Uusi suomennos: Mooji – Rajattomuuden hengitys

mooji

Tämä itse asiassa ilmestyi jo viime syksyn puolella, mutta mainitaan nyt täälläkin. Suomennokseni neo-advaita guru Moojin teoksesta Breath of the Absolute. Saatavilla nyt kirjakaupoista. Julkaisija Viisas elämä.

Mooji: Rajattomuuden hengitys – näkyvä ja näkymätön ovat yhtä

”Kun olet vapaa käsitteiden, mielesi ehdollistumien ja turhien arvioiden hypnoottisesta vallasta, silloin olet todella oman itsesi käytettävissä. Kaikki sisäinen jännitys ja tarve vaikuttaa toisiin omien päämääriesi saavuttamiseksi lakkaa. Jotenkin läsnäolosi myös vaikuttaa kohottavasti ympäristöösi. Aivan kuten puut antavat meille happea hengitettäväksi odottamatta kiitosta, totuuteen heränneet ihmiset säteilevät syvää rauhaa, yhteyttä ja rakkautta ilman minkäänlaista tietoista ponnistelua. Heidän sisin luontonsa on rauha.”

Kirjassaan Rajattomuuden hengitys Mooji kehottaa meitä katsomaan itseämme uusin silmin. Kaikkien ihmismieltä askarruttavien kysymysten keskellä ainoa kiistaton tosiseikka vaikuttaa olevan se, että olemme olemassa. Useimmat eivät kuitenkaan vaivaudu pohtimaan sen syvällisemmin, mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa.

Mooji sysää lukijansa käsitteellisen näpertelyn tuolle puolen, suoraan ajatuksettoman tilan sykkivään kirkkauteen.

Saatavilla myös Viisas elämä -nettikaupasta!

Faith Connections ja kumbh melan pyhä hulluus

faith-connections

Yksi pitkäaikainen unelmani on osallistua joskus kumbh melaan, hindujen tärkeimpään uskonnolliseen festivaaliin. Kumbh melaa järjestetään Intian neljässä pyhässä kaupungissa, Haridwarissa, Nashikissa, Ujjainissa ja Allahabadissa, kussakin 12 vuoden välein. Perimätiedon mukaan näille paikoille läikkyi aikojen alussa kuolemattomuuden nektaria jumalten paetessa demoneja, jotka yrittivät anastaa sen heiltä.

Kumbh melan aikaan tämän tapahtuman uskotaan toistuvan aina uudestaan. Kymmenet miljoonat hindut kiirehtivät tällöin kylpemään Intian pyhissä joissa saadakseen osansa nektarista ja vapautuakseen karmansa taakasta.

Viimeksi kumbh mela järjestettiin keväällä 2013. Erilaisista tekosyistä johtuen en silloin päässyt itse kokemaan tapahtuman pyhää hulluutta paikan päälle. Kaikeksi onneksi intialainen ohjaaja Pan Nalin ikuisti sen Faith Connections -dokumentissaan, joka esitettiin tämän vuoden Docpoint-festivaaleilla.

Dokumentin lähtökohta on yksinkertainen: ohjaajan syvästi uskonnollinen isä pyysi tätä osallistumaan kumbh melaan ja palaamaan mukanaan pullollinen Gangesin vettä. Nalin tarttui tilaisuuteen ja päätti veden lisäksi tuoda isälleen melassa kohtaamiensa ihmisten tarinoita filmillä. Lopputuloksena on elokuva, joka – ainakin ihmiselle, joka ei ole itse tapahtumaan osallistunut – välittää edes jotain siitä kaaoksesta, hurmoksesta ja koko elämän kirjosta, joka kumbh melaan mahtuu.

Faith Connections tasapainoilee hienosti yksittäisten ihmisten ja miljoonapäisten väkijoukkojen välillä. Elokuva velloo aiheensa tavoin hahmottomasti, tarkentaen välillä yhteen tai toiseen ihmiskohtaloon, jotka Nalin on valinnut dokumenttinsa kiinnekohdiksi.

Tarinat pyörivät pääasiassa hinduaskeetikkojen ja lasten ympärillä. Eniten huomiota saa 10-vuotiaan, kotoaan karanneen Kishan Tiwarin tarina. Sanavalmis poika harhailee ympäri festivaalia ilmoittaen välillä ryhtyvänsä gangsteriksi, välillä valinneensa sadhun elämän. Hän ystävystyy niin askeetikkojen, kahvilanpitäjien kuin poliisienkin kanssa, huolimatta siitä että viimeksimainitut hän uhkaa tämän tästä tappaa. Vaikka Kishanin tarina onkin monin tavoin humoristinen, se on yhtälailla sokeeraava, sillä poika selvästi elää maailmassa, josta useimpien 10-vuotiaiden ei pitäisi tietää vielä mitään.

Ristiriitaisia tunteita herättää myös Hatha Yogi Baban ja tämän kasvattilapsen tarina. Hatha Yogi Baba on vaishnava-askeetikko, joka on ottanut vastuulleen löytämänsä 2-vuotiaan lapsen. Maailmasta luopuneen, jatkuvasti kannabista polttavan ja tuskallisissa asanoissa rukoilevan vanhuksen hoivavietti on herännyt, ja katsojan on vaikea olla heltymättä tämän tarjotessa lapselle maitoa suoraan lehmän utareesta. Koruttomassa hökkelissä asuvan askeetikon verestävät silmät loistavat, kun hän kertoo odottavansa, että voi joskus lähettää lapsen kouluun siisteissä vaatteissa. Ne suorastaan roihuavat, kun hän tarttuu kirveeseensä ja karjuu, ettei epäröi käyttää sitä, jos joku yrittää viedä lapsen häneltä.

Sydäntä särkevin on kuitenkin tarina Mamta Devin ja Sonun 3-vuotiaasta pojasta, joka katoaa kesken festivaalin. Elokuva seuraa vanhempien kärsimystä näiden etsiessä viikon ajan poikaansa ympäri valtavaa, 55 neliökilometrin festivaalialuetta ja sen loputonta ihmisvilinää. Edes Kumbh melan pyhässä ympäristössä kaikki eivät ole hyväntahtoisia. Viranomaiset tekevät voitavansa, mutta loppujen lopuksi poika on vain yksi 135 000 kadonneesta. Eikä vielä olla edes festivaalin puolivälissä.

Vaikka kumbh melan ympärillä leijuu tietty ajattomuuden ilmapiiri, on selvää että myös ikiaikaiset perinteet mukautuvat maailman muutoksiin. Hatha Yogi Baba yrittää opettaa kasvattipoikaansa ottamaan hänestä kännykkäkameralla kuvan, kun hän sytyttää chilluminsa. Silloin tällöin kuvassa vilahtaa iPadia sormeileva sadhu. Pant-Shirt Babana tunnettu, arkisesti pukeutuva sadhu siteeraa Bob Marleyta.

Sitten nämä yksittäiset hahmot hukkuvat laajoihin kuviin ihmisvilinästä, alastomina marssivista, miekkoja heiluttelevista naga-sadhuista ja toisiaan tuuppivista pyhiinvaeltajista, jotka molskahtelevat Gangesin sameaan veteen ja kaatavat sitä suuhunsa. Pelkkä katseleminenkin aiheuttaa vatsanväänteitä, sillä pyhyydestään huolimatta Ganges on tunnettu myös saasteistaan. Pyhiinvaeltajat kuitenkin vakuuttavat, että mieluummin kuolisivat, kuin jäisivät paitsi siunauksesta, jonka veteen pirskottunut kuolemattomuuden nektari antaa.

Elokuvan jälkeen katsojan on pakko arvioida joitakin käsityksiään uudestaan. Ovatko kumbh melan 100 000 000 pyhiinvaeltajaa harhojen vallassa pitäessään saastunutta jokivettä kuolemattomuuden eliksiirinä? Ovatko he manipulaation uhreja? Epäjumalten palvojia? Faith Connections ei ota tähän kantaa. Ohjaaja Pan Nalin on todennut, että hän halusi kuvata aitoa uskonnollista omistautumista nykyisen ”life-style henkisyyden” sijaan. Päällimmäiseksi tunteeksi jääkin, ettei ihminen ole aivan niin rationaalinen olento kuin haluaisimme uskoa.

Faith Connectionsista järjestetään vielä toinen näytös 1.2.2014.

Elokuvan nettisivut ja traileri

Docpointin nettisivut

Onko joogan taru lopussa?

via Heavy Metal Yogi

Joogan päämäärä ja sivuvaikutukset

Haastattelin vastikään joogaopettajaa, joka kertoi pelkäävänsä, että joogan nykyinen suosio koituu sen kohtaloksi. Joogasta on tullut pelkkä tekniikka, väline, jolla pyritään saavuttamaan joitakin enemmän tai vähemmän välittömiä tuloksia.

Vaikka stressin lieventyminen, negatiivisista ajattelumalleista vapautuminen, hyvä terveys, mielenrauha ja energisyys ovatkin sinänsä hyviä asioita, ne ovat hänen mukaansa pelkkiä sivuvaikutuksia. Ja, iäkäs haastateltavani totesi, lääketieteessäkin sivuvaikutukset ovat yleensä haitallisia.

Yllätyin, sillä yleensä joogaopettajilla on tapana hehkuttaa joogan suosiota ja sitä, miten yhä useammat ihmiset löytävät sen parantavat vaikutukset. Mikä sitten on se joogan varsinainen tehtävä, jonka menettämistä opettaja pelkäsi?

Perinteisesti joogin päämäärä on äärimmäisen herkkä tietoisuuden tila, jossa on jäljellä ainoastaan puhdas tarkkaileminen, ilman osallistumista tai arvioimista. Tämä tila, jota Patanjali Yogasutran toisessa säkeessä kuvaa, on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampi ylläpitää. Se on sanojen tavoittamattomissa oleva kokemus puhtaasta, persoonattomasta tietoisuudesta.

Nykyisin joogan vaikutuksilla kuitenkin tarkoitetaan lähinnä asana-harjoittelun vaikutuksia kehoon ja mieleen. Asanat kohentavatkin terveyttä, tekevät ihmisestä energisemmän ja avaavat esimerkiksi lihaksiin varastoituneita tunnelukkoja. Alkujaan asanoita on kuitenkin harjoitettu kehon valmistamiseksi pitkään paikallaan istumiseen, jossa juuri edellä kuvattu hiljenemisen prosessi voi tapahtua.

Haastattelemani opettajan mukaan nykyjoogan ongelma siis on, että niin monet ihmiset haaskaavat asanaharjoittelun kiistattomat hyödyt normaaliin elämään, joogan varsinaisen päämäärän tavoittelun sijaan. Nykyjoogille varmasti provosoiva näkemys, muttei joogan historian kannalta lainkaan tavaton. Ennen kuin joogasta n. 70 vuotta sitten tuli koko kansan itsehoitomenetelmä, sitä harjoitettiin lähinnä osana uskonnollista hartaudenharjoitusta ja magiaa.

Jooga on muutakin kuin asanoita

Joogan harrastajat pitävät yleensä edustamaansa perinnettä ”aitona joogana” ja omaa kokemustaan sen toimivuuden erehtymättömänä mittarina. Tutkijat puolestaan välttävät tavallisesti kaikenlaista puhetta joogan päämäärästä, sekä vastakkainasettelua ”aidon” ja ”epäaidon” joogan välillä. He näkevät joogan ajassa muuttuvana sosiaalisena ilmiönä, jolla ei ole pysyvää olemusta. Heille kaikki mitä kutsutaan ”joogaksi” on joogaa siinä missä mikä tahansa muukin.

En ole itse perinteisessä mielessä edistynyt joogi enkä – myönnettäköön – nykyisin edes kovin ahkera asanoiden harjoittaja. Olen varmastikin uhrannut enemmän aikaa joogaa koskevien kirjojen lukemiseen kuin matolla hikoiluun. Elämäntapani ei muistuta millään tavoin klassisissa joogateksteissä kuvattua ihannetta, eikä minulla näin ollen ole omakohtaista kokemusta Patanjalin kuvaamista tiloista.

Näistä varauksista huolimatta minulle ei tuota ongelmia todeta, että se jooga, mistä esimerkiksi Patanjali puhuu, ja se, mitä useimmat meistä harjoittavat, ovat lähes tyystin eri asioita. Kun huomioidaan ne maailmankuvalliset ja kulttuuriset yhteydet, joihin erilaiset joogatulkinnat kiinnittyvät, näyttää vahvasti siltä, että erot eivät ole pelkästään pinnallisia.

Tähän ei tarvitse sisältyä minkäänlaista arvostelua. On esimerkiksi kiistatonta, että asanaharjoitukset ovat tarjonneet miljoonille ihmisille avun lukemattomiin ruumiillisiin ja mielellisiin ongelmiin. Toisaalta on myös ihmisiä, haastattelemani opettaja mukaanlukien, joille joogan syvemmät ulottuvuudet eivät ole pelkkää filosofiaa, kutkuttavan ”henkistä” estetiikkaa tai teoreettisia ihanteita. Heistä pohdinnat joogan olemuksesta vaikuttavat epäilemättä yhtä tarpeettomilta kuin niistä, jotka näkevät harjoituksessa itsensä perustelevan menetelmän hyvinvointiin ja terveyteen.

Onko mahdollista hyväksyä tämä tosiasia, ja samalla myöntää, että nykymuotoinen asanaharjoitus on aivan vastikään tehty, äärimmäisen pieni sivuhuomautus suhteessa siihen, mitä jooga on eri aikoina ja eri paikoissa merkinnyt? Ollaanpa joogan syvempiä päämääriä koskevista väitteistä mitä tahansa mieltä, on selvää että harjoituksen merkityksen typistäminen psykofyysisiin hyötyihin ei tee oikeutta sen historialle tai länsimaisen joogailmiön reunamilla ja ulkopuolella vaikuttaville tulkinnoille.

Hyväksikäyttäjien temmellyskenttä

Entä miksi itse katson tarpeelliseksi vatvoa asiaa näppäimistön ääressä joogamaton tai meditaatiotyynyn sijaan? Syitä on epäilemättä monia. Osa niistä liittyy siihen, miksi itse alunperin kiinnostuin joogasta, osa taas tapaani tarkastella tällaisia ilmiöitä uskontotieteen näkökulmasta. Kun seuraan vaikkapa joogan käsittelyä mediassa, mietin olenko harhainen tonkiessani ilmiön uskonnollisfilosofisia piirteitä, jotka itselleni ovat aina olleet joogan kiehtovin puoli. Se jooga, josta aikakauslehdissä kirjoitetaan, on hauskaa ja hyödyllistä, mutta joogan muut puolet yksinkertaisesti kiinnostavat minua enemmän.

Toinen, tietyssä mielessä tärkeämpi syy on kuitenkin se hämmennys, joka mielestäni välittyy monista joogaa koskevista puheenvuoroista ja keskusteluista, ja jota jopa tarkoituksellisesti ruokitaan joogaa koskevassa markkinoinnissa.

Kulttuurimme on siinä määrin moderni ja maallistunut, että monet joogan uskonnollisiin juuriin liittyvät piirteet näyttäytyvät meille yhtä aikaa käsittämättöminä ja kiehtovina. Samalla tämä uskonnollisuutta ja henkisyyttä koskeva epätietoisuuden ja nälän yhdistelmä tarjoaa hedelmällistä maaperää kaikenlaisille puoskareille, hyväksikäyttäjille ja manipulaattoreille, joista osa jopa pahimmassa tapauksessa itse uskoo omiin opetuksiinsa.

Viattomimmassa tapauksessa jumppaa myydään intialaisella eksotiikalla, pahemmassa tapauksessa ihmisiä houkutellaan hyväksikäytettäviksi mitä kieroutuneemmilla tavoilla lupaamalla ”henkistä kehitystä” tai jopa ”valaistumista”. Usein ”opettajan” tai ”gurun” asemaa hyväksikäytetään sumeilematta. Toisaalta näihin hahmoihin myös kohdistetaan täysin mielikuvituksellisia odotuksia, vaikkei opettaja sellaisia itse ruokkisikaan.

Toisinaan minusta vaikuttaakin siltä, että kaikki loputkin kaikenlaiseen henkisyyteen liittyvät piirteet olisi parempi karsia kertaheitolla nykyjoogasta. Tällöin jäljelle jäisi virkistävä ja terveyttä edistävä kehon ja mielen harjoitus, josta kuka tahansa voisi hyötyä. Voitaisiin rauhassa keskittyä muokkaamaan harjoituksesta sellainen, että turhilta loukkaantumisilta vältyttäisiin. Tulisi selväksi, ettei joogaopettaja ei ole kitaransoitonopettajaa kummempi auktoriteetti, eikä harjoituksesta seuraa mitään sen mystisempää kuin taito vääntää itsensä kummallisiin asentoihin, ja hyvässä tapauksessa terveys, rentous ja parempi oman ruumiin tuntemus.

Toisaalta en voi olla ajattelematta, että samalla menetettäisiin jotain todellista. On merkkejä toisenlaisestakin joogaperinteestä, ja joogan klassiset tekstit sisältävät hyvin konkreettisia kuvauksia siitä, mitä ”henkisyys” ja ”kehitys” joogan näkökulmasta tarkoittavat. Tämä on täysin eri asia kuin nykyinen ”jooga tarjoaa kaikille kaikkea” -suuntaus.

Mihin joogatutkimusta tarvitaan?

Haluamatta viedä aihetta mitenkään liian abstraktille tasolle, minusta vaikuttaa siltä, että siinä on kaksi keskeistä, toisiaan täydentävää näkökohtaa.

Ensimmäinen on tieto, ja omien motiivien tarkastelu. Kun jokin vetää meitä puoleensa, meidän on kysyttävä, mitä oikeastaan etsimme ja voiko kyseinen asia tarjota sitä meille. Tämä edellyttää sekä tiedon hankkimista että itsetutkiskelua.

Toinen näkökohta on avarakatseisuus. On hyväksyttävä, ettei käsityksemme jostain asiasta todennäköisesti ole koko totuus siitä. Vasta kun myönnämme, ettemme todella ymmärrä jotain asiaa, voimme vähitellen alkaa hahmottaa, mitä se todella on.

Vaikka siis joogan merkitys mitataankin joogamatolla ja/tai meditaatiotyynyllä (tai ashramissa tai erakkoluolassa), eivätkä kirjat tai tällaiset subjektiiviset pohdinnat muuta sitä miksikään, voi joogapiireissä paljon parjattu ”teoria” auttaa molemmissa edellä mainituissa asioissa. Toisaalta se lisää tietoa ja antaa välineitä omien motiivien tarkasteluun. Toisaalta se voi kyseenalaistaa kokemukseen perustuvat käsityksemme ja syventää ymmärrystämme avaamalla uusia näköaloja.

Näin varustautuneina voimme parhaassa tapauksessa sekä saada joogasta irti sen, mitä tarvitsemme, että toivottavasti välttää sen pahimmat ansakuopat.

Väärän opettajan oikeat opetukset – Vikram Gandhin Kumaré

kumare_banner

Katsoin viikonloppuna viime vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festareilla missaamani dokumentin Kumaré (2012). Ohjaaja Vikram Gandhi on intialaiseen perheeseen syntynyt ja perinteisen hindulaisen kasvatuksen saanut amerikkalainen. Aikuisena välienselvittely uskonnollisten kysymysten kanssa johti hänet tapaamaan useita intialaisia guruja ja joogeja. Paneutumisestaan huolimatta Vikram ei vakuuttunut näiden opetuksista. Hänestä tuntui, ettei sanojen takana ollut mitään todellista.

Niinpä Vikram antoi tukkansa ja partansa kasvaa, omaksui stereotyyppisen intialaisen aksentin (vaikka puhuikin sujuvaa amerikanenglantia) ja pukeutui oranssiin kaapuun. Viimeistelläkseen vaikutelman, hän alkoi harjoittaa jooga-asanoita ja meditaatiota. Näin Vikramista tuli Kumaré, joogaguru. Lopputulos oli pelottavan uskottava. Jokainen joogaan, meditaatioon tai muihin henkisiin perinteisiin tutustunut tunnistaa varmasti Kumarén olemuksen ja retoriikan.

Kumarén ”opetus” oli sekametelisoppa intialaiselta filosofialta kuulostavia fraaseja ja itse keksittyjä meditaatio- ja asanaharjoituksia. Kaksi hehkeää mimmiä avustajinaan hän alkoi levittää opetustaan Arizonan joogakouluilla. Nopeasti Kumarén ”ashramiin” kokoontui neljäntoista innokkaan, gurunsa viisaudesta vakuuttuneen oppilaan ryhmä. Vikram Gandhin dokumentti kuvaa sitä, miten valeguru löysi oppilaansa, mitä hän opetti heille ja miten hän lopulta paljasti totuuden itsestään.

Kumaréa voisi tarkastella monestakin näkökulmasta. Yksi on kysymys siitä, olisivatko Kumarén harjoitukset toimineet, tai olisiko kukaan edes kuunnellut uutta gurua, jos tämä ei olisi näyttänyt ja kuulostanut stereotyyppisen intialaiselta. Olisivatko oppilaat paljastaneet lyhyen tuttavuuden jälkeen henkilökohtaisia asioitaan vaikkapa ”Väinöksi” itseään kutsuvalle keski-ikäiselle, tuulipukuun pukeutuvalle valkoiselle miehelle?

Ainakin myytti ”henkisestä idästä” siis näyttää olevan elossa ja hyvissä voimissa. Samalla Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.

Vikram Gandhin tärkein teesi vaikuttaa olevan, ettei guruja tarvita, vaan kukin voi ratkaista ongelmansa itse. Kumaré toistaakin oppilailleen herkeämättä, ettei oikeastaan ole mikään opettaja ja että hän on itse asiassa huijari. Tietenkään hän ei paljasta koko totuutta itsestään, mutta tekee silti kaikkensa vakuuttaakseen oppilaansa siitä, että heillä itsellään on jo kaikki tarvittavat vastaukset.

Kaikkia Kumarén oppilaita tuntuu yhdistävän merkityksettömyyden tunne, joka ilmenee huonoina elämäntapoina ja ajelehtimisena ilman suuntaa. Kumarén opetuksien avulla he vaikuttavat saavan järjestystä ja sisältöä elämäänsä. Tämä ei ole mikään pieni saavutus. Samalla dokumentin antama kuva ”henkisyydestä” tuntuu kuitenkin turhan kapealta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä elokuvan sisältöä, eikä varsinkaan siinä esiintyvien ihmisten saavutuksia, mutta lienee paikallaan kiinnittää huomio siihen, mistä sen ohjaaja oikeastaan puhuu kyseenalaistaessaan gurujen tarpeellisuuden.

Jooga, buddhalaisuus, vedanta-filosofia ja muut henkiset menetelmät tähtäävät perinteisesti ihmisen rajallisen minäkäsityksen ylittämiseen. Ne viittaavat siihen, että ihmisen todellinen olemus on jotain muuta kuin persoonallinen minäkäsitys, ajatukset, tunne-elämä ja kehon toiminnot. Eri traditiot määrittelevät tämän ”jonkin muun” eri tavoin, mutta on tavallista puhua siitä ”tietoisuutena”, persoonattomana ja kaiken sisältävänä läsnäolona, joka on jotain muuta kuin tavanomainen minuus.

Niin ikään tällaiset perinteet opettavat, että todellinen onnellisuus ei voi löytyä arkielämän asioista, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Työ, ystävyyssuhteet, perhe, terveys ja muut hyvän elämän osatekijät ovat pohjimmiltaan muuttuvia, ja jokaista niiden tuottamaa iloa seuraa samalla mitalla kärsimys. Riippumatta siitä, hyväksytäänkö tällaista uskonnollis-filosofista tarkastelutapaa, voidaan puhtaan hermeneuttisesta näkökulmasta todeta, että tältä pohjalta jooga- ja meditaatioperinteiden typistäminen esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin tavoitteluun on jokseenkin puutteellinen tulkinta asiasta.

Mitä tulee opettajiin, varsinkin useissa intialaisissa perinteissä ajatellaan, että ainoastaan ihminen, joka on oivaltanut oman todellisen olemuksensa, siis vapautunut rajallisen minäkäsityksensä harhasta, voi auttaa toisia saavuttamaan saman päämäärän. Tästä syystä intialaisessa uskonnollisuudessa ja joogassa korostetaan opettajista ja oppilaista koostuvia perimyslinjoja, joissa tieto ja kokemus välittyvät. Toki tässäkin kohdataan ongelmia, koska monet gurut ovat osoittautuneet Kumarén tavoin aivan tavallisiksi ihmisiksi, eikä kulttuuriseen ymmärrykseemme oikeastaan edes kuulu käsitystä siitä, että olisi olemassa eri kehitystasoilla olevia ihmisiä. Silti on ymmärrettävä, jälleen hermeneuttisten periaatteiden mukaisesti, että joogaan, buddhalaisuuteen jne. nämä uskomukset kuuluvat.

Vikram Gandhille henkisten perinteiden syvin olemus ilmenee rauhallisuutena, jota hän aisti isoäidistään tämän suorittaessa joka-aamuista puja-rituaaliaan. Tämä on mielenkiintoinen havainto, mutta mielestäni Gandhi tyytyy liian vähään. Hän ei mene tarpeeksi syvälle siihen, mitä tuon rauhallisuuden takana voisi olla. Vaikka huijareita ja epäonnistuneita opettajia riittää, ei kaikkia guruja kannata heittää pesuveden mukana. Samalla haluan korostaa, ettei ole mitään syytä vähätellä dokumentissa kuvattujen oppilaiden saavutuksia. Kymmenien kilojen painonpudotus on kiistatta merkittävämpi saavutus joogan polulla kuin pelkän puheen tasolle jäävä filosofointi joogan päämäärästä.

Vaikka juoniselostuksen perusteella Kumarén asetelma ja ohjaaja/päähenkilö Vikram Gandhin motiivit tuntuvat paitsi kyynisiltä, myös perin pohjin epäeettisiltä, ei elokuvaa voi sellaiseksi syyttää. Kumaré onnistuu esittämään tärkeitä kysymyksiä, eikä sen sävy ole vähääkään pilkallinen. Gandhi ei naureskele tai mässäile ihmisten hyväuskoisuudella, vaikka se onkin elokuvassa silmiinpistävää ja kiistatonta. Sitä vastoin hän onnistuu tuomaan esiin jotain olennaista ihmisen tarpeesta uskoa ja tukeutua ulkoiseen auktoriteettiin.

Toisin kuin monet aitoina guruina esiintyvät, Kumaré ei hyväksikäytä oppilaitaan, vaan yrittää ymmärtää, miksi nämä ovat hakeutuneet hänen luokseen ja miten hän voisi heitä auttaa. Vaikka Vikram Gandhi pyrkiikin osoittamaan, että todellinen guru on jokaisen sisällä, hän ehkä huomaamattaan myös näyttää, että joskus juuri ulkoisen symbolin, kuten karismaattisen opettajan, avulla ihminen kykenee tavoittamaan omat piilevät voimavaransa.

Lue lisää:

Kumarén kotisivut

Dokumentin kotisivut