Onko joogan taru lopussa?

via Heavy Metal Yogi

Joogan päämäärä ja sivuvaikutukset

Haastattelin vastikään joogaopettajaa, joka kertoi pelkäävänsä, että joogan nykyinen suosio koituu sen kohtaloksi. Joogasta on tullut pelkkä tekniikka, väline, jolla pyritään saavuttamaan joitakin enemmän tai vähemmän välittömiä tuloksia.

Vaikka stressin lieventyminen, negatiivisista ajattelumalleista vapautuminen, hyvä terveys, mielenrauha ja energisyys ovatkin sinänsä hyviä asioita, ne ovat hänen mukaansa pelkkiä sivuvaikutuksia. Ja, iäkäs haastateltavani totesi, lääketieteessäkin sivuvaikutukset ovat yleensä haitallisia.

Yllätyin, sillä yleensä joogaopettajilla on tapana hehkuttaa joogan suosiota ja sitä, miten yhä useammat ihmiset löytävät sen parantavat vaikutukset. Mikä sitten on se joogan varsinainen tehtävä, jonka menettämistä opettaja pelkäsi?

Perinteisesti joogin päämäärä on äärimmäisen herkkä tietoisuuden tila, jossa on jäljellä ainoastaan puhdas tarkkaileminen, ilman osallistumista tai arvioimista. Tämä tila, jota Patanjali Yogasutran toisessa säkeessä kuvaa, on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampi ylläpitää. Se on sanojen tavoittamattomissa oleva kokemus puhtaasta, persoonattomasta tietoisuudesta.

Nykyisin joogan vaikutuksilla kuitenkin tarkoitetaan lähinnä asana-harjoittelun vaikutuksia kehoon ja mieleen. Asanat kohentavatkin terveyttä, tekevät ihmisestä energisemmän ja avaavat esimerkiksi lihaksiin varastoituneita tunnelukkoja. Alkujaan asanoita on kuitenkin harjoitettu kehon valmistamiseksi pitkään paikallaan istumiseen, jossa juuri edellä kuvattu hiljenemisen prosessi voi tapahtua.

Haastattelemani opettajan mukaan nykyjoogan ongelma siis on, että niin monet ihmiset haaskaavat asanaharjoittelun kiistattomat hyödyt normaaliin elämään, joogan varsinaisen päämäärän tavoittelun sijaan. Nykyjoogille varmasti provosoiva näkemys, muttei joogan historian kannalta lainkaan tavaton. Ennen kuin joogasta n. 70 vuotta sitten tuli koko kansan itsehoitomenetelmä, sitä harjoitettiin lähinnä osana uskonnollista hartaudenharjoitusta ja magiaa.

Jooga on muutakin kuin asanoita

Joogan harrastajat pitävät yleensä edustamaansa perinnettä ”aitona joogana” ja omaa kokemustaan sen toimivuuden erehtymättömänä mittarina. Tutkijat puolestaan välttävät tavallisesti kaikenlaista puhetta joogan päämäärästä, sekä vastakkainasettelua ”aidon” ja ”epäaidon” joogan välillä. He näkevät joogan ajassa muuttuvana sosiaalisena ilmiönä, jolla ei ole pysyvää olemusta. Heille kaikki mitä kutsutaan ”joogaksi” on joogaa siinä missä mikä tahansa muukin.

En ole itse perinteisessä mielessä edistynyt joogi enkä – myönnettäköön – nykyisin edes kovin ahkera asanoiden harjoittaja. Olen varmastikin uhrannut enemmän aikaa joogaa koskevien kirjojen lukemiseen kuin matolla hikoiluun. Elämäntapani ei muistuta millään tavoin klassisissa joogateksteissä kuvattua ihannetta, eikä minulla näin ollen ole omakohtaista kokemusta Patanjalin kuvaamista tiloista.

Näistä varauksista huolimatta minulle ei tuota ongelmia todeta, että se jooga, mistä esimerkiksi Patanjali puhuu, ja se, mitä useimmat meistä harjoittavat, ovat lähes tyystin eri asioita. Kun huomioidaan ne maailmankuvalliset ja kulttuuriset yhteydet, joihin erilaiset joogatulkinnat kiinnittyvät, näyttää vahvasti siltä, että erot eivät ole pelkästään pinnallisia.

Tähän ei tarvitse sisältyä minkäänlaista arvostelua. On esimerkiksi kiistatonta, että asanaharjoitukset ovat tarjonneet miljoonille ihmisille avun lukemattomiin ruumiillisiin ja mielellisiin ongelmiin. Toisaalta on myös ihmisiä, haastattelemani opettaja mukaanlukien, joille joogan syvemmät ulottuvuudet eivät ole pelkkää filosofiaa, kutkuttavan ”henkistä” estetiikkaa tai teoreettisia ihanteita. Heistä pohdinnat joogan olemuksesta vaikuttavat epäilemättä yhtä tarpeettomilta kuin niistä, jotka näkevät harjoituksessa itsensä perustelevan menetelmän hyvinvointiin ja terveyteen.

Onko mahdollista hyväksyä tämä tosiasia, ja samalla myöntää, että nykymuotoinen asanaharjoitus on aivan vastikään tehty, äärimmäisen pieni sivuhuomautus suhteessa siihen, mitä jooga on eri aikoina ja eri paikoissa merkinnyt? Ollaanpa joogan syvempiä päämääriä koskevista väitteistä mitä tahansa mieltä, on selvää että harjoituksen merkityksen typistäminen psykofyysisiin hyötyihin ei tee oikeutta sen historialle tai länsimaisen joogailmiön reunamilla ja ulkopuolella vaikuttaville tulkinnoille.

Hyväksikäyttäjien temmellyskenttä

Entä miksi itse katson tarpeelliseksi vatvoa asiaa näppäimistön ääressä joogamaton tai meditaatiotyynyn sijaan? Syitä on epäilemättä monia. Osa niistä liittyy siihen, miksi itse alunperin kiinnostuin joogasta, osa taas tapaani tarkastella tällaisia ilmiöitä uskontotieteen näkökulmasta. Kun seuraan vaikkapa joogan käsittelyä mediassa, mietin olenko harhainen tonkiessani ilmiön uskonnollisfilosofisia piirteitä, jotka itselleni ovat aina olleet joogan kiehtovin puoli. Se jooga, josta aikakauslehdissä kirjoitetaan, on hauskaa ja hyödyllistä, mutta joogan muut puolet yksinkertaisesti kiinnostavat minua enemmän.

Toinen, tietyssä mielessä tärkeämpi syy on kuitenkin se hämmennys, joka mielestäni välittyy monista joogaa koskevista puheenvuoroista ja keskusteluista, ja jota jopa tarkoituksellisesti ruokitaan joogaa koskevassa markkinoinnissa.

Kulttuurimme on siinä määrin moderni ja maallistunut, että monet joogan uskonnollisiin juuriin liittyvät piirteet näyttäytyvät meille yhtä aikaa käsittämättöminä ja kiehtovina. Samalla tämä uskonnollisuutta ja henkisyyttä koskeva epätietoisuuden ja nälän yhdistelmä tarjoaa hedelmällistä maaperää kaikenlaisille puoskareille, hyväksikäyttäjille ja manipulaattoreille, joista osa jopa pahimmassa tapauksessa itse uskoo omiin opetuksiinsa.

Viattomimmassa tapauksessa jumppaa myydään intialaisella eksotiikalla, pahemmassa tapauksessa ihmisiä houkutellaan hyväksikäytettäviksi mitä kieroutuneemmilla tavoilla lupaamalla ”henkistä kehitystä” tai jopa ”valaistumista”. Usein ”opettajan” tai ”gurun” asemaa hyväksikäytetään sumeilematta. Toisaalta näihin hahmoihin myös kohdistetaan täysin mielikuvituksellisia odotuksia, vaikkei opettaja sellaisia itse ruokkisikaan.

Toisinaan minusta vaikuttaakin siltä, että kaikki loputkin kaikenlaiseen henkisyyteen liittyvät piirteet olisi parempi karsia kertaheitolla nykyjoogasta. Tällöin jäljelle jäisi virkistävä ja terveyttä edistävä kehon ja mielen harjoitus, josta kuka tahansa voisi hyötyä. Voitaisiin rauhassa keskittyä muokkaamaan harjoituksesta sellainen, että turhilta loukkaantumisilta vältyttäisiin. Tulisi selväksi, ettei joogaopettaja ei ole kitaransoitonopettajaa kummempi auktoriteetti, eikä harjoituksesta seuraa mitään sen mystisempää kuin taito vääntää itsensä kummallisiin asentoihin, ja hyvässä tapauksessa terveys, rentous ja parempi oman ruumiin tuntemus.

Toisaalta en voi olla ajattelematta, että samalla menetettäisiin jotain todellista. On merkkejä toisenlaisestakin joogaperinteestä, ja joogan klassiset tekstit sisältävät hyvin konkreettisia kuvauksia siitä, mitä ”henkisyys” ja ”kehitys” joogan näkökulmasta tarkoittavat. Tämä on täysin eri asia kuin nykyinen ”jooga tarjoaa kaikille kaikkea” -suuntaus.

Mihin joogatutkimusta tarvitaan?

Haluamatta viedä aihetta mitenkään liian abstraktille tasolle, minusta vaikuttaa siltä, että siinä on kaksi keskeistä, toisiaan täydentävää näkökohtaa.

Ensimmäinen on tieto, ja omien motiivien tarkastelu. Kun jokin vetää meitä puoleensa, meidän on kysyttävä, mitä oikeastaan etsimme ja voiko kyseinen asia tarjota sitä meille. Tämä edellyttää sekä tiedon hankkimista että itsetutkiskelua.

Toinen näkökohta on avarakatseisuus. On hyväksyttävä, ettei käsityksemme jostain asiasta todennäköisesti ole koko totuus siitä. Vasta kun myönnämme, ettemme todella ymmärrä jotain asiaa, voimme vähitellen alkaa hahmottaa, mitä se todella on.

Vaikka siis joogan merkitys mitataankin joogamatolla ja/tai meditaatiotyynyllä (tai ashramissa tai erakkoluolassa), eivätkä kirjat tai tällaiset subjektiiviset pohdinnat muuta sitä miksikään, voi joogapiireissä paljon parjattu ”teoria” auttaa molemmissa edellä mainituissa asioissa. Toisaalta se lisää tietoa ja antaa välineitä omien motiivien tarkasteluun. Toisaalta se voi kyseenalaistaa kokemukseen perustuvat käsityksemme ja syventää ymmärrystämme avaamalla uusia näköaloja.

Näin varustautuneina voimme parhaassa tapauksessa sekä saada joogasta irti sen, mitä tarvitsemme, että toivottavasti välttää sen pahimmat ansakuopat.

Henkilökohtaisia huomioita kirjoittamisesta

kirjuri

Inspiraatioon ei voi luottaa

Kirjoittaminen on minulle yksinkertaista käsityötä. Se etenee vaiheittain, suurista linjoista yksityiskohtiin. Usein teen ensin karkean luonnoksen työn alla olevan tekstin rakenteesta, jota alan vähitellen täydentää. Ensin ranskalaisia viivoja ja irrallisia sanoja, sitten lauseita ja kappaleita. Lopulta tuloksena on raaka luonnos tekstistä, ”tekstiaines”, joka on valmis muokattavaksi ja todennäköisesti osittain uudelleenkirjoitettavaksi. Teksti on jatkuvassa liikkeessä aina siihen hetkeen, jolloin päästän sen käsistäni. Olen tottunut elämään digitaalisen tekstinkäsittelyn maailmassa.

Toki olen kokenut tilanteita, jolloin jokin idea aivan äkkiarvaamatta kirkastuu ja vaatii tulla toteutetuksi; jolloin palaset loksahtelevat kohdalleen kuin itsestään ja merkityksien syvyydet avautuvat kerros toisensa jälkeen. Nämä kokemukset ovat lahjoja, korvaamattomia merkkejä ja tienviittoja, jotka eivät kaipaa saati salli selityksiä. Jokainen vähänkään pitkäjänteisemmän projektin kanssa puuhastellut on kuitenkin varmasti kanssani yhtä mieltä siitä, että yleensä inspiraation odottelu on kuin Beckettin näytelmästä. Sen saapumisen varaan ei kannata laskea toivoaan.

Liiallisessa inspiraation korostamisessa ongelmallisinta on mielestäni se, että siinä huomio kiinnitetään kaikkeen muuhun paitsi tärkeimpään, itse kirjoittamiseen. Pohjimmiltaan kirjoittamisessa ei ole minulle mitään salaperäistä. Se ei varsinaisesti vaadi oivalluksia, vaan hyviä istumalihaksia, säännöllisyyttä ja kärsivällisyyttä. Oivallukset ja innoittuneet tilat tulevat, jos tulevat. Toisaalta, jos kirjoittamista pitää pelkkänä ojankaivuuna tai palikoiden järjestelynä, tulee tekstistä helposti puisevaa. Kirjoitan itsekin vähän väliä tekstiä, joka jättää tunteet ja ruumiin nälkäiseksi, puhuttelee pelkästään älyä ja saattaa sen pitemmän päälle ähkyyn. On päästävä syvemmälle.

Monet kirjoittelijat tavoittelevat näitä syvempiä tasoja erilaisilla ritualistisilla toimilla ja vaikutelmilla, jotka puhuttelevat niitä olemisen osia, jotka eivät käytä sanoja. Inspiraation tavoin ne noudattavat omia lakejaan. Sen myönnytyksen voinkin inspiraatiolle tehdä, että aloitan työskentelyn yleensä keittämällä kupin teetä tai kahvia. Se on rituaali, joka virittää kehoni, tunteeni ja mieleni kirjoittamiseen. Toinen merkittävä rituaali on, että usein pitkän tekstinkäsittelyrupeaman jälkeen lähden lenkille. Pelkällä teenjuonnilla ja ulkoilulla ei kuitenkaan kirjoiteta edes yhtä vaivaista blogitekstiä, kuten viime kuukausien hiljaisuus on kiistattomasti todistanut.

Uskalla kirjoittaa paskaa

Tähän mennessä tärkeimmät kirjoittamisesta oppimani asiat ovat liittyneet aloittamiseen ja keskittymiseen. Molemmat liittyvät olennaisesti edellisen osion aiheena olevaan, itselleni suunnattuun kehotukseen olla luottamatta inspiraatioon. Kirjoittamisessa kehittyy kirjoittamalla paljon, ei odottamalla täydellisen tekstin taianomaista ilmestymistä paperille. Tästä syystä on tarpeen kirjoittaa niinäkin päivinä, kun ajatukset muistuttavat usvaista suota, näppäimistö tuntuu sisältävän tuntemattomia merkkejä, ulkona on hieno ilma, sosiaalisessa mediassa kuhisee ja youtubesta löytyy hauskoja videoita.

Mutta entä jos tekstiä ei yksinkertaisesti tule? Ainoa keksimäni ratkaisu on se, että suhtaudun kirjoittamiseen harjoituksena. Jokainen päivä näppäimistön ääressä on kirjoittamisen taidon harjoittelemista. Tarkoitus ei ole luoda täydellisiä tai edes hyviä lopputuloksia, vaan harjaantua tietyssä taidossa. Käytännössä lähestymistapani tiivistyy kaikessa koruttomuudessaan mottoon ”uskalla kirjoittaa paskaa”. Vaikka tietty itsekritiikki ja ankaruuskin omaa tekstiä kohtaan ovat kiistattomia hyveitä, niille ei ole mitään käyttöä siinä vaiheessa, jossa tärkeintä on ”tekstiaineksen” tuottaminen. Kaikkein tärkeintä on avata hanat, saada teksti liikkeelle. Jahkailun ja arvioimisen sijaan on parempi vain kirjoittaa, katsoa mitä tulee, riippumatta siitä, vaikuttaako se juuri sillä hetkellä ”hyvältä” vai ”huonolta”. Kaikkeen voi suhtautua toteamalla ”jaha, tänään tuli tällaista”. Lisäksi on varmaa, että sanoilla on eri päivinä erilainen kaiku, ja kaikkea voi joka tapauksessa korjailla myöhemmin.

Siis yksinkertaisesti: alkuvaikeuksista selviää lähes poikkeuksetta sinnikkäällä perseenpuuduttamisella, ja niiden ylittämisen jälkeen asiat alkavat yleensä luistaa…

Keskittymään oppii keskittymällä

…Kunnes keskittyminen taas herpaantuu. Jossain vaiheessa kirjoittamiseen tulee syystä tai toisesta pysähdys. Ehkä jokin käsiteltävä asia vaatii hieman enemmän miettimistä, ehkä mieleen tulee jotain muuta. Tunnistan ainakin itsessäni taipumuksen livahtaa Facebookiin tai sähköpostiin välittömästi ensimmäisen esteen ilmaantuessa, kun huomio herpaantuu, ajatus lakkaa luistamasta kuin itsestään, tai kun työ ei yksinkertaisesti huvita. Jokin  vaatii minulta aktiivisempaa osanottoa kuin mihin mukavuudenhaluni on valmistautunut. Se on epämiellyttävä tunne. Miksen siis pitäisi pientä taukoa? Ehkä ongelma katoaa itsestään.

Vaikka asiat joskus selkenevätkin, kun nousee hetkeksi koneen äärestä, katsoo ulos ikkunasta, keittää lisää teetä tai käy vessassa, takaa työskentely internet-yhteyden ääressä sen, että todennäköisesti levähdyshetkeni aikana jokin vie huomioni entistä kauemmas siitä, mitä olen tekemässä, ja kun lopulta palaan tekstin pariin, olen taas alkupisteessä. Pitkään ja huolella rakentamani ajatusten kaari on katkennut. Teksti voi jatkua, mutta se ei enää etene samaan suuntaan. Jos ei muuta, olen kuluttanut aikaa johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen. Kysymys siis kuuluukin, miten ylläpitää keskittymistä tämän kriittisen vaiheen yli?

Ainoa löytämäni vastaus kuuluu kaikessa turhauttavuudessaan: keskittymällä. Päästämällä irti kaikesta, mikä vie huomiota pois kirjoittamisesta, palauttamalla mielen lempeästi mutta vakaasti takaisin työn alla olevaan tekstiin, vetämällä syvään henkeä, rentoutumalla ja jatkamalla kirjoittamista. Se muistuttaa tietyllä tapaa meditaation harjoittamista ja siinä auttaa huomattavasti, jos on määrittänyt kirjoittamiselleen ajalliset raamit. Keskittyminen helpottuu, kun mielen rauhattomat osat tietävät, että niitä vaaditaan hillitsemään itsensä vain tietyn aikaa.

Jaksottamisen taito

Itse käytän työn jaksottamisen apuvälineenä hiukan sovellettua versiota Francesco Cirillon kehittämästä Pomodoro-menetelmästä, jossa työskentely jaetaan 25 minuutin jaksoihin. Jaksojen välillä pidetään pieni tauko ja työskentely etenee neljän jakson yksiköissä. Tällainen jaksotettu työskentely on auttanut minua ennen kaikkea sen oivaltamisessa, että jo 25 pelkästään kirjoittamiselle omistettua minuuttia tuottaa parempia tuloksia kuin kaksi tuntia hapuilua sähköpostin, uutisten, hupisivujen ja kirjoittamisen välillä. Monet elättelevät harhakuvaa, että ahkeruutta tai tuotteliaisuutta voidaan parhaiten mitata työhön käytettyjen tuntien määrällä. Tosiasiassa tärkeämpää on se, miten laadukkaasti aika, kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, käytetään.

Jotkut ovat toki kritisoineet Pomodoro-menetelmää siitä, että siinä keskittyminen katkaistaan vähän väliä, eikä inspiraatiota tai ns. flow-tilaa pääse syntymään. Oma kokemukseni on kuitenkin päinvastainen. Sen lisäksi, että työn jakaminen lyhyehköihin jaksoihin helpottaa aloittamista, se myös helpottaa työn ylläpitämistä, mikä puolestaan auttaa kirjoitusprosessin syvenemisessä. Samalla säännölliset tauot kuitenkin estävät liiallisen työhön uppoutumisen. Mutta tarkoitus ei olekaan päästä hallitsemattomaan inspiraation tilaan, vaan oppia hallitsemaan omaa huomio- ja keskittymiskykyään.

Milloin teksti on valmis?

Aloittamisen ja keskittymisen jälkeen on kuitenkin jäljellä vielä yksi ongelma: viimeistely. Myös juuri ennen tämän kappaleen kirjoittamista kirjoittamiseni keskeytyi. Vaikuttaa siltä, että alkuvaikeuksien ja kirjoittamisen ylläpitämisen onnistuttua, lopun jo häämöttäessä, tapahtuu jotain odottamatonta. Jokin tekee tekstin loppuunsaattamisesta yllättävän vaikeaa. Vaikeudet saattavat alkaa, kun pitäisi kietoa tekstin punaiset langat yhteen, kirjoittaa vielä viimeinen luku, tai kun pitäisi vielä oikolukea teksti ja tehdä viimeiset viilaukset. Ne voivat ilmetä joko innon lopahtamisena, ylitsepääsemättömiltä vaikuttavina ongelmina tai liiallisena kiirehtimisenä. Ensimmäisessä tapauksessa teksti jää roikkumaan viittä vaille valmiina, jälkimmäisessä se lähetetään eteenpäin puoliraakana.

En ole aivan varma, miten nämä ongelmat olisi paras kohdata. Joskus työn pysähtyminen loppumetreillä ratkeaa yksinkertaisesti odottamalla. Joskus se taas vaatii kovempaa puskemista. Joskus loppukiirehtimisen välttäminen voi johtaa toiseen ääripäähän, tekstin loputtomaan hiomiseen, mikä ei enää mitenkään paranna lopputulosta. En ole yksinkertaisesti kirjoittanut tarpeeksi, että tuntisin tämän prosessin tarpeeksi syvällisesti ja olisin nähnyt riittävästi erilaisia lopputuloksia. Kirjoitin kolme neljännestä tästä tekstistä jo toukokuussa. Kun viimeistelin sen tänään, lopputulos oli hyvin erilainen kuin mihin suuntaan teksti näytti kaksi kuukautta sitten kehittyvän. Oliko odottaminen välttämätöntä tekstin kypsymiselle, vai jäikö jotain kirjoittamatta ja tuliko sen tilalle jotain muuta? Onko tämä teksti nyt valmis, paras mahdollinen versio itsestään, vai pitäisikö sitä vielä hioa? Miten nämä asiat tiedetään?

Mark Twainin kerrotaan sanoneen, että tekstin varsinainen kirjoittaminen alkaa sillä hetkellä, kun kirjoittaja on omasta mielestään saanut sen valmiiksi. Vasta silloin hänellä on kutakuinkin realistinen käsitys siitä, mitä hän haluaa sanoa. Ymmärrän tämän näkemyksen varsin hyvin. Jos tarkoitukseni olisi tuottaa täydellistä tekstiä, jättäisin tämänkin kirjoituksen lepäämään tämän kappaleen jälkeen viikoksi tai pariksi ja kirjoittaisin sitten uuden, huomattavasti kiteytyneemmän version, joka epäilemättä olisi parempi. Ehkä joskus vielä teenkin niin. Tämä versio on kuitenkin valmis juuri nyt.