juuri sillä hetkellä ”hyvältä” vai ”huonolta”. Kaikkeen voi suhtautua toteamalla ”jaha, tänään tuli tällaista”. Lisäksi on varmaa, että sanoilla on eri päivinä erilainen kaiku, ja kaikkea voi joka tapauksessa korjailla myöhemmin.

Siis yksinkertaisesti: alkuvaikeuksista selviää lähes poikkeuksetta sinnikkäällä perseenpuuduttamisella, ja niiden ylittämisen jälkeen asiat alkavat yleensä luistaa…

Keskittymään oppii keskittymällä

…Kunnes keskittyminen taas herpaantuu. Jossain vaiheessa kirjoittamiseen tulee syystä tai toisesta pysähdys. Ehkä jokin käsiteltävä asia vaatii hieman enemmän miettimistä, ehkä mieleen tulee jotain muuta. Tunnistan ainakin itsessäni taipumuksen livahtaa Facebookiin tai sähköpostiin välittömästi ensimmäisen esteen ilmaantuessa, kun huomio herpaantuu, ajatus lakkaa luistamasta kuin itsestään, tai kun työ ei yksinkertaisesti huvita. Jokin  vaatii minulta aktiivisempaa osanottoa kuin mihin mukavuudenhaluni on valmistautunut. Se on epämiellyttävä tunne. Miksen siis pitäisi pientä taukoa? Ehkä ongelma katoaa itsestään.

Vaikka asiat joskus selkenevätkin, kun nousee hetkeksi koneen äärestä, katsoo ulos ikkunasta, keittää lisää teetä tai käy vessassa, takaa työskentely internet-yhteyden ääressä sen, että todennäköisesti levähdyshetkeni aikana jokin vie huomioni entistä kauemmas siitä, mitä olen tekemässä, ja kun lopulta palaan tekstin pariin, olen taas alkupisteessä. Pitkään ja huolella rakentamani ajatusten kaari on katkennut. Teksti voi jatkua, mutta se ei enää etene samaan suuntaan. Jos ei muuta, olen kuluttanut aikaa johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen. Kysymys siis kuuluukin, miten ylläpitää keskittymistä tämän kriittisen vaiheen yli?

Ainoa löytämäni vastaus kuuluu kaikessa turhauttavuudessaan: keskittymällä. Päästämällä irti kaikesta, mikä vie huomiota pois kirjoittamisesta, palauttamalla mielen lempeästi mutta vakaasti takaisin työn alla olevaan tekstiin, vetämällä syvään henkeä, rentoutumalla ja jatkamalla kirjoittamista. Se muistuttaa tietyllä tapaa meditaation harjoittamista ja siinä auttaa huomattavasti, jos on määrittänyt kirjoittamiselleen ajalliset raamit. Keskittyminen helpottuu, kun mielen rauhattomat osat tietävät, että niitä vaaditaan hillitsemään itsensä vain tietyn aikaa.

Jaksottamisen taito

Itse käytän työn jaksottamisen apuvälineenä hiukan sovellettua versiota Francesco Cirillon kehittämästä Pomodoro-menetelmästä, jossa työskentely jaetaan 25 minuutin jaksoihin. Jaksojen välillä pidetään pieni tauko ja työskentely etenee neljän jakson yksiköissä. Tällainen jaksotettu työskentely on auttanut minua ennen kaikkea sen oivaltamisessa, että jo 25 pelkästään kirjoittamiselle omistettua minuuttia tuottaa parempia tuloksia kuin kaksi tuntia hapuilua sähköpostin, uutisten, hupisivujen ja kirjoittamisen välillä. Monet elättelevät harhakuvaa, että ahkeruutta tai tuotteliaisuutta voidaan parhaiten mitata työhön käytettyjen tuntien määrällä. Tosiasiassa tärkeämpää on se, miten laadukkaasti aika, kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, käytetään.

Jotkut ovat toki kritisoineet Pomodoro-menetelmää siitä, että siinä keskittyminen katkaistaan vähän väliä, eikä inspiraatiota tai ns. flow-tilaa pääse syntymään. Oma kokemukseni on kuitenkin päinvastainen. Sen lisäksi, että työn jakaminen lyhyehköihin jaksoihin helpottaa aloittamista, se myös helpottaa työn ylläpitämistä, mikä puolestaan auttaa kirjoitusprosessin syvenemisessä. Samalla säännölliset tauot kuitenkin estävät liiallisen työhön uppoutumisen. Mutta tarkoitus ei olekaan päästä hallitsemattomaan inspiraation tilaan, vaan oppia hallitsemaan omaa huomio- ja keskittymiskykyään.

Milloin teksti on valmis?

Aloittamisen ja keskittymisen jälkeen on kuitenkin jäljellä vielä yksi ongelma: viimeistely. Myös juuri ennen tämän kappaleen kirjoittamista kirjoittamiseni keskeytyi. Vaikuttaa siltä, että alkuvaikeuksien ja kirjoittamisen ylläpitämisen onnistuttua, lopun jo häämöttäessä, tapahtuu jotain odottamatonta. Jokin tekee tekstin loppuunsaattamisesta yllättävän vaikeaa. Vaikeudet saattavat alkaa, kun pitäisi kietoa tekstin punaiset langat yhteen, kirjoittaa vielä viimeinen luku, tai kun pitäisi vielä oikolukea teksti ja tehdä viimeiset viilaukset. Ne voivat ilmetä joko innon lopahtamisena, ylitsepääsemättömiltä vaikuttavina ongelmina tai liiallisena kiirehtimisenä. Ensimmäisessä tapauksessa teksti jää roikkumaan viittä vaille valmiina, jälkimmäisessä se lähetetään eteenpäin puoliraakana.

En ole aivan varma, miten nämä ongelmat olisi paras kohdata. Joskus työn pysähtyminen loppumetreillä ratkeaa yksinkertaisesti odottamalla. Joskus se taas vaatii kovempaa puskemista. Joskus loppukiirehtimisen välttäminen voi johtaa toiseen ääripäähän, tekstin loputtomaan hiomiseen, mikä ei enää mitenkään paranna lopputulosta. En ole yksinkertaisesti kirjoittanut tarpeeksi, että tuntisin tämän prosessin tarpeeksi syvällisesti ja olisin nähnyt riittävästi erilaisia lopputuloksia. Kirjoitin kolme neljännestä tästä tekstistä jo toukokuussa. Kun viimeistelin sen tänään, lopputulos oli hyvin erilainen kuin mihin suuntaan teksti näytti kaksi kuukautta sitten kehittyvän. Oliko odottaminen välttämätöntä tekstin kypsymiselle, vai jäikö jotain kirjoittamatta ja tuliko sen tilalle jotain muuta? Onko tämä teksti nyt valmis, paras mahdollinen versio itsestään, vai pitäisikö sitä vielä hioa? Miten nämä asiat tiedetään?

Mark Twainin kerrotaan sanoneen, että tekstin varsinainen kirjoittaminen alkaa sillä hetkellä, kun kirjoittaja on omasta mielestään saanut sen valmiiksi. Vasta silloin hänellä on kutakuinkin realistinen käsitys siitä, mitä hän haluaa sanoa. Ymmärrän tämän näkemyksen varsin hyvin. Jos tarkoitukseni olisi tuottaa täydellistä tekstiä, jättäisin tämänkin kirjoituksen lepäämään tämän kappaleen jälkeen viikoksi tai pariksi ja kirjoittaisin sitten uuden, huomattavasti kiteytyneemmän version, joka epäilemättä olisi parempi. Ehkä joskus vielä teenkin niin. Tämä versio on kuitenkin valmis juuri nyt.