Uusimmassa Olivia-lehdessä julkaistiin Ilkka Pernun juttu intensiivisen asanaharjoittelun vaaroista (Autstangajoogaa, Olivia 3/2013). Vuosi sitten New York Timesissa julkaistiin puolestaan William J. Broadin samaa aihetta käsittelevä artikkeli, joka herätti ilmestyessään suoranaista raivoa länsimaiden yleensä niin lempeissä joogapiireissä, eikä pelkästään käsittämättömän typerän kuvituksensa vuoksi. Oman tutkimuksensa lisäksi myös Pernu nojautui jutussa pitkälti Broadin artikkeliin ja näyttää ensireaktioiden perusteella osuneen arkaan paikkaan.
Broad kertoo artikkelissaan lähes uskomattomia kauhutarinoita joogan aiheuttamista vammoista ja harjoittelun vaarallisuudesta. On vaikeaa ottaa kantaa väitteiden todenperäisyyteen tai siihen, mistä loukkaantumiset kussakin tapauksessa oikeastaan johtuvat. Taustalla voi tapauksesta riippuen olla virheellinen suoritustapa, yksilöllisen fyysisen rajoitteen huomiotta jättäminen, tai monien seikkojen yhteisvaikutus. Lisäksi arvailun varaan jää, missä määrin vammat johtuvat oppilaan omista virheistä ja missä määrin puutteellisesta (tai täysin puuttuvasta) ohjauksesta.
Ollaanpa Broadin ja Pernun väitteiden paikkansapitävyydestä mitä mieltä tahansa, kaikille lienee selvää, että joogamatollakin sattuu. Olen itse selvinnyt ainoastaan parilla yli-innokkaan harjoittelun aiheuttamalla mustelmalla, mutta tiedän muille sattuneen aika vakaviakin tapauksia. Joogan asanaharjoitus, kuten mikään muukaan fyysinen harjoittelu, ei ole fyysisesti vaaratonta, ja vastuu sen turvallisuudesta on vähintään yhtä paljon ohjaajalla kuin oppilaalla itselläänkin.
Samalla on kuitenkin todettava, että osa joogaloukkaantumisten syistä on suoraa seurausta nykyisen joogailmiön luonteesta. Joogakouluja on viimevuosina putkahdellut esiin kauheaa vauhtia, eivätkä kaikki nykyiset joogaopettajat välttämättä omaa riittävää tietämystä ihmisen anatomiasta ja joogan teoriasta. Joogaa opetetaan nykyisin lähes poikkeuksetta valtavissa oppilasryhmissä, eikä jokaisen harjoittajan yksilöllisiin virheisiin ja fyysisiin rajoituksiin ole mahdollista kiinnittää huomiota. Yhtä selvää on se, että niin kauan kuin on kuvitettuja opaskirjoja, monet haluavat tutustua jooga-asanoihin omissa olohuoneissaan. Silloin opettajien perusteellisestakaan tietämyksestä ja taitavasta ohjauksesta ei ole paljonkaan apua.
Asiaa on helppo paisutella molempiin suuntiin, joko liioitellen tai vähätellen joogan aiheuttamia vammoja ja niiden vakavuutta. Mielestäni tällöin kuitenkin sivuutetaan kaksi olennaista asiaa: 1) mitä fyysisten riskien korostaminen kertoo modernista joogasta ja 2) miksi näitä, sekä pienempiä että suurempia, loukkaantumisia tapahtuu – tarkemmin sanottuna: miksi pitäisi taipua?
Joogan vaarojen historiaa
Asanaharjoittelun fyysiset vaarat ovat vain uusin luku joogan vaaroja koskevassa kirjoittelussa. Heti joogan levittyä Yhdisvaltoihin lehdistössä huolestuttiin karismaattisten opettajien valtoihin joutuvista perheenäideistä, joiden todellisuudentajun mystiset opetukset hämärsivät ja jotka hylkäsivät perheensä vain päätyäkseen lopulta vaeltelemaan parantoloiden käytäviä tyhjyyteen tuijottaen. 1910-luvulla poliisit tekivät lukuisia ratsioita Pierre Bernardin joogakouluun moraalisin perustein. Otsikoita revittiin naisista, jotka taivuttelivat pelkkiin trikoisiin verhottuja vartalojaan outoihin asentoihin vieraiden miesten seurassa.
Oma lukunsa ovat tietyissä piireissä edelleenkin voimissaan olevat näkemykset, joiden mukaan jooga houkuttelee ihmisiä ei-kristillisten henkivaltojen pauloihin tai muuten epäilyttäviin uskonnollisiin puuhasteluihin. 1970-luvulla jooga puolestaan yhdistettiin voimakkaasti totaalista elämäntapaa noudattaviin kultteihin, joiden tarkoin varjeltujen rajojen sisäpuolella harjoitettiin aivopesua ja seksuaalista hyväksikäyttöä.
Yllättävintä tässä kaikessa on se, että kuten jooga-asanoihin liittyvät riskit, myös kaikki aiemmat joogaan kohdistetut syytökset ovat perustuneet ainakin jossain määrin faktoihin. Vaikka poliisit eivät sitä tienneetkään, Pierre Bernard opetti valikoiduille oppilailleen sovinnaisempien joogatekniikoiden lisäksi myös tantrista seksimagiaa, eikä ilmeisesti aina pitäytynyt puhtaasti rituaalisissa konteksteissa. Vivekanandan varhainen amerikkalainen oppilas Sarah Farmer päätti elämänsä mielisairaalassa. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kulttuurisessa ilmapiirissä keskiluokkaisen elämäntavan joogan vuoksi hylkäävä nainen, kuten presidentti Woodrow Wilsonin tytär Margaret, vaikutti epäilemättä oudolta, ellei jopa järkensä menettäneeltä.
Mitä tulee joogan epäkristillisyyteen, ovat aiheesta huolestuneet tahot tavallaan oikeassa. Jooga on sekä historiallisesti että joiltakin osin yhä olennaisesti liitoksissa hindulaisuuteen. (On toki kiistanalaista, missä määrin tämä on uhka kenellekään.) Niin ikään on runsaasti todistusaineistoa siitä, että 1970-luvun nimekkäiden intialaisten gurujen seksiseikkailut eivät olleet pelkkiä huhuja. Vaikka jooga- tai muut intialaisperäiset liikkeet eivät olleetkaan vastuussa 1970-luvun pahimmista kulttiskandaaleista (esim. 920 hengen joukkoitsemurhaan päättynyt People’s Temple yhdisteli opeissaan kristinuskoa ja sosialismia), on varsin ymmärrettävää miksi 1980-luvulla monet tahot halusivat tehdä selkeän eron joogan ja karismaattisen hengellisyyden välille.
Me emme tiedä mitä jooga on
Vaikka nykyisin tuskin kukaan pitää niukkoja joogavaatteita vakavana moraalisena uhkana, vaikka joogaharrastuksesta on tullut psykofyysisen hyvinvoinnin ja itsestään huolehtimisen pikemmin kuin vastuuttomuuden ja mielenvikaisuuden merkki ja vaikka (ainakaan valtavirtamediassa) joogaa ei pidetä enää sen enempää hindulaisuuden harjoittamisena kuin hämäräperäisenä kulttipuuhastelunakaan, on mielenkiintoista, että joogasta löytyy silti yhä jotain uhkaavaa.
Kun joogaharjoituksen fyysiset vaarat asetetaan osaksi joogan vaarallisuuden historiaa, herää kysymys, mitä kaikille aiemmille huolenaiheille on sitten tapahtunut. Perustuivatko syytökset joogan moraalittomuudesta ja epäkristillisyydestä tarkkailijoiden virheellisiin käsityksiin tai tyhmyyteen? Onko kulttuurinen kehitys kulkenut ohi moraalisten, uskonnollisten ja psykologisten huolenaiheiden – Olemmeko nyt viisaampia? Vai onko jooga muuttunut? Onko epäilyttävä, hämyinen mystiikka korvautunut järkevällä ja tehokkaalla fyysisellä harjoittelulla?
On totta, että 1900-luvun alussa asanat eivät olleet keskeisin sisältö joogassa. Sekä Teosofinen Seura että Swami Vivekananda tekivät ahkerasti töitä osoittaakseen, että hathajoogan asanat ovat rappeutunutta mustaa magiaa, ja että todellinen jooga on erittäin kehittynyt uskonnollisen mystiikan muoto. Asana-harjoittelu yleistyi toden teolla vasta 1950-luvulta eteenpäin, mutta pitkään sitäkin harjoitettiin ensisijaisesti osana laajempaa opetusten ja harjoitusten kokonaisuutta. Pelkkien asanoiden opettelu on siis varsin tuore ilmiö.
Tietysti on selvää, että kun joogassa keskitytään pelkkiin asanoihin, nousevat harjoittelun fyysiset riskit kaikkein tärkeimpään osaan. Tuskinpa lenkkeilijäkään miettii askelluksensa moraalisia tai hengellisiä ulottuvuuksia. Häntä kiinnostaa enemmän polviensa hyvinvointi. Samalla on totta, että myös länsimainen kulttuuri on muuttunut joogan lyhyen historian aikana valtavasti. On tuskin sattumaa, että juuri fyysiset harjoitukset ovat nousseet etualalle joogan historiassa. Tämä kehitys heijastaa laajempia kulttuurisia kehityskulkuja.
Länsimaisessa kulttuurissa on yhä vähemmän tilaa käsityksille asioista, jotka ylittävät pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan määrittyvän ”nakit-ja-muusi -todellisuuden”. Se, mikä on yleistä, määrittää sen, mikä on todellista, minkä seurauksena keskiarvosta poikkeavia käsityksiä ja kokemuksia on entistä vaikeampi pukea vakuuttavalla tavalla sanoiksi. Ajatus siitä, että olisi olemassa tietoa ja kokemuksia, jotka eivät ole kaikkien ulottuvilla ja joiden saavuttaminen vaatii erityistä harjaantumista, on nykyisin pahimmanlaatuista harhaoppia. Joogan kaltaisiin, pohjimmiltaan esoteerisiin systeemeihin tällaiset käsitykset kuitenkin kuuluvat.
Silti joogaakin on nykyisin helpompi pitää vain ja ainoastaan ”kehonhuollon” menetelmänä ja rentouttavana liikuntana. Tällaisena se ilman muuta toimii, mutta samalla syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja, kun nykyjoogit kaikesta huolimatta viittaavat harjoitukseensa ”tuhansia vuosia vanhana menetelmänä” miettimättä ollenkaan, että tämä ”tuhansia vuosia vanha” jooga oli sekä menetelmiltään että päämääriltään jotain täysin muuta kuin nykyinen kaimansa. Nykyjoogaan on myös jäänyt monia piirteitä, kuten mantrat ja oppi hienojakoisesta fysiologiasta (kuten chakroista ja nadeista), jotka eivät yllättäen sovi lainkaan yhteen materialistisen joogatulkinnan kanssa. Myös monet joogan harjoituksista perustuvat sellaisille käsityksille ihmisestä ja todellisuudesta, jotka eivät mahdu rationaaliseen maailmankuvaan.
Joogalle ei ole sopivaa kulttuurista kategoriaa. Sekä arkipuheessa että mediassa joogaa määritellään erilaisilla, usein keskenään ja joskus myös sisäisesti ristiriitaisilla tavoilla. Puhumme joogasta vuoroin länsimaisen psykologian ja lääketieteen, vuoroin intialaisen esoterian käsitteillä, ja kuin huomaamatta mukaan livahtaa lusikallinen new ageakin. Joogasta puhutaan negaatioilla: se ei ole ”uskontoa”, mutta ei myöskään ”pelkkää” urheilua. Mutta tietääkö kukaan, mitä jooga oikeastaan on? Mistä oikeastaan puhumme puhuessamme joogasta ja ennen kaikkea, mitä teemme astuessamme joogamatolle? Ehkä juuri tästä syystä loukkaantumisriski joogassa herättää enemmän huomiota kuin yhtä todellinen loukkaantumisriski vaikkapa lenkkeilyssä: me emme tiedä mitä jooga on.
Miksi pitäisi taipua?
Olen kuullut, että on kahdenlaisia ihmisiä: notkeita ja voimakkaita. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Osittain tästä syystä opin nopeasti monia jooga-asanoita heti harjoittelun aloitettuani. Olen aikanani tehnyt intensiivisesti pitkää asanaharjoitusta lähes päivittäin. Nykyisin kuitenkin teen hyvin yksinkertaista ja lyhyttä harjoitusta muutamia kertoja viikossa. Syy tähän ei ole se, ettenkö vieläkin taipuisi vaativampiin asanoihin pienellä harjoittelulla. Sen sijaan aloin jossain vaiheessa kysyä, miksi pitäisi taipua?
Kun puhutaan joogavammoista, puhutaan useimmiten astangajoogasta. Myös itselläni on eniten kokemusta astangajoogasta, ja siksi keskityn seuraavassa osuudessa siihen. Luultavasti loukkaantumisia tapahtuu yhtälailla myös muissa tyyleissä, mutta kokemukseni perusteella on selvää, että astangajoogassa on tiettyjä piirteitä, jotka tekevät siitä hieman muita tyylejä riskialttiimman.
Astangajoogassa asanat on ryhmitelty systemaattisesti eteneviin sarjoihin, joissa edistymistä pidetään tavoittelemisen arvoisena astangien keskuudessa. Kun muutama vuosi sitten tein graduani astangajoogeista, yritin mm. saada selville, minkälaisia käsityksiä asanaharjoittelussa edistymiseen liitetään. Yksikään haastatelluista ei osannut sanoa, mitä varsinaista hyötyä uusien asanoiden oppimisesta on, mutta lähes kaikki pitivät sitä tärkeänä. Monille kyse oli ”itsensä voittamisesta” tai yksinkertaisesti uteliaisuudesta. On hauskaa oppia uutta ja se tuottaa onnistumisen kokemuksia. Toisaalta astangajoogaan kuuluu ilmeisesti myös käsitys siitä, että edistyneemmät sarjat vapauttavat kehossa energioita, joilla on erityisiä vaikutuksia harjoittajan sisäiseen tilaan. Koska olen itse edennyt vain ensimmäisen sarjan loppuun, en voi kommentoida tätä, enkä tiedä kuinka yleistä näiden vaikutusten tavoittelu astangajoogien keskuudessa on.
On kuitenkin todennäköistä, että myös suorittamisenhalu voi ajaa ihmisiä vääntämään itsäeän väkisin asentoihin, joihin ruumis ei ole vielä tai juuri sillä hetkellä valmis. Toki uusien asentojen opettamista valvotaan ja rajoitetaan, mutta ahneus keksii keinot. Mikään ei estä harjoittajaa opettelemasta uusia asanoita kirjoista ja liittämästä niitä harjoitukseensa. Kokemukseni mukaan astangasaleilla myös kannustetaan ”itsensä ylittämiseen” harjoittelussa. Aiheesta on tutkimustietoakin. Esimerkiksi tutkija Benjamin Smith on todennut astangan vetoavan suorittaja-tyyppisiin ihmisiin, joilla on taipumusta ylisuorittaa sekä työelämässä että joogamatolla, yleensä siihen asti että jotain sattuu. Vaikkei mikään näistä seikoista olekaan suoranaisesti astangan ”syytä”, nämä tekijät, siis etenemiseen kannustava rakenne ja ilmapiiri, sekä harjoittajien yksilöllinen ahneus, saattavat yhdessä luoda vahingoille alttiin harjoitusilmapiirin.
Astangaan kuuluu myös olennaisesti ”avustamisen” käytäntö. Usein tämä tarkoittaa harjoittajan kehon tukemista tai venytyksen voimistamista lisäämällä painetta ulkopuolelta. Olen itse saanut joogasaleilla sekä erinomaisia ja hyödyllisiä avustuksia, että sellaisia, joiden hyödyllisyydestä en ole varma. Useammin kuin kerran on herännyt kysymys, miksi venytyksen pitäisi olla syvempi tai intensiivisempi kuin mihin keho sillä hetkellä pystyy. Miksi kehon pitäisi avautua jostain kohtaa hieman enemmän, miksi pitäisi taipua pitemmälle? En tiedä, miten ulkopuolisella voimalla tehostettu venytys vaikuttaa lihaksiin, mutta kokemukseni mukaan salilla saadut avustukset eivät juuri lisää kehon venyvyyttä sen ulkopuolella (toki esimerkiksi muuan avustus Marichyasana D:ssä sai minut joskus oivaltamaan, miten saan kehoni lähemmäs tavoiteltua asentoa). En siis väitä, että astangajoogan avustukset olisivat itsessään huono juttu. Ne kuitenkin voimistavat entisestään ilmapiiriä, joka kannustaa puskemaan pitemmälle. Samalla vahvistuu kysymys, miksi pitäisi taipua? Mitä hyötyä tästä kaikesta on?
Tiettyyn pisteeseen asti kehon liikkuvuuden, ryhdin, voiman ja rentouden kasvaminen asanaharjoittelun tuloksena on ilmeistä. Olen itsekin selvästi kokenut asanaharjoittelun tuottamat, hyvin konkreettiset ja positiiviset muutokset elämässäni. Mutta entä sen jälkeen? Onko aina mentävä pitemmälle, vai onko olemassa jokin tasapaino? ”Edistyminen joogassa” ei perinteisesti tarkoita uusia asanoita ja kasvanutta notkeutta. Nämä kysymykset liittyvät tietysti siihen, mitä joogaharjoituksella oikeastaan tavoitellaan, ja millaisia välineitä tämän tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan. Nykyjoogalle on ominaista, että sen sanotaan tuovan harjoittajalle juuri sitä, mitä hän etsii. Niinpä samalla salilla saattaa hikoilla harras hindu, postmoderni henkinen etsijä, utelias jamppa ja lihaksiaan huoltava terveysintoilija. Kaikki puskevat voimalla eteenpäin, päämäärä silmissä kiiltäen. Sinänsähän tilanteessa ei ole mitään erityistä ongelmaa, mutta ovatko he kaikki todella oikeassa paikassa? Voiko yksi ja sama menetelmä tarjota heille kaikille sen, mitä he etsivät vai joutuuko joku lopulta pettymään?
Joogalla on paljon hyvin konkreettisia positiivisia vaikutuksia ihmisen elämään. Joskus se vaikuttaa suorastaan ihmelääkkeeltä. Joogalla on myös rikas, hienostunut ja syvällinen uskonnollis-filosofinen traditio, jolla on usein vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä joogasaleilla nykyisin puuhataan. Silti joogan syvällisten opetusten mystinen hehku leijuu myös nykyisten joogakoulujen ympärillä, ja syntyy helposti kuva jonkinlaisesta kaikki toiveet täyttävästä runsaudensarvesta. Aivan liian vähän huomiota kiinnitetään siihen, miten esimodernin joogan filosofia ja käytäntö eroavat nykyjoogasta, minkälaisiin uskomuksiin mitkäkin joogan harjoitukset oikeastaan perustuvat, mitä joogalla tavoitellaan, ja mitä tarkoitusta mitkäkin sen menetelmistä palvelevat.
Onko mitään järkeä puhua Patanjalin Yogasutran ankaran askeettisesta meditaatiomenetelmästä, jos harjoituksella tähdätään yksinkertaisesti hyvään oloon, kehonhuoltoon ja rentoutumiseen? Se on mahdollista vähemmälläkin päänvaivalla. Joogasta todella kiinnostuneiden harrastajien olisikin mielestäni syytä lukea edes kaksi tai kolme keskeisintä klassista joogatekstiä (Bhagavadgita, Yogasutra ja Hathayogapradipika), ja esittää kysymyksiä ohjaajilleen niiden opetuksista. Sillä kysymyksiä ne varmasti herättävät. Joogasaleilla pitäisi puhua enemmän, kehon lisäksi pitäisi venyttää myös ajatuksia. Toisaalta, monia kiinnostavat vain asanat ja heidän onnekseen on olemassa kuntosalijoogaa. Motivaatiosta riippumatta on kuitenkin aina paikallaan kysyä, miksi pitäisi taipua vielä vähän enemmän.
Lue lisää:
Olivia 3/13
William J. Broad: How Yoga Can Wreck Your Body
Recovering Yogi: Questions for William J. Broad
Eddie Stern: How the NYT Can Wreck Yoga
Matti Rautaniemi 