Ikuisia asioita – Kaisa & Christoffer Leka: Time After Time

samplepage05_hiresOn helppo yhtyä Antti Nylénin esseessään Aineen puolustus (teoksessa Väen tunto, toim. Vesa Kyllönen & Mika Pekkola, Idiootti 2012) esittämään näkemykseen, ettei materialistiseksi syytettyä aikaamme luonnehdi niinkään liiallinen kiintymys esineisiin, kuin välinpitämättömyys niitä kohtaan.

Yhä useammista asioista on tullut kertakäyttöisiä, väliaikaisia, merkityksettömiä. Kaikkea on saatavilla helpomin ja halvemmalla kuin koskaan ennen. Digitalisoituminen on joidenkin ennusteiden mukaan tekemässä kirjoista, levyistä ja muista aineellisista kulttuurituotteista tarpeettomia.

Saattaa kuulostaa pölyisen vanhan jäärän puheelta, mutten suostu uskomaan, että esimerkiksi e-kirjat voisivat jotenkin ”korvata” perinteisen kirjan. Vaikka e-kirjalla on kieltämättä omat ansionsa, on selvää ettei kirjassa ole kyse pelkästään mustista symboleista valkoista taustaa vasten, eikä lukeminen ole pelkästään niiden sisältämän informaation tallentamista aivoihin. Lukukokemuksessa kaikella on merkitystä: ajalla, paikalla, kirjan muodolla, painolla, paperin laadulla, tekstin asettelulla, kansigrafiikalla, kansien materiaalilla, hajulla, jne.

Nämä asiat muistuivat mieleeni, kun sain maaliskuussa käsiini hienon kokonaistaideteoksen nimeltä Time After Time. Suurikokoinen, kirkasvärinen kirja on jo fyysisestikin vaikuttava ilmestys. Yksityiskohtiin on selvästi kiinnitetty huomiota: jopa kansien näennäiset ”virheet” vaikuttavat tarkoin harkituilta. Koska olin varhain liikkeellä, onnistuin hankkimaan version, jonka mukana tuli kirjan teemaan ja visuaaliseen ilmeeseen liittyvä seiskatuumainen.

samplepage04_hiresMyös sisällöltään Time After Time on vaikuttava. Taiteilijapariskunta Kaisa ja Christoffer Leka tulkitsevat viimeisimmässä luomuksessaan hindumytologiaa sarjakuvan keinoin. Time After Time kertoo Vishnu-jumalan kymmenestä avatarasta tai ruumiillistumasta, jotka eri aikakausina laskeutuvat korjaamaan maailman vääryyksiä.

Intialaisen perinteen mukaisesti ”kirja kirjassa” muotoa noudattava kerronta vaihetelee hauskasti tekijöitä esittävien ankan ja hiiren sananvaihtojen ja myyttisten tarinoiden välillä. Aiheeseen perehtyneille se tarjoaa viihdyttävän uudelleentulkinnan näistä ajattomista tarinoista, muille matalalla kynnyksellä varustetun portin muinaisten kertomusten maailmaan.

Pintapuolisesti lapsenomaisesta tyylistään huolimatta Time After Timen tarinat ovat täynnä painavaa asiaa olemassaolon peruskysymyksistä. Myyteille tyypilliseen tapaan ne käsittelevät ihmisen suhdetta jumalaan, luontoon ja toisiin ihmisiin.

Vishnun opetukset ovat vain harvoin lempeitä, eivätkä hänen toistuvat, väkivaltaisetkaan väliintulonsa voi estää maailmaa ajautumasta vähitellen yhä syvemmälle pimeän ajan, Kali Yugan syövereihin. Time After Timen loppu onkin hieman outo yhdistelmä apokalyptista synkkyyttä ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen. Se jättää hieman hämmentyneen olon muuten tasapainoisesti rakennetun kokonaisuuden jälkeen.

On vaikea kuvitella Time After Timea missään muussa muodossa. Siitä huolimatta, että sen sisältö on täyttä rautaa, oli kirjan fyysinen olemus minulle vähintään tärkeä osa lukukokemusta. Niin hienona kuin pidänkin muinaisten myyttien uudelleen kertomista nykylukijoille, kertoi kirja minulle ennen kaikkea rakkaudesta kirjoja ja muita kauniita esineitä kohtaan. Toivokaamme siis, että sisältämiensä ikuisten tarinoiden tavoin myös kirjat pitävät pintansa.

Time After Timen nettisivut

Tuntumia kosmoksen ja kaaoksen rajalta

Modernin kulttuurin synnystä asti on puhuttu myös sen kriisistä. Viimeistään 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa määrittäneet kaksi maailmansotaa antoivat kiistattoman syyn olettaa, että rationalismin, edistyksen ja teknologian nimiin vannova sivilisaatiomme on kääntynyt jossain kulmassa peruuttamattomasti väärään suuntaan. Viime aikoina kriisin määrittelyssä huomio on kiinnitetty erityisesti kahteen toisiinsa liittyvään näkökulmaan: ”ekologiseen kriisiin” ja ”kapitalismin kriisiin”.

Mika Pekkolan ja Vesa Kyllösen toimittama Väen tunto – Kirjoituksia estetiikasta ja politiikasta (Idiootti, 2012) kokoaa yhteen värikkään joukon kirjoittajia, johon toimittajakaksikon lisäksi kuuluvat Franco ”Bifo” Berardi, Antti Filppu, Jonimatti Joutsijärvi, Maija Korhonen, Solja Kovero, Jukka Liukkonen, Olli-Pekka Moisio, Teemu Mäki, Antti Nylén, Pontus Purokuru, Maaria Pääjärvi, Antti Salminen, Ville-Juhani Sutinen ja Jaakko Yli-Juonikas. Kaikki kirjan tekstit etsivät tavalla tai toisella vastausta kysymykseen, voiko ihminen ihminen oman subjektiivisuutensa kautta vaikuttaa yhteiskuntaan laajemmin, ja jos voi, miten.

Teoksen alaotsikossa mainitut ”estetiikka” ja ”politiikka” on määritelty niin avoimesti, että sanat ovat itse asiassa hiukan harhaanjohtavia. Väen tunnon sivuilla ”politiikka” ei rajoitu puolue- tai edes valtapolitiikkaan, vaan laajenee sosiaaliseksi vaikuttamiseksi yleensä. Myöskään estetiikka ei rajoitu taideinstituutioon, vaan koskee kaikkia elämän laadullisia ulottuvuuksia, kuten jokaista ihmistä koskettavia kysymyksiä olemassaolon merkityksestä, onnellisuudesta ja hyvästä elämästä.

Toisin kuin saattaisi olettaa, 1970-luvun poliittista pamflettia muistuttavien kansien välistä ei siis löydy kuivakkaa taideteosten ja poliittisten valtarakenteiden ideologista analyysia, vaan suurimmaksi osaksi hyvin henkilökohtaista, pohdiskelevaa ja ajatuksia tuulettavaa nykyaikaista esseistiikkaa. Tärkein kirjoittajia yhdistävä tekijä on, että heidän tekstinsä ovat tyyliltään poikkeuksetta nautinnollista luettavaa. Osa kokoelman teksteistä pyrkii ylläpitämään siteitä vasemmistolaisen ajattelun traditioon, mutta vähintään yhtä moni etsii kiintopisteitä aivan muista perinteistä.

* * *

Yksilöllisellä tasolla modernin yhteiskunnan kriisi ilmenee merkitystyhjiönä: työn, ihmissuhteiden ja vapaa-ajan määrittämä arki tuntuu palvelevan jonkun muun kuin ihmisen itsensä päämääriä. Monien Väen tunnon kirjoittajien sanoista, tai vähintään rivien väleistä välittyy nykyajalle ominainen avuttomuuden tunne: elämä tuntuu olevan hahmottomien, persoonattomien ulkoisten voimien armoilla. Tätä tunnetta ruokkii kiihtyneen tiedonvälityksen ja liikkuvuuden ansiosta yhtä aikaa yhä globaalimmaksi ja pirstaleisemmaksi käyvä tietoisuus. Internetin ansiosta myös muiden kriisit ovat yhä kiinteämpi osa arkitajuntaamme. Tunne siitä, että maailmaa on mahdotonta ottaa haltuun ja kokemus jokapäiväisen elämän merkityksettömyydestä ruokkivat toisiaan: kosmoksesta on vauhdilla tulossa kaaos.

Subjektiivisen maailman pirstaloituminen on liitoksissa myös laajempiin kulttuurisiin kehityskulkuihin. Valtava osa nykyistä elämänmuotoamme kannattelevasta työstä tehdään kolmannessa maailmassa ja elintasomme lepää täysin sen asukkaiden köyhyyden perustalla. Globaalin markkinatalouden kasvottomat voimat eivät kuitenkaan ainoastaan orjuuta köyhiä ja ruoki elinympäristöämme myrkyttävää pidäkkeetöntä tavaran- ja ruoantuotantoa, vaan ne myös ohjailevat luovuuttamme, vapaa-aikaamme ja sosiaalisuuttamme. Kaikkea mitataan taloudellisen hyödyn mittareilla. Merkityksellisyydestä tehdään kauppatavaraa, ja ihmisten on myytävä aikaansa, kehoaan ja mieltään talouskasvun takaamiseksi. Monissa kirjan teksteissä toistuu ajatus ”kontrollista”: joku muu hallitsee toiveitamme ja halujamme.

Näistä syistä enemmän tai vähemmän kaikki Väen tunnon kirjoittajat haluavat luoda yksilön subjektiviteettiin perustuvia mikrotason kulttuurisia käytäntöjä, jotka kyseenalaistavat vallitsevan talousjärjestelmän arvot. Ratkaisuja etsitään moniaalta: luontosuhteen elävöittämisestä, vaihtoehtoisista kokemistavoista, roolipeleistä, kaukomatkailusta, rauhoitetusta sosiaalisuudesta, myyttisestä taiteesta, runoudesta, kristillisestä rukousperinteestä, jopa vanhasta valokuvausteknologiasta ja keinoista saada kaljaa kaupasta puoli-ilmaiseksi. Tärkeintä eivät ole toiminnan ulkoiset muodot, vaan irrottautuminen välineellisestä arkimielestä ja vuorovaikutus, jota eivät määritä markkinoiden lainalaisuudet ja ulkoiset vaateet. Useimmista kirjoituksista välittyy pyrkimys elämän merkityksellisyyden palauttamiseen jonkin konkreettisen, aidon ja pysyvän kautta.

* * *

Väen tunto sisältää ihailtavan vähän ulossulkevaa ja dualistisia jakoja ruokkivaa käsitteistöä. On kuitenkin paikallaan kysyä, missä määrin ”kapitalismin”, ”pääoman” ja ”markkinavoimien” kaltaisten totalisoivien leimojen viljeleminen tietyissä kokoelman teksteissä auttaa aikakautemme ongelmien selvempää ymmärtämistä. Vihjaavatko ne jostain valmiista ratkaisumalleista, joiden toimivuudesta historia ei anna suuria toiveita? Olisiko mahdollista suunnata huomio niihin konkreettisiin kriiseihin, tekoihin ja tapahtumiin ja ajatella kokonaan uudenlaisia ratkaisuja?

Jos käsitteet tuntuvatkin paikoin luutuneilta, on Väen tunnon vahvuus juuri tietty ratkaisuja koskeva avoimuus. Vaikka jälkisanoissaan teoksen toimittajat toteavatkin, että ainoa ratkaisu ongelmiin on ”siirtymä pois kapitalismista”, he jättävät täysin avoimeksi, millaiseen tulevaisuuteen tämä siirtymä toteutuessaan suuntautuisi. Ennalta määrättyjen utopioiden (tai dystopioiden) sijaan Väen tunnon kirjoittajat vaikuttavat vilpittömästi etsivän reittejä sellaiseen tilaan, jossa voimat, jotka tekevät elämästä elämää pelkän olemassaolon ja selviytymisen sijaan, voisivat hengittää. Oikeuksien ja vapauksien sijaan kirjoittajat etsivät peruspalikoita, jotka voisivat järjestää kaaokseen luisuvan todellisuuden uudeksi, merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Eturyhmien kädenväännöksi taantuvassa yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä on radikaali ja ennen kaikkea tervetullut suuntaus.

Avoimuutensa ja moniäänisyytensä vuoksi Väen tunto jättää lukijan pohtimaan monia kysymyksiä. Mikä on yksilöllisten ”mikrotason kamppailuiden” suhde globaaleihin kriiseihin ja esimerkiksi kehitysmaiden tilanteeseen? Suuntautuvatko kirjoittajien moninaiset subjektiviteetit missään mielessä samaan suuntaan? Riittävätkö ruohonjuuritason projektit luomaan niitä vaihtoehtoisia ratkaisuja, joita tarvitaan sitten, kun nykyisen järjestelmän aineelliset edellytykset kyseenalaistuvat? Miten luoda työkulttuuria, joka lisää elämän merkityksellisyyttä? Onko politiikan mahdollista olla elämän perusedellytyksiä koskevien kysymysten ratkaisua, vai onko se tuomittu nurkkakuntaiseksi kilpailuksi milloin minkäkin ryhmän eduista ja oikeuksista?

Kaiken kaikkiaan Väen tunto on tuore avaus, joka antaa hyvää pureskeltavaa niille, jotka viitsivät irrottautua tiettyyn ideologiseen kehikkoon lukitusta välineellisestä ajattelusta.