Puoli vuotta Joogin lukulamppua

Juhannuksen jälkeen aloitin joogaa käsittelevän Joogin lukulamppu -blogini Basam Booksin Viisas elämä -sivustolla. Ohessa kooste tiivistahtisen ensimmäisen puolivuotiskauden sadosta.

1. Miten kaikki alkoi (25.6.2015)
2. Mielikuvien voima (3.7.2015)
3. Miksi en opeta joogaa? (10.7.2015)
4. Instagramin asana-akrobaatit (17.7.2015)
5. Viisi hyvää joogakirjaa (24.7.2015)
6. Matka joogin mielenmaisemaan (14.8.2015)
7. Joogatyylien viidakossa (21.8.2015)
8. Johtaako kaikki jooga samaan päämäärään? (28.8.2015)
9. Entisen joogatosikon tunnustuksia (4.9.2015)
10. Mitä jokaisen tulisi tietää joogan historiasta (11.9.2015)
11. Joogisia soundeja (18.9.2015)
12. Miksi joogafilosofia on tärkeää (25.9.2015)
13. Ensimmäinen suomalainen joogakirja (2.10.2015)
14. Kohti kokonaisempaa käsitystä joogasta (8.10.2015)
15. Kaikkein tärkein asana (16.10.2015)
16. Jooga ja absoluuttinen totuus (25.10.2015)
17. Onko jooga uskontoa? (1.11.2015)
18. AWAKE: The Life of Yogananda (8.11.2015)
19. Tabuja rikkova tantra (15.11.2015)
20. Poliittinen korrektius pilaa joogan (25.11.2015)
21. Joogaa vai jumppaa? (13.12.2015)
22. Jooga ja jumalat (23.12.2015)

Vuonna 2016 Joogin lukulamppu palaa uusin tekstein ja hieman väljemmällä, mutta yhtä kaikki säännöllisellä julkaisutahdilla. Hyvää uutta vuotta!

Väärän opettajan oikeat opetukset – Vikram Gandhin Kumaré

kumare_banner

Katsoin viikonloppuna viime vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festareilla missaamani dokumentin Kumaré (2012). Ohjaaja Vikram Gandhi on intialaiseen perheeseen syntynyt ja perinteisen hindulaisen kasvatuksen saanut amerikkalainen. Aikuisena välienselvittely uskonnollisten kysymysten kanssa johti hänet tapaamaan useita intialaisia guruja ja joogeja. Paneutumisestaan huolimatta Vikram ei vakuuttunut näiden opetuksista. Hänestä tuntui, ettei sanojen takana ollut mitään todellista.

Niinpä Vikram antoi tukkansa ja partansa kasvaa, omaksui stereotyyppisen intialaisen aksentin (vaikka puhuikin sujuvaa amerikanenglantia) ja pukeutui oranssiin kaapuun. Viimeistelläkseen vaikutelman, hän alkoi harjoittaa jooga-asanoita ja meditaatiota. Näin Vikramista tuli Kumaré, joogaguru. Lopputulos oli pelottavan uskottava. Jokainen joogaan, meditaatioon tai muihin henkisiin perinteisiin tutustunut tunnistaa varmasti Kumarén olemuksen ja retoriikan.

Kumarén ”opetus” oli sekametelisoppa intialaiselta filosofialta kuulostavia fraaseja ja itse keksittyjä meditaatio- ja asanaharjoituksia. Kaksi hehkeää mimmiä avustajinaan hän alkoi levittää opetustaan Arizonan joogakouluilla. Nopeasti Kumarén ”ashramiin” kokoontui neljäntoista innokkaan, gurunsa viisaudesta vakuuttuneen oppilaan ryhmä. Vikram Gandhin dokumentti kuvaa sitä, miten valeguru löysi oppilaansa, mitä hän opetti heille ja miten hän lopulta paljasti totuuden itsestään.

Kumaréa voisi tarkastella monestakin näkökulmasta. Yksi on kysymys siitä, olisivatko Kumarén harjoitukset toimineet, tai olisiko kukaan edes kuunnellut uutta gurua, jos tämä ei olisi näyttänyt ja kuulostanut stereotyyppisen intialaiselta. Olisivatko oppilaat paljastaneet lyhyen tuttavuuden jälkeen henkilökohtaisia asioitaan vaikkapa ”Väinöksi” itseään kutsuvalle keski-ikäiselle, tuulipukuun pukeutuvalle valkoiselle miehelle?

Ainakin myytti ”henkisestä idästä” siis näyttää olevan elossa ja hyvissä voimissa. Samalla Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.

Vikram Gandhin tärkein teesi vaikuttaa olevan, ettei guruja tarvita, vaan kukin voi ratkaista ongelmansa itse. Kumaré toistaakin oppilailleen herkeämättä, ettei oikeastaan ole mikään opettaja ja että hän on itse asiassa huijari. Tietenkään hän ei paljasta koko totuutta itsestään, mutta tekee silti kaikkensa vakuuttaakseen oppilaansa siitä, että heillä itsellään on jo kaikki tarvittavat vastaukset.

Kaikkia Kumarén oppilaita tuntuu yhdistävän merkityksettömyyden tunne, joka ilmenee huonoina elämäntapoina ja ajelehtimisena ilman suuntaa. Kumarén opetuksien avulla he vaikuttavat saavan järjestystä ja sisältöä elämäänsä. Tämä ei ole mikään pieni saavutus. Samalla dokumentin antama kuva ”henkisyydestä” tuntuu kuitenkin turhan kapealta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä elokuvan sisältöä, eikä varsinkaan siinä esiintyvien ihmisten saavutuksia, mutta lienee paikallaan kiinnittää huomio siihen, mistä sen ohjaaja oikeastaan puhuu kyseenalaistaessaan gurujen tarpeellisuuden.

Jooga, buddhalaisuus, vedanta-filosofia ja muut henkiset menetelmät tähtäävät perinteisesti ihmisen rajallisen minäkäsityksen ylittämiseen. Ne viittaavat siihen, että ihmisen todellinen olemus on jotain muuta kuin persoonallinen minäkäsitys, ajatukset, tunne-elämä ja kehon toiminnot. Eri traditiot määrittelevät tämän ”jonkin muun” eri tavoin, mutta on tavallista puhua siitä ”tietoisuutena”, persoonattomana ja kaiken sisältävänä läsnäolona, joka on jotain muuta kuin tavanomainen minuus.

Niin ikään tällaiset perinteet opettavat, että todellinen onnellisuus ei voi löytyä arkielämän asioista, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Työ, ystävyyssuhteet, perhe, terveys ja muut hyvän elämän osatekijät ovat pohjimmiltaan muuttuvia, ja jokaista niiden tuottamaa iloa seuraa samalla mitalla kärsimys. Riippumatta siitä, hyväksytäänkö tällaista uskonnollis-filosofista tarkastelutapaa, voidaan puhtaan hermeneuttisesta näkökulmasta todeta, että tältä pohjalta jooga- ja meditaatioperinteiden typistäminen esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin tavoitteluun on jokseenkin puutteellinen tulkinta asiasta.

Mitä tulee opettajiin, varsinkin useissa intialaisissa perinteissä ajatellaan, että ainoastaan ihminen, joka on oivaltanut oman todellisen olemuksensa, siis vapautunut rajallisen minäkäsityksensä harhasta, voi auttaa toisia saavuttamaan saman päämäärän. Tästä syystä intialaisessa uskonnollisuudessa ja joogassa korostetaan opettajista ja oppilaista koostuvia perimyslinjoja, joissa tieto ja kokemus välittyvät. Toki tässäkin kohdataan ongelmia, koska monet gurut ovat osoittautuneet Kumarén tavoin aivan tavallisiksi ihmisiksi, eikä kulttuuriseen ymmärrykseemme oikeastaan edes kuulu käsitystä siitä, että olisi olemassa eri kehitystasoilla olevia ihmisiä. Silti on ymmärrettävä, jälleen hermeneuttisten periaatteiden mukaisesti, että joogaan, buddhalaisuuteen jne. nämä uskomukset kuuluvat.

Vikram Gandhille henkisten perinteiden syvin olemus ilmenee rauhallisuutena, jota hän aisti isoäidistään tämän suorittaessa joka-aamuista puja-rituaaliaan. Tämä on mielenkiintoinen havainto, mutta mielestäni Gandhi tyytyy liian vähään. Hän ei mene tarpeeksi syvälle siihen, mitä tuon rauhallisuuden takana voisi olla. Vaikka huijareita ja epäonnistuneita opettajia riittää, ei kaikkia guruja kannata heittää pesuveden mukana. Samalla haluan korostaa, ettei ole mitään syytä vähätellä dokumentissa kuvattujen oppilaiden saavutuksia. Kymmenien kilojen painonpudotus on kiistatta merkittävämpi saavutus joogan polulla kuin pelkän puheen tasolle jäävä filosofointi joogan päämäärästä.

Vaikka juoniselostuksen perusteella Kumarén asetelma ja ohjaaja/päähenkilö Vikram Gandhin motiivit tuntuvat paitsi kyynisiltä, myös perin pohjin epäeettisiltä, ei elokuvaa voi sellaiseksi syyttää. Kumaré onnistuu esittämään tärkeitä kysymyksiä, eikä sen sävy ole vähääkään pilkallinen. Gandhi ei naureskele tai mässäile ihmisten hyväuskoisuudella, vaikka se onkin elokuvassa silmiinpistävää ja kiistatonta. Sitä vastoin hän onnistuu tuomaan esiin jotain olennaista ihmisen tarpeesta uskoa ja tukeutua ulkoiseen auktoriteettiin.

Toisin kuin monet aitoina guruina esiintyvät, Kumaré ei hyväksikäytä oppilaitaan, vaan yrittää ymmärtää, miksi nämä ovat hakeutuneet hänen luokseen ja miten hän voisi heitä auttaa. Vaikka Vikram Gandhi pyrkiikin osoittamaan, että todellinen guru on jokaisen sisällä, hän ehkä huomaamattaan myös näyttää, että joskus juuri ulkoisen symbolin, kuten karismaattisen opettajan, avulla ihminen kykenee tavoittamaan omat piilevät voimavaransa.

Lue lisää:

Kumarén kotisivut

Dokumentin kotisivut

Treenaa ja ajattele – nykyjoogan ristiriidat

Suunnitellessani parin viikon takaista luentoani joogan uskonnollisuudesta, huomasin yllätyksekseni, että aihe on varsin ajankohtainen. Yhdysvalloissa kysymys on parhaillaan kiivaan poliittisen keskustelun kohteena. Kyseessä on siis kaikkea muuta kuin teoreettinen tai yksinomaan historiallisesti kiinnostava aihepiiri.

Yhdysvalloissa keskustelu joogan perimmäisestä olemuksesta sai alkunsa, kun erään kalifornialaisen koulun oppilaiden vanhemat vastustivat joogan opettamista koulun liikuntatunneilla. Vanhempien mukaan hindulaisperäisen joogan opettaminen rikkoo lakia, joka kieltää uskonnon opettamisen valtion kouluissa. Asiasta seurannut oikeusjuttu on ilmeisesti yhä käynnissä.

Samaan aikaan presidentti Obama on avoimesti tukenut joogan harjoittamista ja etenkin sen opettamista lapsille. Valkoinen talo antoi asiasta myös virallisen kannanoton, mukaan jooga ei ole uskonto, vaan ”uskontojen rajat ylittävä universaali henkinen harjoitus”.

Obaman kannanotto on kuitenkin aiheuttanut vastarintaa Amerikan hindujen keskuudessa. Itse asiassa jo pari vuotta sitten Hindu American Foundation käynnisti kampanjan Take Yoga Back. Järjestön mukaan jooga on erottamattomasti osa hindulaisuutta, ja länsimaiset joogaopettajat tarkoituksellisesti peittelevät ja vääristelevät tätä tosiasiaa halventaen samalla hindujen uskonnollista perintöä.

Keskustelu on mielenkiintoinen moneltakin kannalta. Valkoinen talo korostaa julkilausumassaan perinteiden muuttumista ja sitä, että henkinen pyrkimys ylittää uskontoperinteiden rajat. Näille näkemyksille löytyy paljon tukea joogan historiasta, joka paitsi osoittaa joogan menetelmien ja oppien muuttuneen vuosisatojen aikana valtavasti, myös sen, että joogaa on harjoitettu lähes kaikissa Intian uskonnoissa, ei ainoastaan hindulaisuudessa.

Toisaalta on vaikea olla eri mieltä HAF:n kanssa siitä, että maailmankuva, johon joogan harjoitukset perustuvat, on olennaisesti uskonnollinen ja tarkemmin sanottuna hindulainen. Intialaisessa kontekstissaan sana ”jooga” on sekä yleisnimitys eri uskontojen pelastusopeille että nimitys tietyille aistien ja mielen hallinan menetelmille, joilla metafyysinen pelastus saavutetaan.

Luennossani vastasinkin kysymykseen joogan uskonnollisuudesta toteamalla, että vaikka jooga ei itsessään ole uskonto, se on kuitenkin toimintaa joka on historiallisesti saanut merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osana. Tässä mielessä sitä voi verrata vaikkapa rukoilemiseen, kirkossa käymiseen tai pyhiinvaellukseen. Mikään näistä toiminnoista ei ole itsessään uskontoa, mutta ne saavat merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osina.

Koska valtaosa nykyjoogeista, joihin luen myös itseni, eivät ole hinduja, on pohdittava tarkemmin sitä, miten nykyisin ympäri maailmaa harjoitettu jooga eroaa varhaisemmista joogan muodoista. Jos vilkaistaan edes lyhyesti muutamaa keskeisintä joogan klassista tekstiä, huomataan että niissä kuvaillut harjoitukset muistuttavat hyvin vähän sitä, mitä joogasaleilla nykyisin tehdään. Lisäksi käy nopeasti ilmi, että harjoituksen painopistettä ja päämäärää kuvataan aivan eri tavalla. Onkin paikallaan kysyä joogatutkija Mark Singletonin tavoin, onko ”vanhalla joogalla” ja ”nykyjoogalla” muuta tekemistä keskenään kuin nimi.

Tässä kysymyksessä ei ole lainkaan kyse erottelusta ”oikean” ja ”väärän” joogan välillä. Pikemminkin kysymys on siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan ”joogasta”. Tarkoitetaanko sillä psykofyysisen hyvinvoinnin tavoittelua, vai onko joogalla syvempiäkin merkityksiä? Sulkevatko nämä merkitykset toisensa pois?

Mainitsin eräissä juhlissa satunnaiselle tuttavuudelle olevani kiinnostunut hindulaisuudesta. Hän sanoi, että siinähän on kyse mielenrauhan etsimisestä. Vastaus oli kuvaava. Näyttää siltä, että meidän on yhä vaikeampi ymmärtää uskonnollista maailmankuvaa muuten kuin materialistisen, psykologisoidun ihmiskäsityksen kautta. Mietin, olisiko vaikkapa kristinusko, juutalaisuus tai islam mahdollista palauttaa yhtä suoraviivaiseen toteamukseen.

Näitä aiheita on vaikea lähestyä uppoamatta kaulaansa myöten essentialisoiviin määritelmiin, joista yksikään ei ole vedenpitävä. Ehkä on kuitenkin sopivaa todeta, että uskonnon palauttaminen johonkin yleisinhimilliseen, yhteiskunnallisesti hyödylliseen periaatteeseen, kuten etiikkaan, mielenrauhaan tai hyvinvointiin on varsin tuore ja marginaalinen näkemys.

Vaikken itse olekaan hindujoogi, ei mieleeni tulisi koskaan väittää, että joogalla ei ole mitään tekemistä hindulaisuuden kanssa. Vaikken itse ole askeetikko, en voi kieltää, etteivätkö varhaisimmat joogit olisi olleet juurikin kehoaan ja mieltään kurittavia hinduerakkoja. On selvää, ettei minun harjoituksellani voi olla samoja seurauksia kuin heidän harjoituksillaan. En myöskään hetkeäkään kuvittele, että tekemäni harjoitukset olisivat säilyneet samanlaisina tuhansia vuosia.

Samalla en kuitenkaan pidä joogaa pelkkänä venyttelynä, enkä kysymyksiä joogan syvemmistä ulottuvuuksista merkityksettöminä. ”Treenaa, äläkä ajattele” ei sekään ole minulle sopiva lähestymistapa. Pikemminkin joogan ristiriidat kutsuvat minua ajattelemaan enemmän, tutkimaan enemmän, kyseenalaistamaan enemmän ja ennen kaikkea: hyväksymään enemmän epävarmuutta.

Joka kerta joogamatolle astuessani yritän miettiä, mitä ihmettä olen oikein tekemässä.

Lisää aiheesta:

Times of India: White House says yoga is a universal language of spiritual exercise, crossing religious lines

Hindu American Foundation: Take Yoga Back

ABC News: Yoga Lawsuit: Encinitas Union School District in California Sued Over Classes

Miksi pitäisi taipua? – jooga ja loukkaantumiset

Uusimmassa Olivia-lehdessä julkaistiin Ilkka Pernun juttu intensiivisen asanaharjoittelun vaaroista (Autstangajoogaa, Olivia 3/2013). Vuosi sitten New York Timesissa julkaistiin puolestaan William J. Broadin samaa aihetta käsittelevä artikkeli, joka herätti ilmestyessään suoranaista raivoa länsimaiden yleensä niin lempeissä joogapiireissä, eikä pelkästään käsittämättömän typerän kuvituksensa vuoksi. Oman tutkimuksensa lisäksi myös Pernu nojautui jutussa pitkälti Broadin artikkeliin ja näyttää ensireaktioiden perusteella osuneen arkaan paikkaan.

Broad kertoo artikkelissaan lähes uskomattomia kauhutarinoita joogan aiheuttamista vammoista ja harjoittelun vaarallisuudesta. On vaikeaa ottaa kantaa väitteiden todenperäisyyteen tai siihen, mistä loukkaantumiset kussakin tapauksessa oikeastaan johtuvat. Taustalla voi tapauksesta riippuen olla virheellinen suoritustapa, yksilöllisen fyysisen rajoitteen huomiotta jättäminen, tai monien seikkojen yhteisvaikutus. Lisäksi arvailun varaan jää, missä määrin vammat johtuvat oppilaan omista virheistä ja missä määrin puutteellisesta (tai täysin puuttuvasta) ohjauksesta.

Ollaanpa Broadin ja Pernun väitteiden paikkansapitävyydestä mitä mieltä tahansa, kaikille lienee selvää, että joogamatollakin sattuu. Olen itse selvinnyt ainoastaan parilla yli-innokkaan harjoittelun aiheuttamalla mustelmalla, mutta tiedän muille sattuneen aika vakaviakin tapauksia. Joogan asanaharjoitus, kuten mikään muukaan fyysinen harjoittelu, ei ole fyysisesti vaaratonta, ja vastuu sen turvallisuudesta on vähintään yhtä paljon ohjaajalla kuin oppilaalla itselläänkin.

Samalla on kuitenkin todettava, että osa joogaloukkaantumisten syistä on suoraa seurausta nykyisen joogailmiön luonteesta. Joogakouluja on viimevuosina putkahdellut esiin kauheaa vauhtia, eivätkä kaikki nykyiset joogaopettajat välttämättä omaa riittävää tietämystä ihmisen anatomiasta ja joogan teoriasta. Joogaa opetetaan nykyisin lähes poikkeuksetta valtavissa oppilasryhmissä, eikä jokaisen harjoittajan yksilöllisiin virheisiin ja fyysisiin rajoituksiin ole mahdollista kiinnittää huomiota. Yhtä selvää on se, että niin kauan kuin on kuvitettuja opaskirjoja, monet haluavat tutustua jooga-asanoihin omissa olohuoneissaan. Silloin opettajien perusteellisestakaan tietämyksestä ja taitavasta ohjauksesta ei ole paljonkaan apua.

Asiaa on helppo paisutella molempiin suuntiin, joko liioitellen tai vähätellen joogan aiheuttamia vammoja ja niiden vakavuutta. Mielestäni tällöin kuitenkin sivuutetaan kaksi olennaista asiaa: 1) mitä fyysisten riskien korostaminen kertoo modernista joogasta ja 2) miksi näitä, sekä pienempiä että suurempia, loukkaantumisia tapahtuu – tarkemmin sanottuna: miksi pitäisi taipua?

Joogan vaarojen historiaa

Asanaharjoittelun fyysiset vaarat ovat vain uusin luku joogan vaaroja koskevassa kirjoittelussa. Heti joogan levittyä Yhdisvaltoihin lehdistössä huolestuttiin karismaattisten opettajien valtoihin joutuvista perheenäideistä, joiden todellisuudentajun mystiset opetukset hämärsivät ja jotka hylkäsivät perheensä vain päätyäkseen lopulta vaeltelemaan parantoloiden käytäviä tyhjyyteen tuijottaen. 1910-luvulla poliisit tekivät lukuisia ratsioita Pierre Bernardin joogakouluun moraalisin perustein. Otsikoita revittiin naisista, jotka taivuttelivat pelkkiin trikoisiin verhottuja vartalojaan outoihin asentoihin vieraiden miesten seurassa.

Oma lukunsa ovat tietyissä piireissä edelleenkin voimissaan olevat näkemykset, joiden mukaan jooga houkuttelee ihmisiä ei-kristillisten henkivaltojen pauloihin tai muuten epäilyttäviin uskonnollisiin puuhasteluihin. 1970-luvulla jooga puolestaan yhdistettiin voimakkaasti totaalista elämäntapaa noudattaviin kultteihin, joiden tarkoin varjeltujen rajojen sisäpuolella harjoitettiin aivopesua ja seksuaalista hyväksikäyttöä.

Yllättävintä tässä kaikessa on se, että kuten jooga-asanoihin liittyvät riskit, myös kaikki aiemmat joogaan kohdistetut syytökset ovat perustuneet ainakin jossain määrin faktoihin. Vaikka poliisit eivät sitä tienneetkään, Pierre Bernard opetti valikoiduille oppilailleen sovinnaisempien joogatekniikoiden lisäksi myös tantrista seksimagiaa, eikä ilmeisesti aina pitäytynyt puhtaasti rituaalisissa konteksteissa. Vivekanandan varhainen amerikkalainen oppilas Sarah Farmer päätti elämänsä mielisairaalassa. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kulttuurisessa ilmapiirissä keskiluokkaisen elämäntavan joogan vuoksi hylkäävä nainen, kuten presidentti Woodrow Wilsonin tytär Margaret, vaikutti epäilemättä oudolta, ellei jopa järkensä menettäneeltä.

Mitä tulee joogan epäkristillisyyteen, ovat aiheesta huolestuneet tahot tavallaan oikeassa. Jooga on sekä historiallisesti että joiltakin osin yhä olennaisesti liitoksissa hindulaisuuteen. (On toki kiistanalaista, missä määrin tämä on uhka kenellekään.) Niin ikään on runsaasti todistusaineistoa siitä, että 1970-luvun nimekkäiden intialaisten gurujen seksiseikkailut eivät olleet pelkkiä huhuja. Vaikka jooga- tai muut intialaisperäiset liikkeet eivät olleetkaan vastuussa 1970-luvun pahimmista kulttiskandaaleista (esim. 920 hengen joukkoitsemurhaan päättynyt People’s Temple yhdisteli opeissaan kristinuskoa ja sosialismia), on varsin ymmärrettävää miksi 1980-luvulla monet tahot halusivat tehdä selkeän eron joogan ja karismaattisen hengellisyyden välille.

Me emme tiedä mitä jooga on

Vaikka nykyisin tuskin kukaan pitää niukkoja joogavaatteita vakavana moraalisena uhkana, vaikka joogaharrastuksesta on tullut psykofyysisen hyvinvoinnin ja itsestään huolehtimisen pikemmin kuin vastuuttomuuden ja mielenvikaisuuden merkki ja vaikka (ainakaan valtavirtamediassa) joogaa ei pidetä enää sen enempää hindulaisuuden harjoittamisena kuin hämäräperäisenä kulttipuuhastelunakaan, on mielenkiintoista, että joogasta löytyy silti yhä jotain uhkaavaa.

Kun joogaharjoituksen fyysiset vaarat asetetaan osaksi joogan vaarallisuuden historiaa, herää kysymys, mitä kaikille aiemmille huolenaiheille on sitten tapahtunut. Perustuivatko syytökset joogan moraalittomuudesta ja epäkristillisyydestä tarkkailijoiden virheellisiin käsityksiin tai tyhmyyteen? Onko kulttuurinen kehitys kulkenut ohi moraalisten, uskonnollisten ja psykologisten huolenaiheiden – Olemmeko nyt viisaampia? Vai onko jooga muuttunut? Onko epäilyttävä, hämyinen mystiikka korvautunut järkevällä ja tehokkaalla fyysisellä harjoittelulla?

On totta, että 1900-luvun alussa asanat eivät olleet keskeisin sisältö joogassa. Sekä Teosofinen Seura että Swami Vivekananda tekivät ahkerasti töitä osoittaakseen, että hathajoogan asanat ovat rappeutunutta mustaa magiaa, ja että todellinen jooga on erittäin kehittynyt uskonnollisen mystiikan muoto. Asana-harjoittelu yleistyi toden teolla vasta 1950-luvulta eteenpäin, mutta pitkään sitäkin harjoitettiin ensisijaisesti osana laajempaa opetusten ja harjoitusten kokonaisuutta. Pelkkien asanoiden opettelu on siis varsin tuore ilmiö.

Tietysti on selvää, että kun joogassa keskitytään pelkkiin asanoihin, nousevat harjoittelun fyysiset riskit kaikkein tärkeimpään osaan. Tuskinpa lenkkeilijäkään miettii askelluksensa moraalisia tai hengellisiä ulottuvuuksia. Häntä kiinnostaa enemmän polviensa hyvinvointi. Samalla on totta, että myös länsimainen kulttuuri on muuttunut joogan lyhyen historian aikana valtavasti. On tuskin sattumaa, että juuri fyysiset harjoitukset ovat nousseet etualalle joogan historiassa. Tämä kehitys heijastaa laajempia kulttuurisia kehityskulkuja.

Länsimaisessa kulttuurissa on yhä vähemmän tilaa käsityksille asioista, jotka ylittävät pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan määrittyvän ”nakit-ja-muusi -todellisuuden”. Se, mikä on yleistä, määrittää sen, mikä on todellista, minkä seurauksena keskiarvosta poikkeavia käsityksiä ja kokemuksia on entistä vaikeampi pukea vakuuttavalla tavalla sanoiksi. Ajatus siitä, että olisi olemassa tietoa ja kokemuksia, jotka eivät ole kaikkien ulottuvilla ja joiden saavuttaminen vaatii erityistä harjaantumista, on nykyisin pahimmanlaatuista harhaoppia. Joogan kaltaisiin, pohjimmiltaan esoteerisiin systeemeihin tällaiset käsitykset kuitenkin kuuluvat.

Silti joogaakin on nykyisin helpompi pitää vain ja ainoastaan ”kehonhuollon” menetelmänä ja rentouttavana liikuntana. Tällaisena se ilman muuta toimii, mutta samalla syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja, kun nykyjoogit kaikesta huolimatta viittaavat harjoitukseensa ”tuhansia vuosia vanhana menetelmänä” miettimättä ollenkaan, että tämä ”tuhansia vuosia vanha” jooga oli sekä menetelmiltään että päämääriltään jotain täysin muuta kuin nykyinen kaimansa. Nykyjoogaan on myös jäänyt monia piirteitä, kuten mantrat ja oppi hienojakoisesta fysiologiasta (kuten chakroista ja nadeista), jotka eivät yllättäen sovi lainkaan yhteen materialistisen joogatulkinnan kanssa. Myös monet joogan harjoituksista perustuvat sellaisille käsityksille ihmisestä ja todellisuudesta, jotka eivät mahdu rationaaliseen maailmankuvaan.

Joogalle ei ole sopivaa kulttuurista kategoriaa. Sekä arkipuheessa että mediassa joogaa määritellään erilaisilla, usein keskenään ja joskus myös sisäisesti ristiriitaisilla tavoilla. Puhumme joogasta vuoroin länsimaisen psykologian ja lääketieteen, vuoroin intialaisen esoterian käsitteillä, ja kuin huomaamatta mukaan livahtaa lusikallinen new ageakin. Joogasta puhutaan negaatioilla: se ei ole ”uskontoa”, mutta ei myöskään ”pelkkää” urheilua. Mutta tietääkö kukaan, mitä jooga oikeastaan on? Mistä oikeastaan puhumme puhuessamme joogasta ja ennen kaikkea, mitä teemme astuessamme joogamatolle? Ehkä juuri tästä syystä loukkaantumisriski joogassa herättää enemmän huomiota kuin yhtä todellinen loukkaantumisriski vaikkapa lenkkeilyssä: me emme tiedä mitä jooga on.

Miksi pitäisi taipua?

Olen kuullut, että on kahdenlaisia ihmisiä: notkeita ja voimakkaita. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Osittain tästä syystä opin nopeasti monia jooga-asanoita heti harjoittelun aloitettuani. Olen aikanani tehnyt intensiivisesti pitkää asanaharjoitusta lähes päivittäin. Nykyisin kuitenkin teen hyvin yksinkertaista ja lyhyttä harjoitusta muutamia kertoja viikossa. Syy tähän ei ole se, ettenkö vieläkin taipuisi vaativampiin asanoihin pienellä harjoittelulla. Sen sijaan aloin jossain vaiheessa kysyä, miksi pitäisi taipua?

Kun puhutaan joogavammoista, puhutaan useimmiten astangajoogasta. Myös itselläni on eniten kokemusta astangajoogasta, ja siksi keskityn seuraavassa osuudessa siihen. Luultavasti loukkaantumisia tapahtuu yhtälailla myös muissa tyyleissä, mutta kokemukseni perusteella on selvää, että astangajoogassa on tiettyjä piirteitä, jotka tekevät siitä hieman muita tyylejä riskialttiimman.

Astangajoogassa asanat on ryhmitelty systemaattisesti eteneviin sarjoihin, joissa edistymistä pidetään tavoittelemisen arvoisena astangien keskuudessa. Kun muutama vuosi sitten tein graduani astangajoogeista, yritin mm. saada selville, minkälaisia käsityksiä asanaharjoittelussa edistymiseen liitetään. Yksikään haastatelluista ei osannut sanoa, mitä varsinaista hyötyä uusien asanoiden oppimisesta on, mutta lähes kaikki pitivät sitä tärkeänä. Monille kyse oli ”itsensä voittamisesta” tai yksinkertaisesti uteliaisuudesta. On hauskaa oppia uutta ja se tuottaa onnistumisen kokemuksia. Toisaalta astangajoogaan kuuluu ilmeisesti myös käsitys siitä, että edistyneemmät sarjat vapauttavat kehossa energioita, joilla on erityisiä vaikutuksia harjoittajan sisäiseen tilaan. Koska olen itse edennyt vain ensimmäisen sarjan loppuun, en voi kommentoida tätä, enkä tiedä kuinka yleistä näiden vaikutusten tavoittelu astangajoogien keskuudessa on.

On kuitenkin todennäköistä, että myös suorittamisenhalu voi ajaa ihmisiä vääntämään itsäeän väkisin asentoihin, joihin ruumis ei ole vielä tai juuri sillä hetkellä valmis. Toki uusien asentojen opettamista valvotaan ja rajoitetaan, mutta ahneus keksii keinot. Mikään ei estä harjoittajaa opettelemasta uusia asanoita kirjoista ja liittämästä niitä harjoitukseensa. Kokemukseni mukaan astangasaleilla myös kannustetaan ”itsensä ylittämiseen” harjoittelussa. Aiheesta on tutkimustietoakin. Esimerkiksi tutkija Benjamin Smith on todennut astangan vetoavan suorittaja-tyyppisiin ihmisiin, joilla on taipumusta ylisuorittaa sekä työelämässä että joogamatolla, yleensä siihen asti että jotain sattuu. Vaikkei mikään näistä seikoista olekaan suoranaisesti astangan ”syytä”, nämä tekijät, siis etenemiseen kannustava rakenne ja ilmapiiri, sekä harjoittajien yksilöllinen ahneus, saattavat yhdessä luoda vahingoille alttiin harjoitusilmapiirin.

Astangaan kuuluu myös olennaisesti ”avustamisen” käytäntö. Usein tämä tarkoittaa harjoittajan kehon tukemista tai venytyksen voimistamista lisäämällä painetta ulkopuolelta. Olen itse saanut joogasaleilla sekä erinomaisia ja hyödyllisiä avustuksia, että sellaisia, joiden hyödyllisyydestä en ole varma. Useammin kuin kerran on herännyt kysymys, miksi venytyksen pitäisi olla syvempi tai intensiivisempi kuin mihin keho sillä hetkellä pystyy. Miksi kehon pitäisi avautua jostain kohtaa hieman enemmän, miksi pitäisi taipua pitemmälle? En tiedä, miten ulkopuolisella voimalla tehostettu venytys vaikuttaa lihaksiin, mutta kokemukseni mukaan salilla saadut avustukset eivät juuri lisää kehon venyvyyttä sen ulkopuolella (toki esimerkiksi muuan avustus Marichyasana D:ssä sai minut joskus oivaltamaan, miten saan kehoni lähemmäs tavoiteltua asentoa). En siis väitä, että astangajoogan avustukset olisivat itsessään huono juttu. Ne kuitenkin voimistavat entisestään ilmapiiriä, joka kannustaa puskemaan pitemmälle. Samalla vahvistuu kysymys, miksi pitäisi taipua? Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

Tiettyyn pisteeseen asti kehon liikkuvuuden, ryhdin, voiman ja rentouden kasvaminen asanaharjoittelun tuloksena on ilmeistä. Olen itsekin selvästi kokenut asanaharjoittelun tuottamat, hyvin konkreettiset ja positiiviset muutokset elämässäni. Mutta entä sen jälkeen? Onko aina mentävä pitemmälle, vai onko olemassa jokin tasapaino? ”Edistyminen joogassa” ei perinteisesti tarkoita uusia asanoita ja kasvanutta notkeutta. Nämä kysymykset liittyvät tietysti siihen, mitä joogaharjoituksella oikeastaan tavoitellaan, ja millaisia välineitä tämän tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan. Nykyjoogalle on ominaista, että sen sanotaan tuovan harjoittajalle juuri sitä, mitä hän etsii. Niinpä samalla salilla saattaa hikoilla harras hindu, postmoderni henkinen etsijä, utelias jamppa ja lihaksiaan huoltava terveysintoilija. Kaikki puskevat voimalla eteenpäin, päämäärä silmissä kiiltäen. Sinänsähän tilanteessa ei ole mitään erityistä ongelmaa, mutta ovatko he kaikki todella oikeassa paikassa? Voiko yksi ja sama menetelmä tarjota heille kaikille sen, mitä he etsivät vai joutuuko joku lopulta pettymään?

Joogalla on paljon hyvin konkreettisia positiivisia vaikutuksia ihmisen elämään. Joskus se vaikuttaa suorastaan ihmelääkkeeltä. Joogalla on myös rikas, hienostunut ja syvällinen uskonnollis-filosofinen traditio, jolla on usein vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä joogasaleilla nykyisin puuhataan. Silti joogan syvällisten opetusten mystinen hehku leijuu myös nykyisten joogakoulujen ympärillä, ja syntyy helposti kuva jonkinlaisesta kaikki toiveet täyttävästä runsaudensarvesta. Aivan liian vähän huomiota kiinnitetään siihen, miten esimodernin joogan filosofia ja käytäntö eroavat nykyjoogasta, minkälaisiin uskomuksiin mitkäkin joogan harjoitukset oikeastaan perustuvat, mitä joogalla tavoitellaan, ja mitä tarkoitusta mitkäkin sen menetelmistä palvelevat.

Onko mitään järkeä puhua Patanjalin Yogasutran ankaran askeettisesta meditaatiomenetelmästä, jos harjoituksella tähdätään yksinkertaisesti hyvään oloon, kehonhuoltoon ja rentoutumiseen? Se on mahdollista vähemmälläkin päänvaivalla. Joogasta todella kiinnostuneiden harrastajien olisikin mielestäni syytä lukea edes kaksi tai kolme keskeisintä klassista joogatekstiä (Bhagavadgita, Yogasutra ja Hathayogapradipika), ja esittää kysymyksiä ohjaajilleen niiden opetuksista. Sillä kysymyksiä ne varmasti herättävät. Joogasaleilla pitäisi puhua enemmän, kehon lisäksi pitäisi venyttää myös ajatuksia. Toisaalta, monia kiinnostavat vain asanat ja heidän onnekseen on olemassa kuntosalijoogaa. Motivaatiosta riippumatta on kuitenkin aina paikallaan kysyä, miksi pitäisi taipua vielä vähän enemmän.

Lue lisää:

Olivia 3/13

William J. Broad: How Yoga Can Wreck Your Body

Recovering Yogi: Questions for William J. Broad

Eddie Stern: How the NYT Can Wreck Yoga

Luento Joogafestivalilla huhtikuussa

Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetään huhtikuussa Joogafestival -tapahtuma, jossa on mahdollista tutustua joogaan ja mietiskelyyn niin käytännössä kuin teoriassakin. Mukana ovat lähes kaikki pääkaupunkiseudun joogakoulut, meditaatioyhteisöt, sekä mindfulness -yrittäjät astangajoogasta kristilliseen meditaatioon. Tapahtuma järjestetään yhdessä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyvän Zen-Expon kanssa.

Ilokseni minut on kutsuttu osallistumaan Joogafestivaliin luennoitsijana. Pyrin puheenvuorossani vastaamaan usein kohtaamaani kysymykseen ”Onko jooga uskontoa?” historiallisesta näkökulmasta. Jooga on kulkenut 3500-vuotisen historiansa aikana pitkän matkan Intian erakkoluolista moderneille kuntosaleille. On selvää, että paitsi sanan ”jooga”, myös sanan ”uskonto” merkitykset ovat tällä välillä muuttuneet moneen kertaan. Tarkastelen luennossani joitakin näistä muutoksista tehdäkseni ymmärrettävämmäksi sen, miksi nykyisin niin monet ihmiset hikoilevat joogamatoilla ympäri maailmaa.

Joogafestivalissa kuullaan myös monia muita mielenkiintoisia luentoja. Luento-ohjelma täydentyy koko ajan, mutta jo nyt tarjolla on luentoja esimerkiksi klassisesta joogafilosofiasta, ravinnosta, sekä joogan lukuisista menetelmistä. Ja jottei selkä pääse kuunnellessa puutumaan, kannattaa osallistua välillä harjoituksiin.

Vaikka huhtikuuhun on vielä aikaa, kaikesta päätellen luvassa on antoisa tapahtuma.

Joogafestival netissä
Joogafestival Facebookissa

Tuntumia kosmoksen ja kaaoksen rajalta

Modernin kulttuurin synnystä asti on puhuttu myös sen kriisistä. Viimeistään 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa määrittäneet kaksi maailmansotaa antoivat kiistattoman syyn olettaa, että rationalismin, edistyksen ja teknologian nimiin vannova sivilisaatiomme on kääntynyt jossain kulmassa peruuttamattomasti väärään suuntaan. Viime aikoina kriisin määrittelyssä huomio on kiinnitetty erityisesti kahteen toisiinsa liittyvään näkökulmaan: ”ekologiseen kriisiin” ja ”kapitalismin kriisiin”.

Mika Pekkolan ja Vesa Kyllösen toimittama Väen tunto – Kirjoituksia estetiikasta ja politiikasta (Idiootti, 2012) kokoaa yhteen värikkään joukon kirjoittajia, johon toimittajakaksikon lisäksi kuuluvat Franco ”Bifo” Berardi, Antti Filppu, Jonimatti Joutsijärvi, Maija Korhonen, Solja Kovero, Jukka Liukkonen, Olli-Pekka Moisio, Teemu Mäki, Antti Nylén, Pontus Purokuru, Maaria Pääjärvi, Antti Salminen, Ville-Juhani Sutinen ja Jaakko Yli-Juonikas. Kaikki kirjan tekstit etsivät tavalla tai toisella vastausta kysymykseen, voiko ihminen ihminen oman subjektiivisuutensa kautta vaikuttaa yhteiskuntaan laajemmin, ja jos voi, miten.

Teoksen alaotsikossa mainitut ”estetiikka” ja ”politiikka” on määritelty niin avoimesti, että sanat ovat itse asiassa hiukan harhaanjohtavia. Väen tunnon sivuilla ”politiikka” ei rajoitu puolue- tai edes valtapolitiikkaan, vaan laajenee sosiaaliseksi vaikuttamiseksi yleensä. Myöskään estetiikka ei rajoitu taideinstituutioon, vaan koskee kaikkia elämän laadullisia ulottuvuuksia, kuten jokaista ihmistä koskettavia kysymyksiä olemassaolon merkityksestä, onnellisuudesta ja hyvästä elämästä.

Toisin kuin saattaisi olettaa, 1970-luvun poliittista pamflettia muistuttavien kansien välistä ei siis löydy kuivakkaa taideteosten ja poliittisten valtarakenteiden ideologista analyysia, vaan suurimmaksi osaksi hyvin henkilökohtaista, pohdiskelevaa ja ajatuksia tuulettavaa nykyaikaista esseistiikkaa. Tärkein kirjoittajia yhdistävä tekijä on, että heidän tekstinsä ovat tyyliltään poikkeuksetta nautinnollista luettavaa. Osa kokoelman teksteistä pyrkii ylläpitämään siteitä vasemmistolaisen ajattelun traditioon, mutta vähintään yhtä moni etsii kiintopisteitä aivan muista perinteistä.

* * *

Yksilöllisellä tasolla modernin yhteiskunnan kriisi ilmenee merkitystyhjiönä: työn, ihmissuhteiden ja vapaa-ajan määrittämä arki tuntuu palvelevan jonkun muun kuin ihmisen itsensä päämääriä. Monien Väen tunnon kirjoittajien sanoista, tai vähintään rivien väleistä välittyy nykyajalle ominainen avuttomuuden tunne: elämä tuntuu olevan hahmottomien, persoonattomien ulkoisten voimien armoilla. Tätä tunnetta ruokkii kiihtyneen tiedonvälityksen ja liikkuvuuden ansiosta yhtä aikaa yhä globaalimmaksi ja pirstaleisemmaksi käyvä tietoisuus. Internetin ansiosta myös muiden kriisit ovat yhä kiinteämpi osa arkitajuntaamme. Tunne siitä, että maailmaa on mahdotonta ottaa haltuun ja kokemus jokapäiväisen elämän merkityksettömyydestä ruokkivat toisiaan: kosmoksesta on vauhdilla tulossa kaaos.

Subjektiivisen maailman pirstaloituminen on liitoksissa myös laajempiin kulttuurisiin kehityskulkuihin. Valtava osa nykyistä elämänmuotoamme kannattelevasta työstä tehdään kolmannessa maailmassa ja elintasomme lepää täysin sen asukkaiden köyhyyden perustalla. Globaalin markkinatalouden kasvottomat voimat eivät kuitenkaan ainoastaan orjuuta köyhiä ja ruoki elinympäristöämme myrkyttävää pidäkkeetöntä tavaran- ja ruoantuotantoa, vaan ne myös ohjailevat luovuuttamme, vapaa-aikaamme ja sosiaalisuuttamme. Kaikkea mitataan taloudellisen hyödyn mittareilla. Merkityksellisyydestä tehdään kauppatavaraa, ja ihmisten on myytävä aikaansa, kehoaan ja mieltään talouskasvun takaamiseksi. Monissa kirjan teksteissä toistuu ajatus ”kontrollista”: joku muu hallitsee toiveitamme ja halujamme.

Näistä syistä enemmän tai vähemmän kaikki Väen tunnon kirjoittajat haluavat luoda yksilön subjektiviteettiin perustuvia mikrotason kulttuurisia käytäntöjä, jotka kyseenalaistavat vallitsevan talousjärjestelmän arvot. Ratkaisuja etsitään moniaalta: luontosuhteen elävöittämisestä, vaihtoehtoisista kokemistavoista, roolipeleistä, kaukomatkailusta, rauhoitetusta sosiaalisuudesta, myyttisestä taiteesta, runoudesta, kristillisestä rukousperinteestä, jopa vanhasta valokuvausteknologiasta ja keinoista saada kaljaa kaupasta puoli-ilmaiseksi. Tärkeintä eivät ole toiminnan ulkoiset muodot, vaan irrottautuminen välineellisestä arkimielestä ja vuorovaikutus, jota eivät määritä markkinoiden lainalaisuudet ja ulkoiset vaateet. Useimmista kirjoituksista välittyy pyrkimys elämän merkityksellisyyden palauttamiseen jonkin konkreettisen, aidon ja pysyvän kautta.

* * *

Väen tunto sisältää ihailtavan vähän ulossulkevaa ja dualistisia jakoja ruokkivaa käsitteistöä. On kuitenkin paikallaan kysyä, missä määrin ”kapitalismin”, ”pääoman” ja ”markkinavoimien” kaltaisten totalisoivien leimojen viljeleminen tietyissä kokoelman teksteissä auttaa aikakautemme ongelmien selvempää ymmärtämistä. Vihjaavatko ne jostain valmiista ratkaisumalleista, joiden toimivuudesta historia ei anna suuria toiveita? Olisiko mahdollista suunnata huomio niihin konkreettisiin kriiseihin, tekoihin ja tapahtumiin ja ajatella kokonaan uudenlaisia ratkaisuja?

Jos käsitteet tuntuvatkin paikoin luutuneilta, on Väen tunnon vahvuus juuri tietty ratkaisuja koskeva avoimuus. Vaikka jälkisanoissaan teoksen toimittajat toteavatkin, että ainoa ratkaisu ongelmiin on ”siirtymä pois kapitalismista”, he jättävät täysin avoimeksi, millaiseen tulevaisuuteen tämä siirtymä toteutuessaan suuntautuisi. Ennalta määrättyjen utopioiden (tai dystopioiden) sijaan Väen tunnon kirjoittajat vaikuttavat vilpittömästi etsivän reittejä sellaiseen tilaan, jossa voimat, jotka tekevät elämästä elämää pelkän olemassaolon ja selviytymisen sijaan, voisivat hengittää. Oikeuksien ja vapauksien sijaan kirjoittajat etsivät peruspalikoita, jotka voisivat järjestää kaaokseen luisuvan todellisuuden uudeksi, merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Eturyhmien kädenväännöksi taantuvassa yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä on radikaali ja ennen kaikkea tervetullut suuntaus.

Avoimuutensa ja moniäänisyytensä vuoksi Väen tunto jättää lukijan pohtimaan monia kysymyksiä. Mikä on yksilöllisten ”mikrotason kamppailuiden” suhde globaaleihin kriiseihin ja esimerkiksi kehitysmaiden tilanteeseen? Suuntautuvatko kirjoittajien moninaiset subjektiviteetit missään mielessä samaan suuntaan? Riittävätkö ruohonjuuritason projektit luomaan niitä vaihtoehtoisia ratkaisuja, joita tarvitaan sitten, kun nykyisen järjestelmän aineelliset edellytykset kyseenalaistuvat? Miten luoda työkulttuuria, joka lisää elämän merkityksellisyyttä? Onko politiikan mahdollista olla elämän perusedellytyksiä koskevien kysymysten ratkaisua, vai onko se tuomittu nurkkakuntaiseksi kilpailuksi milloin minkäkin ryhmän eduista ja oikeuksista?

Kaiken kaikkiaan Väen tunto on tuore avaus, joka antaa hyvää pureskeltavaa niille, jotka viitsivät irrottautua tiettyyn ideologiseen kehikkoon lukitusta välineellisestä ajattelusta.

Kesyttämätön uskonto

Luin vastikään skotlantilaisen kirjailijan, William Dalrymplen, uusimman ja ensimmäisen suomennetun teoksen Yhdeksän elämää (Basam Books 2011). Siinä matkakirjailijana ansioitunut Dalrymple antaa puheenvuoron yhdeksälle enemmän tai vähemmän yhteiskunnallisessa marginaalissa elävälle intialaiselle, joiden elämässä uskonto näyttelee merkittävää osaa ja jotka ovat kaikki tavalla tai toisella puristuksissa perinteisen ja modernin maailman välissä. Heidän elämäntarinoissaan tulevat esiin paitsi uskonnollisuuden valtava merkitys ja monimuotoisuus nyky-Intiassa, myös intialaisen yhteiskunnan monet epäkohdat ja itsenäistymistä seuranneiden vuosikymmenten nopea kulttuurinen muutos.

Vaikka intialainen kulttuuri ei olekaan minulle aivan tuntematon aihepiiri, Yhdeksän elämää aiheutti toistuvasti lieviä kulttuurishokin oireita. Lähes jokaisen luvun lopussa huomasin ihmetteleväni, miten erilaisissa todellisuuksissa ihmiset voivat elää. Kirjan sivuilta välittyivät paitsi intialaisen yhteiskunnan sietämättömän räikeät ongelmat, myös ei-modernin maailmankuvan kesyttämätön uskonnollisuus. Itseään nälkään näännyttävä jainalaisnunna, pääkallomagiaa polttohautausmaalla harjoittava tantrapapitar ja temppeliprostituoitu, joka vannoo rakkauttaan samalle jumalattarelle jonka temppeliin hänet lapsena myytiin, saavat Dalrymplen teoksessa todellisen, inhimillisen äänen. He eivät ole pelkkää persoonatonta akateemista dataa tai unenkaltaisia, eksoottisia hahmoja outoine uskomuksineen, vaan todellisia ihmisiä, jotka pitävät maailmankuvaansa ja uskomuksiaan yhtä tosina kuin kuka tahansa muukin.

Yhdeksän elämää herätti minussa kysymyksen siitä, millä perusteella voisimme arvottaa toisten ihmisten maailmankuvia tai meille vieraita uskonnollisia perinteitä? Kirjan tarinoissa uskonto, jopa kaikkein äärimmäisimmissä ja vaikeimmin ymmärrettävissä muodoissaan, on poikkeuksetta positiivinen, rakentava tekijä, joka ei toimi ainoastaan lohtuna toisinaan epäinhimillisissä olosuhteissa, vaan jäsentää ihmisten koko todellisuutta. On selvää, että mitkään materialistiset tai humanistiset arvot eivät voisi täyttää uskonnon paikkaa kirjan henkilöiden elämässä. Yhdeksän elämää saattaa lukijan vastatusten maailmankuvien moninaisuuden kanssa. Se herättää kysymyksen, millä perusteella oma, täysin sattumien kautta muotoutunut maailmankuvani olisi todempi, tai edes paremmin perusteltu, kuin kenenkään muun.

Kenen tahansa on tietysti hyvin vaikeaa kyseenalaistaa oman maailmankuvansa perusteet. Tämä koskee yhtälailla minkä tahansa poliittisen ideologian edustajia, ateisteja, agnostikkoja, individualistiseen henkisyyteen kuin minkä tahansa perinteisen uskonnon mihin tahansa tulkintaan uskovia. Toistaiseksi ei kuitenkaan tietääkseni ole löytynyt mitään objektiivista mittaria maailmankuvan oikeellisuuden mittaamiseen. Ja vaikka sellainen löytyisikin, on hyvin epätodennäköistä, että uskomusmaailmojen moninaisuus tulisi juurikaan vähenemään tulevaisuudessa. Muuttumaan se varmasti tulee, mutta on kapeakatseista kuvitella, että varsinkaan juuri oma rakas uskomusjärjestelmäni, millainen se ikinä sattuukaan olemaan, tulisi kukistamaan kaikki muut, omasta näkökulmastani ”virheelliset” käsitykset. On siis ilmeisesti opittava elämään maailman monimuotoisuuden kanssa.

Elämän monimuotoisuuden hyväksyminen on kuitenkin eräs kaikkein vaikeimpia asioita mitä ihmiseltä voidaan vaatia. Yhdeksän elämän tapahtumapaikka, valtava Intia, on epäilemättä klassinen esimerkki uskontojen ja maailmankuvien moninaisuudesta. Lukuisia uskonnollisia kokonaisuuksia sisällään pitävän modernin hindulaisuuden lisäksi maasta löytyy valtava määrä muitakin perinteitä: jainalaisia, buddhalaisia, kristittyjä, muslimeita, zarathustralaisia, sikhejä, juutalaisia… Näiden ryhmien yhteiselo on historian saatossa ollut kaikkea muuta kuin rauhanomaista, ja itse asiassa hindulaisuuden sisälläkin on käyty verisiä kamppailuita eri suuntauksien välillä. Tästä huolimatta käsitys Intiasta uskonnollisen suvaitsevaisuuden tyyssijana on vakiintunut syvälle kulttuuriimme. Eikä se ole täysin väärä käsitys. Intian monimuotoisuus on niin valtavaa, että eri perinteiden on ollut yksinkertaisesti pakko tulla ajoittaan toimeen keskenään. On nähty niin rauhanomaista rinnakkaiseloa, yhteistyötä kuin luovaa sekoittumistakin. On myös mahdollista, että maailman verkon punoutuessa yhä tiiviimmäksi, monet nykyisistä kulttuurien ja maailmankuvien välisistä eroista hioutuvat vähemmän teräviksi. Täysin varmaa kuitenkin lienee, että siinä sivussa tapahtuu lukemattomia yhteentörmäyksiä.

Tarjoaako Yhdeksän elämää jonkinlaisen ratkaisun tähän pattitilanteeseen? Näyttääkö se kultaisen keskitien konservatiivisen kapeakatseisuuden ja päämäärättömän relativismin välillä? Ei. Dalrymplen kuvaamat ihmiset elävät tiiviisti omien maailmankuviensa turvallisten rajojen sisäpuolella kuten me kaikki muutkin. Korkeintaan he näkevät yhteiskunnan muutoksen uhkana edustamilleen perinteille, muistuttaen siinäkin useimpia muita ihmisiä. Heidän maailmassaan vuosisatoja elämää kannatelleet uskomukset ovat korvautumassa länsimaisilla kulutushyödykkeillä, internetin tietotulvalla ja massaviihteellä. Sama muutos on tapahtunut tietysti myös Euroopassa, joskin hitaammin, eivätkä kaikki näe siinä mitään erityisen valitettavaa. Eikä se monilta osin sitä olekaan.

Kuitenkin lukiessani vaikkapa bardista, joka muistaa sanatarkasti ulkoa käsittämättömän pitkän, kokonaisen maanosan historian sisältävän sankarieepoksen, tai kuvanveistäjästä, joka herkeämättömän, lähes yli-inhimillisen keskittymisen vallassa valaa pyhiä pronssiveistoksia vuosisataisten perinteiden mukaisesti, herää minussa auttamatta tunne siitä, että olemme ehkä todella menettäneet jotain, ja että se jokin on pian katoamassa myös muualta.

Yhdeksän elämää ei kuitenkaan maalaile sentimentaalisen ruusuista kuvaa intialaisesta kulttuurista ja sen muinaisista perinteistä. Kastihierarkian epäinhimillistävät vaikutukset ja uskonnollisten tapojen raadolliset puolet ovat teoksessa jatkuvasti esillä, kauhistuttamassa nykyaikaista lukijaa. Silti on paikallaan kysyä, onko monin tavoin vapaampi ja ”rationaalisempi” moderni, yhdenmukaistuva ja materialistinen kulttuurimme kuitenkaan juurikaan vähemmän sattumanvarainen, mielivaltainen, raadollinen, epäinhimillistävä ja väkivaltainen? Ehkä se onkin vain tutumpi meille.

Kaunis kuva tulevaisuudesta

Kuulin Kaisa-talosta ensimmäisen kerran suorittaessani opintoihini kuuluvaa työharjoittelua Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjastossa kesällä 2008. Suhtauduin ajatukseen alkuksi skeptisesti: omiin aloihinsa erikoistuneiden laitoskirjastojen yhdistäminen suureksi, monitieteelliseksi kirjastoksi vaikutti ilmentävän juuri niitä yhdenmukaistumisen ja keskusjohtoisuuden persoonattomia kehityskulkuja, joiden koin vievän maailmaa väärään suuntaan. Vaikken itse asiassa ole muuttanut mielipidettäni näiden asioiden suhteen, oli ensimmäinen käyntini Kaisa-talossa positiivinen yllätys. Tehokkuuden lisäksi kirjastokolossi tuntui ilmentävän jotain syvempää ideaa.

Aiemmin eri puolilla Helsingin yliopiston keskustakampusta oli lukuisia pieniä, pääasiassa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen laitoskirjastoja. Ne sijaitsivat tiedekuntien tiloissa ja tekivät tiivistä yhteistyötä niiden kanssa.  Jokaisella niistä oli omat lainaus- ja luokittelukäytäntönsä. Paikat olivat persoonallisia, ja niihin oli vuosien saatossa varastoitunut aivan erityistä asiantuntemusta. Kirjastoilla oli paitsi pitkäaikaiset työntekijänsä, myös vakioasiakkaansa, jotka pyörivät siellä joko kokoelmien tai yksinkertaisesti tunnelman, mukavien lukupaikkojen ja työskentelytilojen takia.

Etsiessään muita kuin tavallisimpiin tenttivaatimuksiin kuuluvia kirjoja opiskelijan oli opeteltava kirjaston tietokannoista mielivaltaisia koodeja, joiden perusteella hän osasi päätellä missä keskustan monista kirjastoista mikäkin kirja sijaitsi. Mikäli sitä ei sattunut löytymään Opiskelijakirjastosta tai juuri oman tiedekunnan tutusta kirjastosta, oli lähdettävä tutkimusmatkalle tuntemattomalle maaperälle. Jos et sattunut olemaan laitoksen oppilas, oli todennäköistä, että mikäli ihmeen kaupalla löysitkin kirjaston, et löytänyt etsimääsi kirjaa sieltä. Tässä asiantunteva henkilökunta oli korvaamaton apu. Lukukauden lopussa oli kuitenkin varattava päivä tai pari kirjojen palauttamiseen ja katsottava tarkoin, että kirjat palasivat oikeaan osoitteeseensa. Esimerkiksi uskontotieteen kokoelmat sijaitsivat kolmessa eri kirjastossa, mikä johti jatkuviin sekaannuksiin.

Nyt tämä aika on mennyttä. Entisen Opiskelijakirjaston tilalle avattiin 3.9.2012 Helsingin yliopiston uusi pääkirjasto, Kaisa-talo, jonne muutamia poikkeuksia lukuunottamatta laitoskirjastojen kokoelmat siirrettiin. Kaikki on nyt yhden katon alla loogisessa järjestyksessä. Lähitieteet ovat keskenään samoissa kerroksissa, ja mikäli poikkitieteellisyyden nälkä iskee, hissejä ja portaita on riittämiin kirjaston seitsemän kerroksen välillä. Seinustoja täplittävät ryhmätyötilojen ja tutkijahuoneiden ovet, lukupaikkoja voi valita suojaisten ja näkyvien väliltä. Aiemmin Opiskelijakirjaston alakerrassa sijainneen Kodin Anttilan, jonka läpi kulkemista ei voinut välttää, tilalle on tullut huomattavasti paremmin ympäristöön sopiva kirjakahvila, jonka hyllyssä Patanjalin Joogasutrat kököttävät kaikessa rauhassa Michel Foucaultin ja Aristoteleen vieressä. (Anttilaankin toki pääsee yhä, jos kaipaa kirjojen sijaan verhoja).

Suunnitteluvaiheessa Kaisa-talosta puhuttiin paikkana, jossa eri tieteenalojen edustajat, opiskelijat ja tutkijat voisivat helposti kohdata toisiaan. Tällaista synergia-puhetta on viime vuosina pursunnut niin estoitta joka tuutista, että se on helppo sivuuttaa juuri sellaisena hölynpölynä mitä se usein onkin. Kuitenkin käydessäni Kaisa-talossa ensimmäisen kerran, aloin itsekin uskoa sen alkuperäiseen ideaan. Talo vaikutti tarjoavan puitteet juuri siihen, mitä varten se oli suunniteltu. Tunsin astuneeni tulevaisuuden kirjastoon. En toki osaa vielä arvioida paikan toimivuutta työntekijän, opiskelijan tai tutkijan näkökulmasta. En tiedä puhuvatko toistensa ohi vilistävät akateemikot mitään toisilleen, onko tietokoneita, kahviautomaatteja, roskiksia ja vessoja riittävästi, osaavatko päivystäjät neuvoa tiedonhaussa ja kokoelmien käytössä kädestä pitäen (mikä on ehdottomasti tärkeä osa kirjastotyötä!)…Toimiko kirjasto ylipäätään kuten kirjaston pitää.

Silti paikan ilmapiiri puhutteli minua. Löysin ensikäynnilläni etsimäni kirjan heti, vaikka se olikin maanalaisissa ”täydentävissä kokoelmissa”. Kävellessäni portaita ylimmästä kerroksesta alimpaan ilahduin siitä, että kuljin sellaisten tieteenalojen kokoelmien läpi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Mietin, muodostuuko jokaiselle kerrokselle oma, tyypillinen kävijäkuntansa ja voiko heitä tunnistaa pukeutumisensa, käytöksensä ja olemuksensa puolesta. Jos ei muuta, eri tieteenalojen tuominen samaan rakennukseen voi muistuttaa jatkuvasti sellaisten asioiden olemassaolosta, jotka muuten pääsisivät ehkä unohtumaan. Systemaattisen teologin oli aiemmin helppo unohtaa vaikkapa naistutkimuksen olemassaolo. Tällöin on myös todella mahdollista, että tapahtuu eri alojen välistä dialogia. Harmi vain, että esimerkiksi biologit, matemaatikot, fyysikot, kemistit ja lääketieteen edustajat ovat edelleen täysin eri suunnissa, eri puolilla kaupunkia. Kaisa-talossa on uuden ajan ituja, mutta vielä se ei edusta vielä täydellistä synteesiä.

Eniten minua puhutteli kuitenkin se syvempi ajan hengestä kertova viesti, joka Kaisa-talosta välittyi. Erillisissä, persoonallisissa pikkukirjastoissa oli kiistatta jotain arvokasta, joka on nyt auttamatta menetetty. Jotakin muuta on kuitenkin saatu tilalle. Tämä heijastaa itsestäänselvästi laajempia globaaleja ja kulttuurisia kehityssuuntia. Monitieteellisiä kirjastoja on ollut toki ennenkin, mutta Kaisa-talo vaikuttaa olevan varta vasten suunniteltu erityisalojen raja-aitojen ylittämiseen ja erilaisten ihmisten väliseen kohtaamiseen. Se on yksi konkreettinen esimerkki yleisestä rajojen kyseenalaistumisen trendistä. On toki aiheellista kysyä, kenen etuja kaikki tämä kulttuurien, identiteettien, tieteiden, taiteiden ja perinteiden välisten raja-aitojen hämärtyminen oikeastaan ajaa. Onko kaikki pelkkää epätoivoista räpiköintiä todellisen suunnan puuttuessa tai savuverho suuren huijauksen edessä? Muutos on kuitenkin tapahtumassa – tapahtunut jo – eikä paluuta entiseen enää ole.

Kaikkien olosuhteiden ja muutosten arvo määräytyy lopulta sen mukaan, miten niitä hyödynnetään käytännössä. Samoin Kaisa-talon arvo määräytyy vain ja ainoastaan sen perusteella, miten hyvin se pystyy palvelemaan opiskelijoita ja tutkijoita. Ensimmäisellä käynnilläni siellä sain kuitenkin vaikutelman, että joskus uudistukset ovat tarpeellisia. Ehkä kaikki johtui elliptisestä arkkitehtuurista, jonka keskellä tunsin olevani mukana laadukkaassa scifi-elokuvassa, mutta yhtä kaikki minussa heräsi, ainakin hetkellisesti, pieni kehitysuskon pilkahdus. Jos tietyt asiat voivat toimia kirjaston tasolla, ehkä ne voisivat toimia laajemminkin. Ja vaikka eivät toimisikaan, ainakaan Kaisa-talon kuva tulevaisuudesta ei ole dystooppinen.

Lisää aiheesta:

Video Kaisa-talosta

Kirkko & Kaupunki: Kaisa-talo testissä

Soili Mustapään hienoja kuvia Kaisa-talon portaikosta

Kuvia Kaisa-talon rakentamisesta