Osaksi suurta kertomusta – Aki Cederbergin Pyhiinvaellus

”Ihmisen elämässä perimmäinen totuus tai ylivertainen tieto on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Paradoksaalisesti se saattaa silti olla niin ylevä, ankara tai yksinkertainen, että se on vaikea ymmärtää.”

Matkakirjallisuutta parhaimmillaanetukansi2

Aki Cederbergin Pyhiinvaelluksen (Salakirjat 2013) asetelma vaikuttaa tutulta: nuori mies seuraa sisäisen kaipuunsa ääntä ja lähtee Intiaan. Hän kohtaa monenlaisia seikkailuita, löytää opettajan ja näkee ehkä häivähdyksen suuremmasta totuudesta. Olisi kuitenkin suuri virhe kuitata asia näin lyhyesti. Näennäisten kliseiden taustalla on usein väkeviä totuuksia. Niin tässäkin tapauksessa.

Kirja perustuu vuosien 2005-2010 välillä tehtyihin matkoihin, joista useimmat suuntautuivat Intiaan ja Nepaliin. Mukaan mahtuu myös yksi matka Ruotsiin ja jälkisanat on kirjotettu Pariisissa. Yhtä paljon kuin kuvaus yhden ihmisen etsinnästä, Pyhiinvaellus on kirja syistä, jotka voivat johdattaa ihmistä tällaiselle sisäiselle ja ulkoiselle matkalle. Se on hyvin henkilökohtainen teos, joka samalla murtaa stereotyyppisiä latteuksia ”mystisestä Intiasta” ja ”itämaisesta” henkisyydestä.

Tarina soljuu eteenpäin vastustamattomasti, välittäen voimakasta ajan ja paikan tuntua samalla kun arkiset huomiot ja tapahtumakuvaukset lomittuvat saumattomasti pohdiskeluihin ja selventäviin faktoihin. Tyylillisesti Pyhiinvaellus on siis matkakirjallisuutta parhaimmillaan. Se on lämmin ja viihdyttävä, mutta samalla monitasoinen teos, jonka tärkein anti liittyy siihen, että se muistuttaa joogatradition esoteerisesta puolesta, joka on länsimaissa vielä harmillisen tuntematon.

Kahden pyhiinvaeltajan kohtaaminen

Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kirjoittajan seikkaluja Intiassa ja Nepalissa. Vaikutelmat ovat varmasti useimmille Intian-kävijöille tuttuja. Aisteja ylikuormittava yltäkylläisyys, lamauttava kurjuus ja elämän hengästyttävä monimuotoisuus asettavat länsimaalaisen vastatusten omien kulttuuristen ehdollistumiensa ja ennakkoluulojensa kanssa. Matka kulkee temppeleistä strippiklubeille ja travellerihotellien katoilta Varanasin ruumiinpolttoghateille. Pyhä ja profaani, mantrat ja Nokia-tune vuorottelevat ja sekoittuvat toisiinsa.

Uusista kokemuksista huolimatta ulkopuolisuuden tunne kalvaa matkalaista. Hindulaisuus ei ole pelkkä oppijärjestelmä, vaan kokonainen kulttuuri, jolla on lukemattomia muotoja ja jonka juuret ulottuvat historian hämäriin. Yhteydentunne Shivaan, sivullisten jumalaan, kuitenkin muuttaa matkan vähitellen pyhiinvaellukseksi. Cederberg alkaa etsiä yhteyttä elävään, käytännölliseen viisausperinteeseen, josta hän näkee merkkejä ympärillään. Kirjan toisessa luvussa hän kohtaa Goalla Rampurin, naga-baba -perinteen edustajan, joka opastaa häntä syvemmälle Intian esoteeriseen perinteeseen.

IMG_0529 2
A. Cederberg, Mangalanand Puri ja Shri Mahant Rampuri Ji

Yli 40 vuotta sitten Rampuri teki oman pyhiinvaelluksensa ja lähti 19-vuotiaana nuorukaisena Amerikasta Intiaan etsimään itselleen gurua. Hänestä tuli ensimmäinen naga-babaksi, alastomaksi askeetikoksi, vihitty länsimaalainen, ja siitä asti hän on elänyt hinduaskeetikon elämää. Sittemmin Rampuri on noussut korkeaan asemaan Juna Akharassa, askeetikkojen tärkeimmässä instituutiossa. Rampuri kertoo elämästään ja etsinnästään erinomaisessa omaelämäkerrassaan Autobiography of a Sadhu, joka myös tarjoaa ainutlaatuisen sisäpiirin näkymän intialaisten joogien ja askeetikkojen elämään.

Cederberg ei kirjoita kohtaamisestaan Rampurin ja naga-baba -perinteen kanssa tutkijan tai reportterin roolissa. Hän ei takerru analyyseihin eikä pyri välittämään lukijoilleen systemaattista kuvaa oppimistaan asioista. Pikemminkin hän on itse osa kertomaansa tarinaa:

”Ainoa tapa ymmärtää tai oppia mitään tästä kaikesta oli kuitenkin osallistua ja yrittää imeä itseensä se, minkä kykeni, mikä käytännössä merkitsi dhunilla istumista, tapahtumien seuraamista ja rituaaleihin osallistumista…En halunnut arvottaa näkemääni, annoin yksinkertaisesti kaiken huuhtoutua ylitseni ja odotin, millaisia tiedonjyviä siitä versoisi.”

Niinpä Pyhiinvaellus on parhaimmillaan kertomuksena kirjoittajan omasta etsinnästä. Vaikka asiasisällöstä ei ole pulaa, yksittäisiä faktoja tärkeimpään osaan nousee kertojan rivien väleistä välittyvä henkilökohtainen kokemus kuvattujen tapahtumien merkityksestä.

Villit, väkivaltaiset joogit

Rampurin opetus muistuttaa tuskin lainkaan sitä, mitä länsimaissa kutsutaan ”joogaksi”. Akrobaattisten asanoiden, terveellisten elämäntapojen ja psykofyysisen hyvinvoinnin sijaan hän keskittyy arkisiin askareihin, sekä ”luonnon kirjaan”, maailmaan itseensä kirjoitetun salaisen tiedon lukemiseen. Todellinen tieto ei ole irrallaan elämästä, vaan se on piilotettu aineelliseen todellisuuteen. On vain osattava lukea sen kieltä. Cederberg toteaa, että ”Perinteinen jooga on oikeastaan enemmän sukua eurooppalaiselle magialle ja alkemialle kuin siihen nykyään länsimaissa liitetyille käsitteille.”

Pyhiinvaelluksessa on monia piirteitä, jotka varmasti saavat ainakin tiukkapipoisemmat nykyjoogit pudistelemaan päätään. Kirjassa tuodaan esiin hindulaisuuden vaikeasti hyväksyttäviä piirteitä kaunistelematta ja juodaan viskiä auringon noustessa himalajalla. Latistuneet käsitykset ”mielenrauhasta” ja ”itsensä etsimisestä” saavat kyytiä, kun Cederberg kuvaa naga-babojen edesottamuksia. Nämä joogit eivät ole lempeitä ja rauhaa rakastavia terveyden perikuvia vaan uhkaavia, villejä, pilveä polttavia ja piereskeleviä askeetikkoja, jotka vähät välittävät yhteiskunnan normeista, mutta noudattavat tiukasti oman järjestönsä koodistoa. He ovat sotureita, jotka vartioivat sanatan dharmaa, ikuista totuutta. Menneisyydessä tämä tehtävä tarkoitti hindulaisuuden aseellista puolustamista, ja noiden aikojen muistona naga-babat kantavat yhä miekkoja, kolmikärkiä ja muita aseita.

Naga-babat kokoontuvat muiden hindujen tavoin säännöllisesti Intian merkittävimpään uskonnolliseen juhlaan, Kumbh Melaan, jota vietetään vuorotellen neljässä pyhässä kaupungissa, kussakin 12 vuoden välein. Se on tiettävästi vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut uskonnollinen perinne, jäänne toisesta maailmasta. Kirja huipentuu neljännessä luvussaan kuvaukseen siitä, millaista on, kun kymmenet miljoonat hindut kerääntyvät yhteen kylpeäkseen Gangesin pyhässä vedessä. Cederberg kuvailee tunnelmia naga-babojen leirissä Kumbh Melan aikaan:

”Naga-babat olivat tuhrineet itsensä tuhkalla ja jotkut heistä olivat täysin alasti. Nämä pitkähiuksiset, tulisilmäiset, oudot ja äärimmäiset hahmot kantoivat simpukankuoria ja soittimia, trishuleja, miekkoja ja muita aseita, jotka osoittivat, että he olivat myös sotilaita. Joukko kutsui Shivaa ”AALEKH!” ja ”BOM!” huudoilla ja otti sitten chillumeistaan pitkät charas-henkoset. Piiput paloivat kaiken aikaa, ja huutoja säesti jatkuva yskiminen. Välillä kuului pieru tai röyhtäys, toisinaan joku soitti tai lauloi jotain. Etenkin iltaisin dhunilla istuttiin pääasiassa hiljaisuuden vallitessa, sillä suurin osan paikallaolijoista kökötti silmät puoliummessa ja hymyili itsetyytyväistä hymya kuin olisi vartioinut jotain suurta salaisuutta.”

IMG_1627
Naga-baboja dhunin ympärillä. A. Cederberg vasemmassa alakulmassa.

Perinteisen tiedon äärellä

Huolimatta kirjan eksoottisista maisemista Cederbergin pyhiinvaellus johdattaa hänet omien juuriensa luo. ”Näistä asioista kiinnostuneelle länsimaalaiselle on tärkeämpää tutustua omaan itseensä, löytää kotimaansa henget ja jumalolennot, pyhät jokijumalattaret, metsän ja ilman henget. Olennaisinta on löytää oma verensä ja se maa, joka omien jalkojen alla lepää”, toteaa Rampuri hänelle heti ensikohtaamisella. Todellinen tieto ei ole abstraktia tai teoreettista, vaan elimellisesti liitoksissa siihen ympäristöön, jossa ihminen on kasvanut ja jossa hänen juurensa ovat.

Modernin informaatiotulvan keskellä voi olla vaikea ymmärtää ajatusta elävästä viisausperinteestä. Se on tietoa, jota ei löydy kirjoista tai internetistä. Se on suullista perinnettä, joka välittyy henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja liittyy konkreettisesti ihmisen suhteeseen kulttuuristen merkitysten, konventioiden ja symbolien takana olevaan todellisuuteen. Ongelma on, että länsimaissa yhteys tällaiseen perinteeseen on pitkälti katkennut, eikä sen olemassaoloa välttämättä edes tunnusteta. Meillä on tuskin lainkaan opettajia, jotka osaisivat lukea ”luonnon kirjaa” ja tuntisivat sen lait. Rampuri kuitenkin toteaa, että intialainen perinne voi tarjota ”peilin”, jonka avulla länsimaalaiset voivat oppia näkemään oman ympäristönsä näkymättömiä puolia.

Esoteerisesta perinteestä tullaan osalliseksi initiaation avulla. Kirjan kolmannessa luvussa Cederberg osallistuu vihkimysrituaaliin, jonka myötä hänestä tulee osa naga-babojen perinnettä. Hän ei kuitenkaan ota täydellistä sannyasi-vihkimystä, joka velvoittaisi häntä elämään askeetikon elämää lopun ikäänsä. Hän saa uuden nimen ja mantran, joka ylläpitää hänen yhteyttään perimyslinjaan. Vihkimys esoteeriseen traditioon ei kuitenkaan ole matkan päätepiste. Se ei merkitse epäilyksen, levottomuuden ja vaikeuksien loppua, vaan aivan uudenlaisia hämmennyksenaiheita. Tärkeään osaan nousee myös ystävien, toisten samalla polulla olevien antama tuki.

Pyhiinvaelluksen teemat eivät liity pelkästään joogaan ja intialaiseen hengellisyyteen, vaan herättävät laajemman kysymyksen syvempien totuuksien ja suurten tarinoiden merkityksestä ihmisen elämässä. Loppua kohden teos laajenee pohdinnaksi siitä, mitkä tekijät jäsentävät kokemustamme maailmasta, antavat sille syvemmän merkityksen – miten voimme olla yhteydessä maailmaan, luontoon, omiin juurimme ja niiden kautta omaan henkiseen perintöömme. Kirjoittajan osalta nämä kysymykset saavat koskettavan ja kouriintuntuvan muodon, kun kesken Kumbh Melan hän hän saa uutisen isänsä kuolemasta. Viimeistään tässä vaiheessa elämän tosiasiat ja intialaisen henkisyyden myyttinen maailma kohtaavat toisensa.

Vastapainoa puhtoiselle nykyjoogalle

IMG_1045
Aki Cederberg (s. 1978) on helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja elokuvantekijä.

Pyhiinvaellus pohjautuu Cederbergin englanniksi kirjoittamaan artikkeliin In Search of Magic Mirrors, joka on aiemmin julkaistu The Fenris Wolf -antologiassa. Teoksen suomennoksesta vastaa Ilkka Salmenpohja, joka suoriutuu tehtävästä niin taidokkaasti, ettei kirjaa lukiessa edes ajattele lukevansa suomennosta. Salmenpohja on kirjoittanut teokseen myös alkusanat, joissa hän pohtii pyhiinvaellusten, turismin ja kaikenlaisen sisäisen tutkimusmatkailun merkitystä, mahdollisuuksia ja vaaroja.

Pyhiinvaellus ei anna lukijalle vastauksia. Se ei houkuttele lukijaa samoille poluille kirjoittajan kanssa, vaan pikemminkin jo ensimmäisiltä sivuilta on selvää, että jokaisen ihmisen matka tai sen tekemättä jättäminen on väistämättä hänen omansa. Se on liitoksissa kaikkein henkilökohtaisimpiin toiveisiin, joiden selittäminen julkisesti voi olla paitsi mahdotonta, myös turhaa. Tässä Pyhiinvaellus muistuttaa paljon Rampurin omaelämäkertaa. Rampurin tavoin myös Cederberg onnistuu Pyhiinvaelluksessa kuitenkin välittämään jotain olennaista siitä, mikä voi saada ihmisen lähtemään tällaiselle matkalle, ja mitä sen varrelta saattaa löytyä. Ja vaikkei teoksen tämä ulottuvuus lukijaa koskettaisikaan, jäljelle jää silti maanläheinen, mukaansatempaava ja monin paikoin hauska matkakuvaus aina yhtä ihmeellisestä Intiasta.

Tajusin itse vasta vähän aikaa sitten, että kun kerron ihmisille olevani kiinnostunut joogasta, heidän mielikuvansa aiheesta ovat useimmiten täysin erilaisia kuin omani. Median tehokkaasti vahvistama kuva hymyilevästä, hoikasta ja trikoopukuisesta joogista poikkeaa voimakkaasti niistä mielikuvista, jotka alunperin vetivät minut aiheen äärelle, ja jotka ovat lähempänä Pyhiinvaelluksessa kuvattua maailmaa. Vaikka terveydessä ja hyvinvoinnissa ei olekaan mitään vikaa, minua kiinnostivat joogassa alun perin aivan muut asiat. Siksi Cederbergin kirja tuntuu näennäisessä ”epäjoogimaisuudessaan” raikkaalta tuulahdukselta nykyjoogan ummehtuneen puhtoisuuden keskellä.

Lue lisää:
Tilaa Pyhiinvaellus Salakirjojen nettikaupasta

Kuuntele Radio Wyrdin ensimmäinen jakso, jossa Aki Cederberg kertoo matkoistaan ja kirjastaan

Baba Rampurin nettisivut ja Autobiography of a Sadhu

5 kommenttia artikkeliin ”Osaksi suurta kertomusta – Aki Cederbergin Pyhiinvaellus

  1. Päivitysilmoitus: Pyhiinvaellus | Mesikämmen
  2. Hyvä arvostelu muuten, mutta Kumbh Mela järjestetään kolmen vuoden välein, ja joka kerta kun se sijoittuu Allahabadiin (missä sijaitsee Triveni Sangam, eli Gangesin, Yamunan ja Saraswatin yhtymäkohta) sitä kutsutaan Maha Kumbh Melaksi. Tämä tapahtuu 12 vuoden välein… Pakko oli vähän nussia pilkkua.

  3. Kiitos kommentista. Kumbh Mela tosiaan järjestetään kolmen vuoden välein, mutta niin, että se toistuu kussakin neljästä kaupungista 12 vuoden välein. Tekstissä käyttämäni ilmaus on toki vähän epätäsmällinen. Maha Kumbh Mela kuitenkin toistuu tietojeni mukaan kuitenkin 144 vuoden välein.

  4. Joo, tähän liittyy aika paljon sekavuutta. Jotkut näyttäisivät nykyään ainakin paikan päällä puhuvan juuri Allahabadissa olevasta Melasta Maha Kumbh Melana, vaikka Maha Kumbh Mela on juuri nimenomaan 144 vuoden välein. Joku sekaannus ”täyden” ja ”suuren” välillä… Menen itsekin sekaisin tuosta. ”Täysi” Kumbh Mela on 12 vuoden välein, ”suuri” taas 144 vuoden. Joku Mela on aina kolmen vuoden välein… Mutta ottaen huomioon sen että ne ei määräydy ajan vaan planeettojen sijaintien mukaan niin ehkä tuo ”yhdessä paikassa 12 vuoden välein” on kaikista loogisin ilmaus kuitenkin.

  5. Huomasin juuri, että tuohon 12 vuoteenkin on poikkeuksia, juuri astrologisista syistä. Oletko koskaan käynyt Kumbh Melassa? Itse en, mutta haaveena on. Sinne ei vain voi ihan turistina lähteä sekoilemaan.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s