Puoli vuotta Joogin lukulamppua

Juhannuksen jälkeen aloitin joogaa käsittelevän Joogin lukulamppu -blogini Basam Booksin Viisas elämä -sivustolla. Ohessa kooste tiivistahtisen ensimmäisen puolivuotiskauden sadosta.

1. Miten kaikki alkoi (25.6.2015)
2. Mielikuvien voima (3.7.2015)
3. Miksi en opeta joogaa? (10.7.2015)
4. Instagramin asana-akrobaatit (17.7.2015)
5. Viisi hyvää joogakirjaa (24.7.2015)
6. Matka joogin mielenmaisemaan (14.8.2015)
7. Joogatyylien viidakossa (21.8.2015)
8. Johtaako kaikki jooga samaan päämäärään? (28.8.2015)
9. Entisen joogatosikon tunnustuksia (4.9.2015)
10. Mitä jokaisen tulisi tietää joogan historiasta (11.9.2015)
11. Joogisia soundeja (18.9.2015)
12. Miksi joogafilosofia on tärkeää (25.9.2015)
13. Ensimmäinen suomalainen joogakirja (2.10.2015)
14. Kohti kokonaisempaa käsitystä joogasta (8.10.2015)
15. Kaikkein tärkein asana (16.10.2015)
16. Jooga ja absoluuttinen totuus (25.10.2015)
17. Onko jooga uskontoa? (1.11.2015)
18. AWAKE: The Life of Yogananda (8.11.2015)
19. Tabuja rikkova tantra (15.11.2015)
20. Poliittinen korrektius pilaa joogan (25.11.2015)
21. Joogaa vai jumppaa? (13.12.2015)
22. Jooga ja jumalat (23.12.2015)

Vuonna 2016 Joogin lukulamppu palaa uusin tekstein ja hieman väljemmällä, mutta yhtä kaikki säännöllisellä julkaisutahdilla. Hyvää uutta vuotta!

Mainokset

Faith Connections ja kumbh melan pyhä hulluus

faith-connections

Yksi pitkäaikainen unelmani on osallistua joskus kumbh melaan, hindujen tärkeimpään uskonnolliseen festivaaliin. Kumbh melaa järjestetään Intian neljässä pyhässä kaupungissa, Haridwarissa, Nashikissa, Ujjainissa ja Allahabadissa, kussakin 12 vuoden välein. Perimätiedon mukaan näille paikoille läikkyi aikojen alussa kuolemattomuuden nektaria jumalten paetessa demoneja, jotka yrittivät anastaa sen heiltä.

Kumbh melan aikaan tämän tapahtuman uskotaan toistuvan aina uudestaan. Kymmenet miljoonat hindut kiirehtivät tällöin kylpemään Intian pyhissä joissa saadakseen osansa nektarista ja vapautuakseen karmansa taakasta.

Viimeksi kumbh mela järjestettiin keväällä 2013. Erilaisista tekosyistä johtuen en silloin päässyt itse kokemaan tapahtuman pyhää hulluutta paikan päälle. Kaikeksi onneksi intialainen ohjaaja Pan Nalin ikuisti sen Faith Connections -dokumentissaan, joka esitettiin tämän vuoden Docpoint-festivaaleilla.

Dokumentin lähtökohta on yksinkertainen: ohjaajan syvästi uskonnollinen isä pyysi tätä osallistumaan kumbh melaan ja palaamaan mukanaan pullollinen Gangesin vettä. Nalin tarttui tilaisuuteen ja päätti veden lisäksi tuoda isälleen melassa kohtaamiensa ihmisten tarinoita filmillä. Lopputuloksena on elokuva, joka – ainakin ihmiselle, joka ei ole itse tapahtumaan osallistunut – välittää edes jotain siitä kaaoksesta, hurmoksesta ja koko elämän kirjosta, joka kumbh melaan mahtuu.

Faith Connections tasapainoilee hienosti yksittäisten ihmisten ja miljoonapäisten väkijoukkojen välillä. Elokuva velloo aiheensa tavoin hahmottomasti, tarkentaen välillä yhteen tai toiseen ihmiskohtaloon, jotka Nalin on valinnut dokumenttinsa kiinnekohdiksi.

Tarinat pyörivät pääasiassa hinduaskeetikkojen ja lasten ympärillä. Eniten huomiota saa 10-vuotiaan, kotoaan karanneen Kishan Tiwarin tarina. Sanavalmis poika harhailee ympäri festivaalia ilmoittaen välillä ryhtyvänsä gangsteriksi, välillä valinneensa sadhun elämän. Hän ystävystyy niin askeetikkojen, kahvilanpitäjien kuin poliisienkin kanssa, huolimatta siitä että viimeksimainitut hän uhkaa tämän tästä tappaa. Vaikka Kishanin tarina onkin monin tavoin humoristinen, se on yhtälailla sokeeraava, sillä poika selvästi elää maailmassa, josta useimpien 10-vuotiaiden ei pitäisi tietää vielä mitään.

Ristiriitaisia tunteita herättää myös Hatha Yogi Baban ja tämän kasvattilapsen tarina. Hatha Yogi Baba on vaishnava-askeetikko, joka on ottanut vastuulleen löytämänsä 2-vuotiaan lapsen. Maailmasta luopuneen, jatkuvasti kannabista polttavan ja tuskallisissa asanoissa rukoilevan vanhuksen hoivavietti on herännyt, ja katsojan on vaikea olla heltymättä tämän tarjotessa lapselle maitoa suoraan lehmän utareesta. Koruttomassa hökkelissä asuvan askeetikon verestävät silmät loistavat, kun hän kertoo odottavansa, että voi joskus lähettää lapsen kouluun siisteissä vaatteissa. Ne suorastaan roihuavat, kun hän tarttuu kirveeseensä ja karjuu, ettei epäröi käyttää sitä, jos joku yrittää viedä lapsen häneltä.

Sydäntä särkevin on kuitenkin tarina Mamta Devin ja Sonun 3-vuotiaasta pojasta, joka katoaa kesken festivaalin. Elokuva seuraa vanhempien kärsimystä näiden etsiessä viikon ajan poikaansa ympäri valtavaa, 55 neliökilometrin festivaalialuetta ja sen loputonta ihmisvilinää. Edes Kumbh melan pyhässä ympäristössä kaikki eivät ole hyväntahtoisia. Viranomaiset tekevät voitavansa, mutta loppujen lopuksi poika on vain yksi 135 000 kadonneesta. Eikä vielä olla edes festivaalin puolivälissä.

Vaikka kumbh melan ympärillä leijuu tietty ajattomuuden ilmapiiri, on selvää että myös ikiaikaiset perinteet mukautuvat maailman muutoksiin. Hatha Yogi Baba yrittää opettaa kasvattipoikaansa ottamaan hänestä kännykkäkameralla kuvan, kun hän sytyttää chilluminsa. Silloin tällöin kuvassa vilahtaa iPadia sormeileva sadhu. Pant-Shirt Babana tunnettu, arkisesti pukeutuva sadhu siteeraa Bob Marleyta.

Sitten nämä yksittäiset hahmot hukkuvat laajoihin kuviin ihmisvilinästä, alastomina marssivista, miekkoja heiluttelevista naga-sadhuista ja toisiaan tuuppivista pyhiinvaeltajista, jotka molskahtelevat Gangesin sameaan veteen ja kaatavat sitä suuhunsa. Pelkkä katseleminenkin aiheuttaa vatsanväänteitä, sillä pyhyydestään huolimatta Ganges on tunnettu myös saasteistaan. Pyhiinvaeltajat kuitenkin vakuuttavat, että mieluummin kuolisivat, kuin jäisivät paitsi siunauksesta, jonka veteen pirskottunut kuolemattomuuden nektari antaa.

Elokuvan jälkeen katsojan on pakko arvioida joitakin käsityksiään uudestaan. Ovatko kumbh melan 100 000 000 pyhiinvaeltajaa harhojen vallassa pitäessään saastunutta jokivettä kuolemattomuuden eliksiirinä? Ovatko he manipulaation uhreja? Epäjumalten palvojia? Faith Connections ei ota tähän kantaa. Ohjaaja Pan Nalin on todennut, että hän halusi kuvata aitoa uskonnollista omistautumista nykyisen ”life-style henkisyyden” sijaan. Päällimmäiseksi tunteeksi jääkin, ettei ihminen ole aivan niin rationaalinen olento kuin haluaisimme uskoa.

Faith Connectionsista järjestetään vielä toinen näytös 1.2.2014.

Elokuvan nettisivut ja traileri

Docpointin nettisivut

Onko joogan taru lopussa?

via Heavy Metal Yogi

Joogan päämäärä ja sivuvaikutukset

Haastattelin vastikään joogaopettajaa, joka kertoi pelkäävänsä, että joogan nykyinen suosio koituu sen kohtaloksi. Joogasta on tullut pelkkä tekniikka, väline, jolla pyritään saavuttamaan joitakin enemmän tai vähemmän välittömiä tuloksia.

Vaikka stressin lieventyminen, negatiivisista ajattelumalleista vapautuminen, hyvä terveys, mielenrauha ja energisyys ovatkin sinänsä hyviä asioita, ne ovat hänen mukaansa pelkkiä sivuvaikutuksia. Ja, iäkäs haastateltavani totesi, lääketieteessäkin sivuvaikutukset ovat yleensä haitallisia.

Yllätyin, sillä yleensä joogaopettajilla on tapana hehkuttaa joogan suosiota ja sitä, miten yhä useammat ihmiset löytävät sen parantavat vaikutukset. Mikä sitten on se joogan varsinainen tehtävä, jonka menettämistä opettaja pelkäsi?

Perinteisesti joogin päämäärä on äärimmäisen herkkä tietoisuuden tila, jossa on jäljellä ainoastaan puhdas tarkkaileminen, ilman osallistumista tai arvioimista. Tämä tila, jota Patanjali Yogasutran toisessa säkeessä kuvaa, on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampi ylläpitää. Se on sanojen tavoittamattomissa oleva kokemus puhtaasta, persoonattomasta tietoisuudesta.

Nykyisin joogan vaikutuksilla kuitenkin tarkoitetaan lähinnä asana-harjoittelun vaikutuksia kehoon ja mieleen. Asanat kohentavatkin terveyttä, tekevät ihmisestä energisemmän ja avaavat esimerkiksi lihaksiin varastoituneita tunnelukkoja. Alkujaan asanoita on kuitenkin harjoitettu kehon valmistamiseksi pitkään paikallaan istumiseen, jossa juuri edellä kuvattu hiljenemisen prosessi voi tapahtua.

Haastattelemani opettajan mukaan nykyjoogan ongelma siis on, että niin monet ihmiset haaskaavat asanaharjoittelun kiistattomat hyödyt normaaliin elämään, joogan varsinaisen päämäärän tavoittelun sijaan. Nykyjoogille varmasti provosoiva näkemys, muttei joogan historian kannalta lainkaan tavaton. Ennen kuin joogasta n. 70 vuotta sitten tuli koko kansan itsehoitomenetelmä, sitä harjoitettiin lähinnä osana uskonnollista hartaudenharjoitusta ja magiaa.

Jooga on muutakin kuin asanoita

Joogan harrastajat pitävät yleensä edustamaansa perinnettä ”aitona joogana” ja omaa kokemustaan sen toimivuuden erehtymättömänä mittarina. Tutkijat puolestaan välttävät tavallisesti kaikenlaista puhetta joogan päämäärästä, sekä vastakkainasettelua ”aidon” ja ”epäaidon” joogan välillä. He näkevät joogan ajassa muuttuvana sosiaalisena ilmiönä, jolla ei ole pysyvää olemusta. Heille kaikki mitä kutsutaan ”joogaksi” on joogaa siinä missä mikä tahansa muukin.

En ole itse perinteisessä mielessä edistynyt joogi enkä – myönnettäköön – nykyisin edes kovin ahkera asanoiden harjoittaja. Olen varmastikin uhrannut enemmän aikaa joogaa koskevien kirjojen lukemiseen kuin matolla hikoiluun. Elämäntapani ei muistuta millään tavoin klassisissa joogateksteissä kuvattua ihannetta, eikä minulla näin ollen ole omakohtaista kokemusta Patanjalin kuvaamista tiloista.

Näistä varauksista huolimatta minulle ei tuota ongelmia todeta, että se jooga, mistä esimerkiksi Patanjali puhuu, ja se, mitä useimmat meistä harjoittavat, ovat lähes tyystin eri asioita. Kun huomioidaan ne maailmankuvalliset ja kulttuuriset yhteydet, joihin erilaiset joogatulkinnat kiinnittyvät, näyttää vahvasti siltä, että erot eivät ole pelkästään pinnallisia.

Tähän ei tarvitse sisältyä minkäänlaista arvostelua. On esimerkiksi kiistatonta, että asanaharjoitukset ovat tarjonneet miljoonille ihmisille avun lukemattomiin ruumiillisiin ja mielellisiin ongelmiin. Toisaalta on myös ihmisiä, haastattelemani opettaja mukaanlukien, joille joogan syvemmät ulottuvuudet eivät ole pelkkää filosofiaa, kutkuttavan ”henkistä” estetiikkaa tai teoreettisia ihanteita. Heistä pohdinnat joogan olemuksesta vaikuttavat epäilemättä yhtä tarpeettomilta kuin niistä, jotka näkevät harjoituksessa itsensä perustelevan menetelmän hyvinvointiin ja terveyteen.

Onko mahdollista hyväksyä tämä tosiasia, ja samalla myöntää, että nykymuotoinen asanaharjoitus on aivan vastikään tehty, äärimmäisen pieni sivuhuomautus suhteessa siihen, mitä jooga on eri aikoina ja eri paikoissa merkinnyt? Ollaanpa joogan syvempiä päämääriä koskevista väitteistä mitä tahansa mieltä, on selvää että harjoituksen merkityksen typistäminen psykofyysisiin hyötyihin ei tee oikeutta sen historialle tai länsimaisen joogailmiön reunamilla ja ulkopuolella vaikuttaville tulkinnoille.

Hyväksikäyttäjien temmellyskenttä

Entä miksi itse katson tarpeelliseksi vatvoa asiaa näppäimistön ääressä joogamaton tai meditaatiotyynyn sijaan? Syitä on epäilemättä monia. Osa niistä liittyy siihen, miksi itse alunperin kiinnostuin joogasta, osa taas tapaani tarkastella tällaisia ilmiöitä uskontotieteen näkökulmasta. Kun seuraan vaikkapa joogan käsittelyä mediassa, mietin olenko harhainen tonkiessani ilmiön uskonnollisfilosofisia piirteitä, jotka itselleni ovat aina olleet joogan kiehtovin puoli. Se jooga, josta aikakauslehdissä kirjoitetaan, on hauskaa ja hyödyllistä, mutta joogan muut puolet yksinkertaisesti kiinnostavat minua enemmän.

Toinen, tietyssä mielessä tärkeämpi syy on kuitenkin se hämmennys, joka mielestäni välittyy monista joogaa koskevista puheenvuoroista ja keskusteluista, ja jota jopa tarkoituksellisesti ruokitaan joogaa koskevassa markkinoinnissa.

Kulttuurimme on siinä määrin moderni ja maallistunut, että monet joogan uskonnollisiin juuriin liittyvät piirteet näyttäytyvät meille yhtä aikaa käsittämättöminä ja kiehtovina. Samalla tämä uskonnollisuutta ja henkisyyttä koskeva epätietoisuuden ja nälän yhdistelmä tarjoaa hedelmällistä maaperää kaikenlaisille puoskareille, hyväksikäyttäjille ja manipulaattoreille, joista osa jopa pahimmassa tapauksessa itse uskoo omiin opetuksiinsa.

Viattomimmassa tapauksessa jumppaa myydään intialaisella eksotiikalla, pahemmassa tapauksessa ihmisiä houkutellaan hyväksikäytettäviksi mitä kieroutuneemmilla tavoilla lupaamalla ”henkistä kehitystä” tai jopa ”valaistumista”. Usein ”opettajan” tai ”gurun” asemaa hyväksikäytetään sumeilematta. Toisaalta näihin hahmoihin myös kohdistetaan täysin mielikuvituksellisia odotuksia, vaikkei opettaja sellaisia itse ruokkisikaan.

Toisinaan minusta vaikuttaakin siltä, että kaikki loputkin kaikenlaiseen henkisyyteen liittyvät piirteet olisi parempi karsia kertaheitolla nykyjoogasta. Tällöin jäljelle jäisi virkistävä ja terveyttä edistävä kehon ja mielen harjoitus, josta kuka tahansa voisi hyötyä. Voitaisiin rauhassa keskittyä muokkaamaan harjoituksesta sellainen, että turhilta loukkaantumisilta vältyttäisiin. Tulisi selväksi, ettei joogaopettaja ei ole kitaransoitonopettajaa kummempi auktoriteetti, eikä harjoituksesta seuraa mitään sen mystisempää kuin taito vääntää itsensä kummallisiin asentoihin, ja hyvässä tapauksessa terveys, rentous ja parempi oman ruumiin tuntemus.

Toisaalta en voi olla ajattelematta, että samalla menetettäisiin jotain todellista. On merkkejä toisenlaisestakin joogaperinteestä, ja joogan klassiset tekstit sisältävät hyvin konkreettisia kuvauksia siitä, mitä ”henkisyys” ja ”kehitys” joogan näkökulmasta tarkoittavat. Tämä on täysin eri asia kuin nykyinen ”jooga tarjoaa kaikille kaikkea” -suuntaus.

Mihin joogatutkimusta tarvitaan?

Haluamatta viedä aihetta mitenkään liian abstraktille tasolle, minusta vaikuttaa siltä, että siinä on kaksi keskeistä, toisiaan täydentävää näkökohtaa.

Ensimmäinen on tieto, ja omien motiivien tarkastelu. Kun jokin vetää meitä puoleensa, meidän on kysyttävä, mitä oikeastaan etsimme ja voiko kyseinen asia tarjota sitä meille. Tämä edellyttää sekä tiedon hankkimista että itsetutkiskelua.

Toinen näkökohta on avarakatseisuus. On hyväksyttävä, ettei käsityksemme jostain asiasta todennäköisesti ole koko totuus siitä. Vasta kun myönnämme, ettemme todella ymmärrä jotain asiaa, voimme vähitellen alkaa hahmottaa, mitä se todella on.

Vaikka siis joogan merkitys mitataankin joogamatolla ja/tai meditaatiotyynyllä (tai ashramissa tai erakkoluolassa), eivätkä kirjat tai tällaiset subjektiiviset pohdinnat muuta sitä miksikään, voi joogapiireissä paljon parjattu ”teoria” auttaa molemmissa edellä mainituissa asioissa. Toisaalta se lisää tietoa ja antaa välineitä omien motiivien tarkasteluun. Toisaalta se voi kyseenalaistaa kokemukseen perustuvat käsityksemme ja syventää ymmärrystämme avaamalla uusia näköaloja.

Näin varustautuneina voimme parhaassa tapauksessa sekä saada joogasta irti sen, mitä tarvitsemme, että toivottavasti välttää sen pahimmat ansakuopat.

Väärän opettajan oikeat opetukset – Vikram Gandhin Kumaré

kumare_banner

Katsoin viikonloppuna viime vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festareilla missaamani dokumentin Kumaré (2012). Ohjaaja Vikram Gandhi on intialaiseen perheeseen syntynyt ja perinteisen hindulaisen kasvatuksen saanut amerikkalainen. Aikuisena välienselvittely uskonnollisten kysymysten kanssa johti hänet tapaamaan useita intialaisia guruja ja joogeja. Paneutumisestaan huolimatta Vikram ei vakuuttunut näiden opetuksista. Hänestä tuntui, ettei sanojen takana ollut mitään todellista.

Niinpä Vikram antoi tukkansa ja partansa kasvaa, omaksui stereotyyppisen intialaisen aksentin (vaikka puhuikin sujuvaa amerikanenglantia) ja pukeutui oranssiin kaapuun. Viimeistelläkseen vaikutelman, hän alkoi harjoittaa jooga-asanoita ja meditaatiota. Näin Vikramista tuli Kumaré, joogaguru. Lopputulos oli pelottavan uskottava. Jokainen joogaan, meditaatioon tai muihin henkisiin perinteisiin tutustunut tunnistaa varmasti Kumarén olemuksen ja retoriikan.

Kumarén ”opetus” oli sekametelisoppa intialaiselta filosofialta kuulostavia fraaseja ja itse keksittyjä meditaatio- ja asanaharjoituksia. Kaksi hehkeää mimmiä avustajinaan hän alkoi levittää opetustaan Arizonan joogakouluilla. Nopeasti Kumarén ”ashramiin” kokoontui neljäntoista innokkaan, gurunsa viisaudesta vakuuttuneen oppilaan ryhmä. Vikram Gandhin dokumentti kuvaa sitä, miten valeguru löysi oppilaansa, mitä hän opetti heille ja miten hän lopulta paljasti totuuden itsestään.

Kumaréa voisi tarkastella monestakin näkökulmasta. Yksi on kysymys siitä, olisivatko Kumarén harjoitukset toimineet, tai olisiko kukaan edes kuunnellut uutta gurua, jos tämä ei olisi näyttänyt ja kuulostanut stereotyyppisen intialaiselta. Olisivatko oppilaat paljastaneet lyhyen tuttavuuden jälkeen henkilökohtaisia asioitaan vaikkapa ”Väinöksi” itseään kutsuvalle keski-ikäiselle, tuulipukuun pukeutuvalle valkoiselle miehelle?

Ainakin myytti ”henkisestä idästä” siis näyttää olevan elossa ja hyvissä voimissa. Samalla Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.

Vikram Gandhin tärkein teesi vaikuttaa olevan, ettei guruja tarvita, vaan kukin voi ratkaista ongelmansa itse. Kumaré toistaakin oppilailleen herkeämättä, ettei oikeastaan ole mikään opettaja ja että hän on itse asiassa huijari. Tietenkään hän ei paljasta koko totuutta itsestään, mutta tekee silti kaikkensa vakuuttaakseen oppilaansa siitä, että heillä itsellään on jo kaikki tarvittavat vastaukset.

Kaikkia Kumarén oppilaita tuntuu yhdistävän merkityksettömyyden tunne, joka ilmenee huonoina elämäntapoina ja ajelehtimisena ilman suuntaa. Kumarén opetuksien avulla he vaikuttavat saavan järjestystä ja sisältöä elämäänsä. Tämä ei ole mikään pieni saavutus. Samalla dokumentin antama kuva ”henkisyydestä” tuntuu kuitenkin turhan kapealta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä elokuvan sisältöä, eikä varsinkaan siinä esiintyvien ihmisten saavutuksia, mutta lienee paikallaan kiinnittää huomio siihen, mistä sen ohjaaja oikeastaan puhuu kyseenalaistaessaan gurujen tarpeellisuuden.

Jooga, buddhalaisuus, vedanta-filosofia ja muut henkiset menetelmät tähtäävät perinteisesti ihmisen rajallisen minäkäsityksen ylittämiseen. Ne viittaavat siihen, että ihmisen todellinen olemus on jotain muuta kuin persoonallinen minäkäsitys, ajatukset, tunne-elämä ja kehon toiminnot. Eri traditiot määrittelevät tämän ”jonkin muun” eri tavoin, mutta on tavallista puhua siitä ”tietoisuutena”, persoonattomana ja kaiken sisältävänä läsnäolona, joka on jotain muuta kuin tavanomainen minuus.

Niin ikään tällaiset perinteet opettavat, että todellinen onnellisuus ei voi löytyä arkielämän asioista, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Työ, ystävyyssuhteet, perhe, terveys ja muut hyvän elämän osatekijät ovat pohjimmiltaan muuttuvia, ja jokaista niiden tuottamaa iloa seuraa samalla mitalla kärsimys. Riippumatta siitä, hyväksytäänkö tällaista uskonnollis-filosofista tarkastelutapaa, voidaan puhtaan hermeneuttisesta näkökulmasta todeta, että tältä pohjalta jooga- ja meditaatioperinteiden typistäminen esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin tavoitteluun on jokseenkin puutteellinen tulkinta asiasta.

Mitä tulee opettajiin, varsinkin useissa intialaisissa perinteissä ajatellaan, että ainoastaan ihminen, joka on oivaltanut oman todellisen olemuksensa, siis vapautunut rajallisen minäkäsityksensä harhasta, voi auttaa toisia saavuttamaan saman päämäärän. Tästä syystä intialaisessa uskonnollisuudessa ja joogassa korostetaan opettajista ja oppilaista koostuvia perimyslinjoja, joissa tieto ja kokemus välittyvät. Toki tässäkin kohdataan ongelmia, koska monet gurut ovat osoittautuneet Kumarén tavoin aivan tavallisiksi ihmisiksi, eikä kulttuuriseen ymmärrykseemme oikeastaan edes kuulu käsitystä siitä, että olisi olemassa eri kehitystasoilla olevia ihmisiä. Silti on ymmärrettävä, jälleen hermeneuttisten periaatteiden mukaisesti, että joogaan, buddhalaisuuteen jne. nämä uskomukset kuuluvat.

Vikram Gandhille henkisten perinteiden syvin olemus ilmenee rauhallisuutena, jota hän aisti isoäidistään tämän suorittaessa joka-aamuista puja-rituaaliaan. Tämä on mielenkiintoinen havainto, mutta mielestäni Gandhi tyytyy liian vähään. Hän ei mene tarpeeksi syvälle siihen, mitä tuon rauhallisuuden takana voisi olla. Vaikka huijareita ja epäonnistuneita opettajia riittää, ei kaikkia guruja kannata heittää pesuveden mukana. Samalla haluan korostaa, ettei ole mitään syytä vähätellä dokumentissa kuvattujen oppilaiden saavutuksia. Kymmenien kilojen painonpudotus on kiistatta merkittävämpi saavutus joogan polulla kuin pelkän puheen tasolle jäävä filosofointi joogan päämäärästä.

Vaikka juoniselostuksen perusteella Kumarén asetelma ja ohjaaja/päähenkilö Vikram Gandhin motiivit tuntuvat paitsi kyynisiltä, myös perin pohjin epäeettisiltä, ei elokuvaa voi sellaiseksi syyttää. Kumaré onnistuu esittämään tärkeitä kysymyksiä, eikä sen sävy ole vähääkään pilkallinen. Gandhi ei naureskele tai mässäile ihmisten hyväuskoisuudella, vaikka se onkin elokuvassa silmiinpistävää ja kiistatonta. Sitä vastoin hän onnistuu tuomaan esiin jotain olennaista ihmisen tarpeesta uskoa ja tukeutua ulkoiseen auktoriteettiin.

Toisin kuin monet aitoina guruina esiintyvät, Kumaré ei hyväksikäytä oppilaitaan, vaan yrittää ymmärtää, miksi nämä ovat hakeutuneet hänen luokseen ja miten hän voisi heitä auttaa. Vaikka Vikram Gandhi pyrkiikin osoittamaan, että todellinen guru on jokaisen sisällä, hän ehkä huomaamattaan myös näyttää, että joskus juuri ulkoisen symbolin, kuten karismaattisen opettajan, avulla ihminen kykenee tavoittamaan omat piilevät voimavaransa.

Lue lisää:

Kumarén kotisivut

Dokumentin kotisivut

Treenaa ja ajattele – nykyjoogan ristiriidat

Suunnitellessani parin viikon takaista luentoani joogan uskonnollisuudesta, huomasin yllätyksekseni, että aihe on varsin ajankohtainen. Yhdysvalloissa kysymys on parhaillaan kiivaan poliittisen keskustelun kohteena. Kyseessä on siis kaikkea muuta kuin teoreettinen tai yksinomaan historiallisesti kiinnostava aihepiiri.

Yhdysvalloissa keskustelu joogan perimmäisestä olemuksesta sai alkunsa, kun erään kalifornialaisen koulun oppilaiden vanhemat vastustivat joogan opettamista koulun liikuntatunneilla. Vanhempien mukaan hindulaisperäisen joogan opettaminen rikkoo lakia, joka kieltää uskonnon opettamisen valtion kouluissa. Asiasta seurannut oikeusjuttu on ilmeisesti yhä käynnissä.

Samaan aikaan presidentti Obama on avoimesti tukenut joogan harjoittamista ja etenkin sen opettamista lapsille. Valkoinen talo antoi asiasta myös virallisen kannanoton, mukaan jooga ei ole uskonto, vaan ”uskontojen rajat ylittävä universaali henkinen harjoitus”.

Obaman kannanotto on kuitenkin aiheuttanut vastarintaa Amerikan hindujen keskuudessa. Itse asiassa jo pari vuotta sitten Hindu American Foundation käynnisti kampanjan Take Yoga Back. Järjestön mukaan jooga on erottamattomasti osa hindulaisuutta, ja länsimaiset joogaopettajat tarkoituksellisesti peittelevät ja vääristelevät tätä tosiasiaa halventaen samalla hindujen uskonnollista perintöä.

Keskustelu on mielenkiintoinen moneltakin kannalta. Valkoinen talo korostaa julkilausumassaan perinteiden muuttumista ja sitä, että henkinen pyrkimys ylittää uskontoperinteiden rajat. Näille näkemyksille löytyy paljon tukea joogan historiasta, joka paitsi osoittaa joogan menetelmien ja oppien muuttuneen vuosisatojen aikana valtavasti, myös sen, että joogaa on harjoitettu lähes kaikissa Intian uskonnoissa, ei ainoastaan hindulaisuudessa.

Toisaalta on vaikea olla eri mieltä HAF:n kanssa siitä, että maailmankuva, johon joogan harjoitukset perustuvat, on olennaisesti uskonnollinen ja tarkemmin sanottuna hindulainen. Intialaisessa kontekstissaan sana ”jooga” on sekä yleisnimitys eri uskontojen pelastusopeille että nimitys tietyille aistien ja mielen hallinan menetelmille, joilla metafyysinen pelastus saavutetaan.

Luennossani vastasinkin kysymykseen joogan uskonnollisuudesta toteamalla, että vaikka jooga ei itsessään ole uskonto, se on kuitenkin toimintaa joka on historiallisesti saanut merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osana. Tässä mielessä sitä voi verrata vaikkapa rukoilemiseen, kirkossa käymiseen tai pyhiinvaellukseen. Mikään näistä toiminnoista ei ole itsessään uskontoa, mutta ne saavat merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osina.

Koska valtaosa nykyjoogeista, joihin luen myös itseni, eivät ole hinduja, on pohdittava tarkemmin sitä, miten nykyisin ympäri maailmaa harjoitettu jooga eroaa varhaisemmista joogan muodoista. Jos vilkaistaan edes lyhyesti muutamaa keskeisintä joogan klassista tekstiä, huomataan että niissä kuvaillut harjoitukset muistuttavat hyvin vähän sitä, mitä joogasaleilla nykyisin tehdään. Lisäksi käy nopeasti ilmi, että harjoituksen painopistettä ja päämäärää kuvataan aivan eri tavalla. Onkin paikallaan kysyä joogatutkija Mark Singletonin tavoin, onko ”vanhalla joogalla” ja ”nykyjoogalla” muuta tekemistä keskenään kuin nimi.

Tässä kysymyksessä ei ole lainkaan kyse erottelusta ”oikean” ja ”väärän” joogan välillä. Pikemminkin kysymys on siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan ”joogasta”. Tarkoitetaanko sillä psykofyysisen hyvinvoinnin tavoittelua, vai onko joogalla syvempiäkin merkityksiä? Sulkevatko nämä merkitykset toisensa pois?

Mainitsin eräissä juhlissa satunnaiselle tuttavuudelle olevani kiinnostunut hindulaisuudesta. Hän sanoi, että siinähän on kyse mielenrauhan etsimisestä. Vastaus oli kuvaava. Näyttää siltä, että meidän on yhä vaikeampi ymmärtää uskonnollista maailmankuvaa muuten kuin materialistisen, psykologisoidun ihmiskäsityksen kautta. Mietin, olisiko vaikkapa kristinusko, juutalaisuus tai islam mahdollista palauttaa yhtä suoraviivaiseen toteamukseen.

Näitä aiheita on vaikea lähestyä uppoamatta kaulaansa myöten essentialisoiviin määritelmiin, joista yksikään ei ole vedenpitävä. Ehkä on kuitenkin sopivaa todeta, että uskonnon palauttaminen johonkin yleisinhimilliseen, yhteiskunnallisesti hyödylliseen periaatteeseen, kuten etiikkaan, mielenrauhaan tai hyvinvointiin on varsin tuore ja marginaalinen näkemys.

Vaikken itse olekaan hindujoogi, ei mieleeni tulisi koskaan väittää, että joogalla ei ole mitään tekemistä hindulaisuuden kanssa. Vaikken itse ole askeetikko, en voi kieltää, etteivätkö varhaisimmat joogit olisi olleet juurikin kehoaan ja mieltään kurittavia hinduerakkoja. On selvää, ettei minun harjoituksellani voi olla samoja seurauksia kuin heidän harjoituksillaan. En myöskään hetkeäkään kuvittele, että tekemäni harjoitukset olisivat säilyneet samanlaisina tuhansia vuosia.

Samalla en kuitenkaan pidä joogaa pelkkänä venyttelynä, enkä kysymyksiä joogan syvemmistä ulottuvuuksista merkityksettöminä. ”Treenaa, äläkä ajattele” ei sekään ole minulle sopiva lähestymistapa. Pikemminkin joogan ristiriidat kutsuvat minua ajattelemaan enemmän, tutkimaan enemmän, kyseenalaistamaan enemmän ja ennen kaikkea: hyväksymään enemmän epävarmuutta.

Joka kerta joogamatolle astuessani yritän miettiä, mitä ihmettä olen oikein tekemässä.

Lisää aiheesta:

Times of India: White House says yoga is a universal language of spiritual exercise, crossing religious lines

Hindu American Foundation: Take Yoga Back

ABC News: Yoga Lawsuit: Encinitas Union School District in California Sued Over Classes

Osaksi suurta kertomusta – Aki Cederbergin Pyhiinvaellus

”Ihmisen elämässä perimmäinen totuus tai ylivertainen tieto on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Paradoksaalisesti se saattaa silti olla niin ylevä, ankara tai yksinkertainen, että se on vaikea ymmärtää.”

Matkakirjallisuutta parhaimmillaanetukansi2

Aki Cederbergin Pyhiinvaelluksen (Salakirjat 2013) asetelma vaikuttaa tutulta: nuori mies seuraa sisäisen kaipuunsa ääntä ja lähtee Intiaan. Hän kohtaa monenlaisia seikkailuita, löytää opettajan ja näkee ehkä häivähdyksen suuremmasta totuudesta. Olisi kuitenkin suuri virhe kuitata asia näin lyhyesti. Näennäisten kliseiden taustalla on usein väkeviä totuuksia. Niin tässäkin tapauksessa.

Kirja perustuu vuosien 2005-2010 välillä tehtyihin matkoihin, joista useimmat suuntautuivat Intiaan ja Nepaliin. Mukaan mahtuu myös yksi matka Ruotsiin ja jälkisanat on kirjotettu Pariisissa. Yhtä paljon kuin kuvaus yhden ihmisen etsinnästä, Pyhiinvaellus on kirja syistä, jotka voivat johdattaa ihmistä tällaiselle sisäiselle ja ulkoiselle matkalle. Se on hyvin henkilökohtainen teos, joka samalla murtaa stereotyyppisiä latteuksia ”mystisestä Intiasta” ja ”itämaisesta” henkisyydestä.

Tarina soljuu eteenpäin vastustamattomasti, välittäen voimakasta ajan ja paikan tuntua samalla kun arkiset huomiot ja tapahtumakuvaukset lomittuvat saumattomasti pohdiskeluihin ja selventäviin faktoihin. Tyylillisesti Pyhiinvaellus on siis matkakirjallisuutta parhaimmillaan. Se on lämmin ja viihdyttävä, mutta samalla monitasoinen teos, jonka tärkein anti liittyy siihen, että se muistuttaa joogatradition esoteerisesta puolesta, joka on länsimaissa vielä harmillisen tuntematon.

Kahden pyhiinvaeltajan kohtaaminen

Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kirjoittajan seikkaluja Intiassa ja Nepalissa. Vaikutelmat ovat varmasti useimmille Intian-kävijöille tuttuja. Aisteja ylikuormittava yltäkylläisyys, lamauttava kurjuus ja elämän hengästyttävä monimuotoisuus asettavat länsimaalaisen vastatusten omien kulttuuristen ehdollistumiensa ja ennakkoluulojensa kanssa. Matka kulkee temppeleistä strippiklubeille ja travellerihotellien katoilta Varanasin ruumiinpolttoghateille. Pyhä ja profaani, mantrat ja Nokia-tune vuorottelevat ja sekoittuvat toisiinsa.

Uusista kokemuksista huolimatta ulkopuolisuuden tunne kalvaa matkalaista. Hindulaisuus ei ole pelkkä oppijärjestelmä, vaan kokonainen kulttuuri, jolla on lukemattomia muotoja ja jonka juuret ulottuvat historian hämäriin. Yhteydentunne Shivaan, sivullisten jumalaan, kuitenkin muuttaa matkan vähitellen pyhiinvaellukseksi. Cederberg alkaa etsiä yhteyttä elävään, käytännölliseen viisausperinteeseen, josta hän näkee merkkejä ympärillään. Kirjan toisessa luvussa hän kohtaa Goalla Rampurin, naga-baba -perinteen edustajan, joka opastaa häntä syvemmälle Intian esoteeriseen perinteeseen.

IMG_0529 2
A. Cederberg, Mangalanand Puri ja Shri Mahant Rampuri Ji

Yli 40 vuotta sitten Rampuri teki oman pyhiinvaelluksensa ja lähti 19-vuotiaana nuorukaisena Amerikasta Intiaan etsimään itselleen gurua. Hänestä tuli ensimmäinen naga-babaksi, alastomaksi askeetikoksi, vihitty länsimaalainen, ja siitä asti hän on elänyt hinduaskeetikon elämää. Sittemmin Rampuri on noussut korkeaan asemaan Juna Akharassa, askeetikkojen tärkeimmässä instituutiossa. Rampuri kertoo elämästään ja etsinnästään erinomaisessa omaelämäkerrassaan Autobiography of a Sadhu, joka myös tarjoaa ainutlaatuisen sisäpiirin näkymän intialaisten joogien ja askeetikkojen elämään.

Cederberg ei kirjoita kohtaamisestaan Rampurin ja naga-baba -perinteen kanssa tutkijan tai reportterin roolissa. Hän ei takerru analyyseihin eikä pyri välittämään lukijoilleen systemaattista kuvaa oppimistaan asioista. Pikemminkin hän on itse osa kertomaansa tarinaa:

”Ainoa tapa ymmärtää tai oppia mitään tästä kaikesta oli kuitenkin osallistua ja yrittää imeä itseensä se, minkä kykeni, mikä käytännössä merkitsi dhunilla istumista, tapahtumien seuraamista ja rituaaleihin osallistumista…En halunnut arvottaa näkemääni, annoin yksinkertaisesti kaiken huuhtoutua ylitseni ja odotin, millaisia tiedonjyviä siitä versoisi.”

Niinpä Pyhiinvaellus on parhaimmillaan kertomuksena kirjoittajan omasta etsinnästä. Vaikka asiasisällöstä ei ole pulaa, yksittäisiä faktoja tärkeimpään osaan nousee kertojan rivien väleistä välittyvä henkilökohtainen kokemus kuvattujen tapahtumien merkityksestä.

Villit, väkivaltaiset joogit

Rampurin opetus muistuttaa tuskin lainkaan sitä, mitä länsimaissa kutsutaan ”joogaksi”. Akrobaattisten asanoiden, terveellisten elämäntapojen ja psykofyysisen hyvinvoinnin sijaan hän keskittyy arkisiin askareihin, sekä ”luonnon kirjaan”, maailmaan itseensä kirjoitetun salaisen tiedon lukemiseen. Todellinen tieto ei ole irrallaan elämästä, vaan se on piilotettu aineelliseen todellisuuteen. On vain osattava lukea sen kieltä. Cederberg toteaa, että ”Perinteinen jooga on oikeastaan enemmän sukua eurooppalaiselle magialle ja alkemialle kuin siihen nykyään länsimaissa liitetyille käsitteille.”

Pyhiinvaelluksessa on monia piirteitä, jotka varmasti saavat ainakin tiukkapipoisemmat nykyjoogit pudistelemaan päätään. Kirjassa tuodaan esiin hindulaisuuden vaikeasti hyväksyttäviä piirteitä kaunistelematta ja juodaan viskiä auringon noustessa himalajalla. Latistuneet käsitykset ”mielenrauhasta” ja ”itsensä etsimisestä” saavat kyytiä, kun Cederberg kuvaa naga-babojen edesottamuksia. Nämä joogit eivät ole lempeitä ja rauhaa rakastavia terveyden perikuvia vaan uhkaavia, villejä, pilveä polttavia ja piereskeleviä askeetikkoja, jotka vähät välittävät yhteiskunnan normeista, mutta noudattavat tiukasti oman järjestönsä koodistoa. He ovat sotureita, jotka vartioivat sanatan dharmaa, ikuista totuutta. Menneisyydessä tämä tehtävä tarkoitti hindulaisuuden aseellista puolustamista, ja noiden aikojen muistona naga-babat kantavat yhä miekkoja, kolmikärkiä ja muita aseita.

Naga-babat kokoontuvat muiden hindujen tavoin säännöllisesti Intian merkittävimpään uskonnolliseen juhlaan, Kumbh Melaan, jota vietetään vuorotellen neljässä pyhässä kaupungissa, kussakin 12 vuoden välein. Se on tiettävästi vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut uskonnollinen perinne, jäänne toisesta maailmasta. Kirja huipentuu neljännessä luvussaan kuvaukseen siitä, millaista on, kun kymmenet miljoonat hindut kerääntyvät yhteen kylpeäkseen Gangesin pyhässä vedessä. Cederberg kuvailee tunnelmia naga-babojen leirissä Kumbh Melan aikaan:

”Naga-babat olivat tuhrineet itsensä tuhkalla ja jotkut heistä olivat täysin alasti. Nämä pitkähiuksiset, tulisilmäiset, oudot ja äärimmäiset hahmot kantoivat simpukankuoria ja soittimia, trishuleja, miekkoja ja muita aseita, jotka osoittivat, että he olivat myös sotilaita. Joukko kutsui Shivaa ”AALEKH!” ja ”BOM!” huudoilla ja otti sitten chillumeistaan pitkät charas-henkoset. Piiput paloivat kaiken aikaa, ja huutoja säesti jatkuva yskiminen. Välillä kuului pieru tai röyhtäys, toisinaan joku soitti tai lauloi jotain. Etenkin iltaisin dhunilla istuttiin pääasiassa hiljaisuuden vallitessa, sillä suurin osan paikallaolijoista kökötti silmät puoliummessa ja hymyili itsetyytyväistä hymya kuin olisi vartioinut jotain suurta salaisuutta.”

IMG_1627
Naga-baboja dhunin ympärillä. A. Cederberg vasemmassa alakulmassa.

Perinteisen tiedon äärellä

Huolimatta kirjan eksoottisista maisemista Cederbergin pyhiinvaellus johdattaa hänet omien juuriensa luo. ”Näistä asioista kiinnostuneelle länsimaalaiselle on tärkeämpää tutustua omaan itseensä, löytää kotimaansa henget ja jumalolennot, pyhät jokijumalattaret, metsän ja ilman henget. Olennaisinta on löytää oma verensä ja se maa, joka omien jalkojen alla lepää”, toteaa Rampuri hänelle heti ensikohtaamisella. Todellinen tieto ei ole abstraktia tai teoreettista, vaan elimellisesti liitoksissa siihen ympäristöön, jossa ihminen on kasvanut ja jossa hänen juurensa ovat.

Modernin informaatiotulvan keskellä voi olla vaikea ymmärtää ajatusta elävästä viisausperinteestä. Se on tietoa, jota ei löydy kirjoista tai internetistä. Se on suullista perinnettä, joka välittyy henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja liittyy konkreettisesti ihmisen suhteeseen kulttuuristen merkitysten, konventioiden ja symbolien takana olevaan todellisuuteen. Ongelma on, että länsimaissa yhteys tällaiseen perinteeseen on pitkälti katkennut, eikä sen olemassaoloa välttämättä edes tunnusteta. Meillä on tuskin lainkaan opettajia, jotka osaisivat lukea ”luonnon kirjaa” ja tuntisivat sen lait. Rampuri kuitenkin toteaa, että intialainen perinne voi tarjota ”peilin”, jonka avulla länsimaalaiset voivat oppia näkemään oman ympäristönsä näkymättömiä puolia.

Esoteerisesta perinteestä tullaan osalliseksi initiaation avulla. Kirjan kolmannessa luvussa Cederberg osallistuu vihkimysrituaaliin, jonka myötä hänestä tulee osa naga-babojen perinnettä. Hän ei kuitenkaan ota täydellistä sannyasi-vihkimystä, joka velvoittaisi häntä elämään askeetikon elämää lopun ikäänsä. Hän saa uuden nimen ja mantran, joka ylläpitää hänen yhteyttään perimyslinjaan. Vihkimys esoteeriseen traditioon ei kuitenkaan ole matkan päätepiste. Se ei merkitse epäilyksen, levottomuuden ja vaikeuksien loppua, vaan aivan uudenlaisia hämmennyksenaiheita. Tärkeään osaan nousee myös ystävien, toisten samalla polulla olevien antama tuki.

Pyhiinvaelluksen teemat eivät liity pelkästään joogaan ja intialaiseen hengellisyyteen, vaan herättävät laajemman kysymyksen syvempien totuuksien ja suurten tarinoiden merkityksestä ihmisen elämässä. Loppua kohden teos laajenee pohdinnaksi siitä, mitkä tekijät jäsentävät kokemustamme maailmasta, antavat sille syvemmän merkityksen – miten voimme olla yhteydessä maailmaan, luontoon, omiin juurimme ja niiden kautta omaan henkiseen perintöömme. Kirjoittajan osalta nämä kysymykset saavat koskettavan ja kouriintuntuvan muodon, kun kesken Kumbh Melan hän hän saa uutisen isänsä kuolemasta. Viimeistään tässä vaiheessa elämän tosiasiat ja intialaisen henkisyyden myyttinen maailma kohtaavat toisensa.

Vastapainoa puhtoiselle nykyjoogalle

IMG_1045
Aki Cederberg (s. 1978) on helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja elokuvantekijä.

Pyhiinvaellus pohjautuu Cederbergin englanniksi kirjoittamaan artikkeliin In Search of Magic Mirrors, joka on aiemmin julkaistu The Fenris Wolf -antologiassa. Teoksen suomennoksesta vastaa Ilkka Salmenpohja, joka suoriutuu tehtävästä niin taidokkaasti, ettei kirjaa lukiessa edes ajattele lukevansa suomennosta. Salmenpohja on kirjoittanut teokseen myös alkusanat, joissa hän pohtii pyhiinvaellusten, turismin ja kaikenlaisen sisäisen tutkimusmatkailun merkitystä, mahdollisuuksia ja vaaroja.

Pyhiinvaellus ei anna lukijalle vastauksia. Se ei houkuttele lukijaa samoille poluille kirjoittajan kanssa, vaan pikemminkin jo ensimmäisiltä sivuilta on selvää, että jokaisen ihmisen matka tai sen tekemättä jättäminen on väistämättä hänen omansa. Se on liitoksissa kaikkein henkilökohtaisimpiin toiveisiin, joiden selittäminen julkisesti voi olla paitsi mahdotonta, myös turhaa. Tässä Pyhiinvaellus muistuttaa paljon Rampurin omaelämäkertaa. Rampurin tavoin myös Cederberg onnistuu Pyhiinvaelluksessa kuitenkin välittämään jotain olennaista siitä, mikä voi saada ihmisen lähtemään tällaiselle matkalle, ja mitä sen varrelta saattaa löytyä. Ja vaikkei teoksen tämä ulottuvuus lukijaa koskettaisikaan, jäljelle jää silti maanläheinen, mukaansatempaava ja monin paikoin hauska matkakuvaus aina yhtä ihmeellisestä Intiasta.

Tajusin itse vasta vähän aikaa sitten, että kun kerron ihmisille olevani kiinnostunut joogasta, heidän mielikuvansa aiheesta ovat useimmiten täysin erilaisia kuin omani. Median tehokkaasti vahvistama kuva hymyilevästä, hoikasta ja trikoopukuisesta joogista poikkeaa voimakkaasti niistä mielikuvista, jotka alunperin vetivät minut aiheen äärelle, ja jotka ovat lähempänä Pyhiinvaelluksessa kuvattua maailmaa. Vaikka terveydessä ja hyvinvoinnissa ei olekaan mitään vikaa, minua kiinnostivat joogassa alun perin aivan muut asiat. Siksi Cederbergin kirja tuntuu näennäisessä ”epäjoogimaisuudessaan” raikkaalta tuulahdukselta nykyjoogan ummehtuneen puhtoisuuden keskellä.

Lue lisää:
Tilaa Pyhiinvaellus Salakirjojen nettikaupasta

Kuuntele Radio Wyrdin ensimmäinen jakso, jossa Aki Cederberg kertoo matkoistaan ja kirjastaan

Baba Rampurin nettisivut ja Autobiography of a Sadhu

Kesyttämätön uskonto

Luin vastikään skotlantilaisen kirjailijan, William Dalrymplen, uusimman ja ensimmäisen suomennetun teoksen Yhdeksän elämää (Basam Books 2011). Siinä matkakirjailijana ansioitunut Dalrymple antaa puheenvuoron yhdeksälle enemmän tai vähemmän yhteiskunnallisessa marginaalissa elävälle intialaiselle, joiden elämässä uskonto näyttelee merkittävää osaa ja jotka ovat kaikki tavalla tai toisella puristuksissa perinteisen ja modernin maailman välissä. Heidän elämäntarinoissaan tulevat esiin paitsi uskonnollisuuden valtava merkitys ja monimuotoisuus nyky-Intiassa, myös intialaisen yhteiskunnan monet epäkohdat ja itsenäistymistä seuranneiden vuosikymmenten nopea kulttuurinen muutos.

Vaikka intialainen kulttuuri ei olekaan minulle aivan tuntematon aihepiiri, Yhdeksän elämää aiheutti toistuvasti lieviä kulttuurishokin oireita. Lähes jokaisen luvun lopussa huomasin ihmetteleväni, miten erilaisissa todellisuuksissa ihmiset voivat elää. Kirjan sivuilta välittyivät paitsi intialaisen yhteiskunnan sietämättömän räikeät ongelmat, myös ei-modernin maailmankuvan kesyttämätön uskonnollisuus. Itseään nälkään näännyttävä jainalaisnunna, pääkallomagiaa polttohautausmaalla harjoittava tantrapapitar ja temppeliprostituoitu, joka vannoo rakkauttaan samalle jumalattarelle jonka temppeliin hänet lapsena myytiin, saavat Dalrymplen teoksessa todellisen, inhimillisen äänen. He eivät ole pelkkää persoonatonta akateemista dataa tai unenkaltaisia, eksoottisia hahmoja outoine uskomuksineen, vaan todellisia ihmisiä, jotka pitävät maailmankuvaansa ja uskomuksiaan yhtä tosina kuin kuka tahansa muukin.

Yhdeksän elämää herätti minussa kysymyksen siitä, millä perusteella voisimme arvottaa toisten ihmisten maailmankuvia tai meille vieraita uskonnollisia perinteitä? Kirjan tarinoissa uskonto, jopa kaikkein äärimmäisimmissä ja vaikeimmin ymmärrettävissä muodoissaan, on poikkeuksetta positiivinen, rakentava tekijä, joka ei toimi ainoastaan lohtuna toisinaan epäinhimillisissä olosuhteissa, vaan jäsentää ihmisten koko todellisuutta. On selvää, että mitkään materialistiset tai humanistiset arvot eivät voisi täyttää uskonnon paikkaa kirjan henkilöiden elämässä. Yhdeksän elämää saattaa lukijan vastatusten maailmankuvien moninaisuuden kanssa. Se herättää kysymyksen, millä perusteella oma, täysin sattumien kautta muotoutunut maailmankuvani olisi todempi, tai edes paremmin perusteltu, kuin kenenkään muun.

Kenen tahansa on tietysti hyvin vaikeaa kyseenalaistaa oman maailmankuvansa perusteet. Tämä koskee yhtälailla minkä tahansa poliittisen ideologian edustajia, ateisteja, agnostikkoja, individualistiseen henkisyyteen kuin minkä tahansa perinteisen uskonnon mihin tahansa tulkintaan uskovia. Toistaiseksi ei kuitenkaan tietääkseni ole löytynyt mitään objektiivista mittaria maailmankuvan oikeellisuuden mittaamiseen. Ja vaikka sellainen löytyisikin, on hyvin epätodennäköistä, että uskomusmaailmojen moninaisuus tulisi juurikaan vähenemään tulevaisuudessa. Muuttumaan se varmasti tulee, mutta on kapeakatseista kuvitella, että varsinkaan juuri oma rakas uskomusjärjestelmäni, millainen se ikinä sattuukaan olemaan, tulisi kukistamaan kaikki muut, omasta näkökulmastani ”virheelliset” käsitykset. On siis ilmeisesti opittava elämään maailman monimuotoisuuden kanssa.

Elämän monimuotoisuuden hyväksyminen on kuitenkin eräs kaikkein vaikeimpia asioita mitä ihmiseltä voidaan vaatia. Yhdeksän elämän tapahtumapaikka, valtava Intia, on epäilemättä klassinen esimerkki uskontojen ja maailmankuvien moninaisuudesta. Lukuisia uskonnollisia kokonaisuuksia sisällään pitävän modernin hindulaisuuden lisäksi maasta löytyy valtava määrä muitakin perinteitä: jainalaisia, buddhalaisia, kristittyjä, muslimeita, zarathustralaisia, sikhejä, juutalaisia… Näiden ryhmien yhteiselo on historian saatossa ollut kaikkea muuta kuin rauhanomaista, ja itse asiassa hindulaisuuden sisälläkin on käyty verisiä kamppailuita eri suuntauksien välillä. Tästä huolimatta käsitys Intiasta uskonnollisen suvaitsevaisuuden tyyssijana on vakiintunut syvälle kulttuuriimme. Eikä se ole täysin väärä käsitys. Intian monimuotoisuus on niin valtavaa, että eri perinteiden on ollut yksinkertaisesti pakko tulla ajoittaan toimeen keskenään. On nähty niin rauhanomaista rinnakkaiseloa, yhteistyötä kuin luovaa sekoittumistakin. On myös mahdollista, että maailman verkon punoutuessa yhä tiiviimmäksi, monet nykyisistä kulttuurien ja maailmankuvien välisistä eroista hioutuvat vähemmän teräviksi. Täysin varmaa kuitenkin lienee, että siinä sivussa tapahtuu lukemattomia yhteentörmäyksiä.

Tarjoaako Yhdeksän elämää jonkinlaisen ratkaisun tähän pattitilanteeseen? Näyttääkö se kultaisen keskitien konservatiivisen kapeakatseisuuden ja päämäärättömän relativismin välillä? Ei. Dalrymplen kuvaamat ihmiset elävät tiiviisti omien maailmankuviensa turvallisten rajojen sisäpuolella kuten me kaikki muutkin. Korkeintaan he näkevät yhteiskunnan muutoksen uhkana edustamilleen perinteille, muistuttaen siinäkin useimpia muita ihmisiä. Heidän maailmassaan vuosisatoja elämää kannatelleet uskomukset ovat korvautumassa länsimaisilla kulutushyödykkeillä, internetin tietotulvalla ja massaviihteellä. Sama muutos on tapahtunut tietysti myös Euroopassa, joskin hitaammin, eivätkä kaikki näe siinä mitään erityisen valitettavaa. Eikä se monilta osin sitä olekaan.

Kuitenkin lukiessani vaikkapa bardista, joka muistaa sanatarkasti ulkoa käsittämättömän pitkän, kokonaisen maanosan historian sisältävän sankarieepoksen, tai kuvanveistäjästä, joka herkeämättömän, lähes yli-inhimillisen keskittymisen vallassa valaa pyhiä pronssiveistoksia vuosisataisten perinteiden mukaisesti, herää minussa auttamatta tunne siitä, että olemme ehkä todella menettäneet jotain, ja että se jokin on pian katoamassa myös muualta.

Yhdeksän elämää ei kuitenkaan maalaile sentimentaalisen ruusuista kuvaa intialaisesta kulttuurista ja sen muinaisista perinteistä. Kastihierarkian epäinhimillistävät vaikutukset ja uskonnollisten tapojen raadolliset puolet ovat teoksessa jatkuvasti esillä, kauhistuttamassa nykyaikaista lukijaa. Silti on paikallaan kysyä, onko monin tavoin vapaampi ja ”rationaalisempi” moderni, yhdenmukaistuva ja materialistinen kulttuurimme kuitenkaan juurikaan vähemmän sattumanvarainen, mielivaltainen, raadollinen, epäinhimillistävä ja väkivaltainen? Ehkä se onkin vain tutumpi meille.

”Tässä seminaarissa saa istua missä asanassa haluaa”

M. P. Manoj: Christ the Guru (1993)

Mikael Agricolan kirkon kryptassa järjestettiin 11.10.2012 seminaari Taipuuko kirkko joogaan, joka käsitteli evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta erityisesti viime vuosikymmenen aikana Suomessa räjähdysmäisesti yleistyneeseen joogan harjoittamiseen. Nykyisin myös monet kirkon jäsenet, niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin löytävät joogan harjoituksista paitsi menetelmiä kehon ja mielen hyvinvoinnin hoitamiseen, myös keinoja hengellisen elämänsä syventämiseen.

Seminaarissa esitettyjen puheenvuorojen perusteella joogan suosio kristittyjen keskuudessa liittyy uskonnon ruumiilliseen ulottuvuuteen. Kirkko tarjoaa kyllä tunteisiin ja mieleen vetoavia opetuksia, mutta ruumiillinen osallistuminen rajoittuu lähinnä penkissä istumiseen ja ehtoolliseen. Joogan fyysiset harjoitukset ja esimerkiksi shindo-venyttely mainittiin keinoina saada myös ruumis osallistumaan hengelliseen elämään ja tuoda uskonto voimakkaammin osaksi elämän kaikkia osa-alueita.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola totesi seminaarin aloittaneessa esitelmässään, että jooga on historiansa aikana liittynyt monenlaisiin maailmankatsomuksiin. Varsinkaan nykyisissä, kokonaisvaltaista terveyttä ja psykofyysistä hyvinvointia korostavissa muodoissaan joogan opit eivät ole Ketolan mukaan mitenkään sovittamattomassa ristiriidassa kristinuskon kanssa. Jooga voi olla kristitylle joko liikunnallinen harrastus tai psykofyysisen hyvinvoinnin menetelmä, ja sellaisena se voi myös tukea uskonnollista elämää.

Dosentti Jyri Komulainen esitti Ketolan kanssa hyvin samansuuntaisia näkemyksiä kristinuskon ja joogan yhteensopivuudesta. Hän tarttui esitelmässään ennen kaikkea kysymykseen siitä, voidaanko joogan kaltaisia ”vieraista kulttuureista” peräisin olevia elementtejä ottaa osaksi kristillistä oppia ja elämäntapaa. Intialaista kristinuskoa tutkineena Komulainen muistutti yleisöä siitä, että kirkko on aina ja kaikkialla mukautunut monessa suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Myös ”suomalainen” kristinusko on itse asiassa juutalais-hellenistis-germaanista kulttuuriperintöä, joka on historiansa aikana kokenut monia muutoksia. Paljon parjattu uskonnollinen synkretismi on siis Komulaisen mukaan väistämätön osa kulttuurien kohtaamista ja kehitystä.

Tutkijoiden esitelmiä seuranneet kommenttipuheenvuorot edustivat keskenään hyvin erilaisia näkemyksiä. TT Kati Kemppaiselle joogan asanaharjoitukset olivat osa kristillistä spiritualiteettia. Hän koki säännöllisen asanaharjoittelun syventävän hengellisyyttään, eikä nähnyt mitään ristiriitaa harjoituksen vaikutusten ja kristillisen opin välillä. Pastori Arto Antturi puolestaan korosti kristinuskon armo-oppia. Hän ei vastustanut joogaa, mutta muistutti, että luterilaisen kirkon opin mukaan ihminen on pelastettu sellaisenaan, eikä hänen välttämättä tarvitse kehittää itseään joogan tai minkään muunkaan menetelmän avulla.

Pohjimmiltaan kristinusko ja jooga eroavat toisistaan radikaalisti teologian, kosmologian ja pelastusopin tasolla. Vaikka moderni, asanaharjoitteluun ja psykofyysiseen hyvinvointiin tähtäävä jooga onkin kulkenut kauas hindulaisista juuristaan ja soteriologisista päämääristään, monet sen menetelmät perustuvat edelleen, ainakin jossain määrin, muinaiseen intialaiseen maailmankuvaan. Myös Kimmo Ketola ja Jyri Komulainen alleviivasivat esitelmissään klassisen joogafilosofian ja kristillisen teologian yhteensopimattomuutta varsin hyvin perustein. Kirkkon oppia on vaikea venyttää kattamaan esimerkiksi perinteiselle joogalle keskeiset opetukset jälleensyntymästä ja karmasta.

Myös yleisön joukosta esitettiin näkemyksiä joogan ja kristinuskon yhteensopimattomuudesta. Joogaharjoitusten ja mietiskelyn ilmaistiin jopa tekevän harjoittajistaan salakavalasti buddhalaisia tai hinduja, saattavan nämä vieraiden henkien valtaan. Tällaiset väitteet eivät kuitenkaan saaneet tukea sen enempää kirkon edustajilta kuin paikalla olleilta tutkijoiltakaan. Pikemminkin yleinen mielipide tuntui olevan, että joogan harjoitukset on mahdollista irrottaa uskonnollis-filosofisista juuristaan ja tehdä niistä joko pelkkää liikuntaa tai saattaa palvelemaan kirkon hengellisiä päämääriä. Tällainen näkemys, jonka mukaan joogan menetelmät voidaan erottaa uskonnollisesta kontekstistaan, on todella tyypillinen modernille joogalle yleisemminkin ja on aiheuttanut valtavasti kritiikkiä etenkin traditionalistisesti suuntautuneiden hindujen keskuudessa. Toisaalta myös Ketolan korostama varhaisen joogatradition synkretismi ja erityisesti esim. keskiaikaisten hathajoogien läheiset suhteet esimerkiksi suufeihin muistuttavat, että joogan menetelmät ovat aikojen saatossa mukautuneet monenlaisiin uskonnollisiin konteksteihin.

Seminaarin toinen puolisko muodostui paneelikeskustelusta, jossa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg, kirkkoherra Jouni Turtiainen, kristillistä joogaa opettava Rita Saari, sekä pyhiä tansseja opettava pastori Sanna Bäckvall kommentoivat videoita (ks. linkit tämän tekstin lopussa), joissa esitettiin erilaisia näkemyksiä joogan ja kristinuskon suhteesta. Mieleenpainuvin videoista oli karmeliittasisar Hannele Kivinen de Faun puheenvuoro, jossa hän totesi, että Jeesuksen ulkoinen ja sisäinen elämäntapa sekä tämän opetuksen päämäärä vastasivat olennaisilta osiltaan joogan opetuksia. Näin ollen Kivinen de Fau piti luontevana kutsua Jeesusta joogiksi ja katsoi joogan opetuksien olevan kristityille sopivia.

C.G. Jung kirjoitti aikanaan, että länsimaalaisten kristittyjen ei tule omaksua intialaisen joogan harjoituksia sellaisenaan, vaan ottaa oppia niistä ja kehittää oma joogansa. Jung ajatteli, että analyyttinen psykologia ja jesuiittaveli Ignatius de Loyolan hengelliset harjoitukset viitoittaisivat tietä tässä prosessissa. Myös viimeviikkoisessa seminaarissa nousi toistuvasti esiin ajatus ”kristillisen joogan” tai ”Jeesus-joogan” kehittämisestä. Selkeitä ajatuksia sen mahdollisista menetelmistä ja päämääristä ei kuitenkaan kukaan uskaltautunut esittämään. Tällä hetkellä Mikael Agricolan kirkon kryptassa järjestetään kuitenkin säännöllisesti joogatunteja kristityille, joissa joogan harjoituksiin yhdistetään kristillisiä elementtejä. Myös ekumeeninen karmeliittaluostariyhteisö on jo vuosien ajan järjestänyt Helsingin Vartiosaaressa retriittejä, joissa joogaharjoituksia yhdistetään kristilliseen kontemplaatioperinteeseen. Vastaavilla projekteilla on historialliset edeltäjänsä, kuten ranskalaisen benediktiinimunkki Jean Dechanetin pyrkimys yhdistää jooga ja katolinen hengellisyys 1950-luvulla.

Seminaarin ilmapiiri oli suotuisa keskustelulle. Länsimainen joogaharjoitus on vasta hieman yli satavuotias, suomalainen noin puolet nuorempi. Sekä jooga, suomalainen yhteiskunta että kirkko ovat muuttuneet paljon viime vuosikymmeninä. Asiasta on nyt mahdollista paitsi keskustella kiihkottomasti, jopa vitsailla, kuten uskontokasvatussihteeri Pekka Y. Hiltunen (jolta myös tämän tekstin otsikko on lainattu) teki välijuonnoissaan. Seminaari jätti päällimmäiseksi vaikutelmaksi sen, että lisää muutoksia on tulossa. Kirkko on selvästi utelias joogan suhteen. Ennakkoluuloja ja varauksellisuutta on toki ilmassa, mutta samalla kirkon edustajien keskuudessa vallitsee selkeä tietoisuus siitä, että joogan menetelmillä voi olla jotain tärkeää annettavaa myös kristityille.

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Taipuuko kirkko joogaan -seminaarin sivusto

Kimmo Ketolan esitelmä

Jyri Komulaisen esitelmä

Ekumeeninen karmeliittaluostariyhteisö

Videopuheenvuoro: Marika Palm

Videopuheenvuoro: Petri Paavola

Videopuheenvuoro: Hannele Kivinen de Fau

Videopuheenvuoro: Pekka Huhtinen

Uusi Tie -lehden artikkeli ”Jooga on hindulaisuutta”

Kirkko & Kaupunki -lehden artikkeli ”Jooga raivaa tietä rukoukselle”

Georg Feuerstein 1947-2012

Surullista kyllä, tämä blogi alkaa muistokirjoituksella.

Georg Feuerstein (1947-2012)

Saksalais-kanadalainen joogatutkija Georg Feuerstein kuoli 25.8. Hän ehti kirjoittaa kymmeniä kirjoja joogan historiasta ja filosofiasta. Kirjallisen työnsä lisäksi Feuerstein johti autenttista jooganperinnettä koskevia etäopiskelukursseja tarjoavaa Traditional Yoga Studies -instituuttia.

Autenttisella tai perinteisellä joogalla Feuerstein tarkoitti sellaista joogaa, joka perustuu intialaiseen, suulliseen ja tekstuaaliseen traditioon: Upanishadeihin, Bhagavadgitaan, Yogasutraan ja muihin klassisiin teksteihin. Hänelle jooga oli kokonaisvaltainen sisäisen kehityksen menetelmä, joka ulottuu ihmiselämän jokaiselle osa-alueelle. Hän halusi muistuttaa ihmisia joogaperinteen juurista aikana, jolloin yhä useammat vaikuttivat olevan kiinnostuneita sen pintapuolisista ilmentymistä.

Toisin kuin useimmat modernin joogan edustajat, Feuerstein piti teoreettista opiskelua tärkeänä osana joogaa. Ainoastaan paneutumalla syvälle perinteeseen, ymmärtämällä opetuksen ytimen, voimme yrittää soveltaa sitä mielekkäällä tavalla nykyhetkeen.

Feuerstein näki joogassa kokonaisvaltaisena henkisenä elämäntapana yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuden. Noudattamalla joogan moraalisia opetuksia, harjoittamalla kehoaan, keskittymiskykyään ja tarkkaavaisuuttaan ihmiset voisivat elää paremmin suhteessa luontoon ja toisiin ihmisiin. Hän käsitteli joogin vastuuta useissa esseissä, sekä esimerkiksi vaimonsa Brendan kanssa kirjoittamissaan kirjoissa Green Yoga ja Green Dharma.

Aloitin itse etäopiskelun Traditional Yoga Studiesissa kesällä 2010 ohjelmassa The History, Literature and Philosophy of Yoga. Viimevuoden aikana annoin muiden kiireiden kuitenkin mennä opiskeluni edelle. Ehdin vain kahdesti saada palautetta harjoitustehtävistäni Feuersteinilta itseltään. Nyt mahdollisuus opiskella suoraan hänen kanssaan on mennyttä. Onneksi opiskelu kuitenkin jatkuu Brenda Feuersteinin johdolla.

Lopuksi lainaan Feuersteinin sanoja joogan historian ja filosofian opiskelusta, jotka ovat innoittaneet itseäni uppoutuessani tähän valtavaan aihepiiriin:

”Learning about traditional Yoga, or rather keeping alive the tradition of Yoga, does not mean necessarily clinging to the same form that earlier practitioners relied upon. But neither does rejection of traditional practices in the name of progreess constitute real learning. Rather, we need to come to really understand the essence of a teaching, as well as the reasoning behind specific yogic practices. Only then can we make informed choices leading to skillful practice.”

– Georg Feuerstein

Elephant Journalin uutinen Georg Feuersteinin kuolemasta

Elephant Journalin haastattelu Georg ja Brenda Feuersteinista vuodelta 2011

Georg Feuersteinin blogi

Traditional Yoga Studies