Yksi pitkäaikainen unelmani on osallistua joskus kumbh melaan, hindujen tärkeimpään uskonnolliseen festivaaliin. Kumbh melaa järjestetään Intian neljässä pyhässä kaupungissa, Haridwarissa, Nashikissa, Ujjainissa ja Allahabadissa, kussakin 12 vuoden välein. Perimätiedon mukaan näille paikoille läikkyi aikojen alussa kuolemattomuuden nektaria jumalten paetessa demoneja, jotka yrittivät anastaa sen heiltä.
Kumbh melan aikaan tämän tapahtuman uskotaan toistuvan aina uudestaan. Kymmenet miljoonat hindut kiirehtivät tällöin kylpemään Intian pyhissä joissa saadakseen osansa nektarista ja vapautuakseen karmansa taakasta.
Viimeksi kumbh mela järjestettiin keväällä 2013. Erilaisista tekosyistä johtuen en silloin päässyt itse kokemaan tapahtuman pyhää hulluutta paikan päälle. Kaikeksi onneksi intialainen ohjaaja Pan Nalin ikuisti sen Faith Connections -dokumentissaan, joka esitettiin tämän vuoden Docpoint-festivaaleilla.
Dokumentin lähtökohta on yksinkertainen: ohjaajan syvästi uskonnollinen isä pyysi tätä osallistumaan kumbh melaan ja palaamaan mukanaan pullollinen Gangesin vettä. Nalin tarttui tilaisuuteen ja päätti veden lisäksi tuoda isälleen melassa kohtaamiensa ihmisten tarinoita filmillä. Lopputuloksena on elokuva, joka – ainakin ihmiselle, joka ei ole itse tapahtumaan osallistunut – välittää edes jotain siitä kaaoksesta, hurmoksesta ja koko elämän kirjosta, joka kumbh melaan mahtuu.
Faith Connections tasapainoilee hienosti yksittäisten ihmisten ja miljoonapäisten väkijoukkojen välillä. Elokuva velloo aiheensa tavoin hahmottomasti, tarkentaen välillä yhteen tai toiseen ihmiskohtaloon, jotka Nalin on valinnut dokumenttinsa kiinnekohdiksi.
Tarinat pyörivät pääasiassa hinduaskeetikkojen ja lasten ympärillä. Eniten huomiota saa 10-vuotiaan, kotoaan karanneen Kishan Tiwarin tarina. Sanavalmis poika harhailee ympäri festivaalia ilmoittaen välillä ryhtyvänsä gangsteriksi, välillä valinneensa sadhun elämän. Hän ystävystyy niin askeetikkojen, kahvilanpitäjien kuin poliisienkin kanssa, huolimatta siitä että viimeksimainitut hän uhkaa tämän tästä tappaa. Vaikka Kishanin tarina onkin monin tavoin humoristinen, se on yhtälailla sokeeraava, sillä poika selvästi elää maailmassa, josta useimpien 10-vuotiaiden ei pitäisi tietää vielä mitään.
Ristiriitaisia tunteita herättää myös Hatha Yogi Baban ja tämän kasvattilapsen tarina. Hatha Yogi Baba on vaishnava-askeetikko, joka on ottanut vastuulleen löytämänsä 2-vuotiaan lapsen. Maailmasta luopuneen, jatkuvasti kannabista polttavan ja tuskallisissa asanoissa rukoilevan vanhuksen hoivavietti on herännyt, ja katsojan on vaikea olla heltymättä tämän tarjotessa lapselle maitoa suoraan lehmän utareesta. Koruttomassa hökkelissä asuvan askeetikon verestävät silmät loistavat, kun hän kertoo odottavansa, että voi joskus lähettää lapsen kouluun siisteissä vaatteissa. Ne suorastaan roihuavat, kun hän tarttuu kirveeseensä ja karjuu, ettei epäröi käyttää sitä, jos joku yrittää viedä lapsen häneltä.
Sydäntä särkevin on kuitenkin tarina Mamta Devin ja Sonun 3-vuotiaasta pojasta, joka katoaa kesken festivaalin. Elokuva seuraa vanhempien kärsimystä näiden etsiessä viikon ajan poikaansa ympäri valtavaa, 55 neliökilometrin festivaalialuetta ja sen loputonta ihmisvilinää. Edes Kumbh melan pyhässä ympäristössä kaikki eivät ole hyväntahtoisia. Viranomaiset tekevät voitavansa, mutta loppujen lopuksi poika on vain yksi 135 000 kadonneesta. Eikä vielä olla edes festivaalin puolivälissä.
Vaikka kumbh melan ympärillä leijuu tietty ajattomuuden ilmapiiri, on selvää että myös ikiaikaiset perinteet mukautuvat maailman muutoksiin. Hatha Yogi Baba yrittää opettaa kasvattipoikaansa ottamaan hänestä kännykkäkameralla kuvan, kun hän sytyttää chilluminsa. Silloin tällöin kuvassa vilahtaa iPadia sormeileva sadhu. Pant-Shirt Babana tunnettu, arkisesti pukeutuva sadhu siteeraa Bob Marleyta.
Sitten nämä yksittäiset hahmot hukkuvat laajoihin kuviin ihmisvilinästä, alastomina marssivista, miekkoja heiluttelevista naga-sadhuista ja toisiaan tuuppivista pyhiinvaeltajista, jotka molskahtelevat Gangesin sameaan veteen ja kaatavat sitä suuhunsa. Pelkkä katseleminenkin aiheuttaa vatsanväänteitä, sillä pyhyydestään huolimatta Ganges on tunnettu myös saasteistaan. Pyhiinvaeltajat kuitenkin vakuuttavat, että mieluummin kuolisivat, kuin jäisivät paitsi siunauksesta, jonka veteen pirskottunut kuolemattomuuden nektari antaa.
Elokuvan jälkeen katsojan on pakko arvioida joitakin käsityksiään uudestaan. Ovatko kumbh melan 100 000 000 pyhiinvaeltajaa harhojen vallassa pitäessään saastunutta jokivettä kuolemattomuuden eliksiirinä? Ovatko he manipulaation uhreja? Epäjumalten palvojia? Faith Connections ei ota tähän kantaa. Ohjaaja Pan Nalin on todennut, että hän halusi kuvata aitoa uskonnollista omistautumista nykyisen ”life-style henkisyyden” sijaan. Päällimmäiseksi tunteeksi jääkin, ettei ihminen ole aivan niin rationaalinen olento kuin haluaisimme uskoa.
Faith Connectionsista järjestetään vielä toinen näytös 1.2.2014.
Matti Rautaniemi 