Kuulin Kaisa-talosta ensimmäisen kerran suorittaessani opintoihini kuuluvaa työharjoittelua Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjastossa kesällä 2008. Suhtauduin ajatukseen alkuksi skeptisesti: omiin aloihinsa erikoistuneiden laitoskirjastojen yhdistäminen suureksi, monitieteelliseksi kirjastoksi vaikutti ilmentävän juuri niitä yhdenmukaistumisen ja keskusjohtoisuuden persoonattomia kehityskulkuja, joiden koin vievän maailmaa väärään suuntaan. Vaikken itse asiassa ole muuttanut mielipidettäni näiden asioiden suhteen, oli ensimmäinen käyntini Kaisa-talossa positiivinen yllätys. Tehokkuuden lisäksi kirjastokolossi tuntui ilmentävän jotain syvempää ideaa.
Aiemmin eri puolilla Helsingin yliopiston keskustakampusta oli lukuisia pieniä, pääasiassa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen laitoskirjastoja. Ne sijaitsivat tiedekuntien tiloissa ja tekivät tiivistä yhteistyötä niiden kanssa. Jokaisella niistä oli omat lainaus- ja luokittelukäytäntönsä. Paikat olivat persoonallisia, ja niihin oli vuosien saatossa varastoitunut aivan erityistä asiantuntemusta. Kirjastoilla oli paitsi pitkäaikaiset työntekijänsä, myös vakioasiakkaansa, jotka pyörivät siellä joko kokoelmien tai yksinkertaisesti tunnelman, mukavien lukupaikkojen ja työskentelytilojen takia.
Etsiessään muita kuin tavallisimpiin tenttivaatimuksiin kuuluvia kirjoja opiskelijan oli opeteltava kirjaston tietokannoista mielivaltaisia koodeja, joiden perusteella hän osasi päätellä missä keskustan monista kirjastoista mikäkin kirja sijaitsi. Mikäli sitä ei sattunut löytymään Opiskelijakirjastosta tai juuri oman tiedekunnan tutusta kirjastosta, oli lähdettävä tutkimusmatkalle tuntemattomalle maaperälle. Jos et sattunut olemaan laitoksen oppilas, oli todennäköistä, että mikäli ihmeen kaupalla löysitkin kirjaston, et löytänyt etsimääsi kirjaa sieltä. Tässä asiantunteva henkilökunta oli korvaamaton apu. Lukukauden lopussa oli kuitenkin varattava päivä tai pari kirjojen palauttamiseen ja katsottava tarkoin, että kirjat palasivat oikeaan osoitteeseensa. Esimerkiksi uskontotieteen kokoelmat sijaitsivat kolmessa eri kirjastossa, mikä johti jatkuviin sekaannuksiin.
Nyt tämä aika on mennyttä. Entisen Opiskelijakirjaston tilalle avattiin 3.9.2012 Helsingin yliopiston uusi pääkirjasto, Kaisa-talo, jonne muutamia poikkeuksia lukuunottamatta laitoskirjastojen kokoelmat siirrettiin. Kaikki on nyt yhden katon alla loogisessa järjestyksessä. Lähitieteet ovat keskenään samoissa kerroksissa, ja mikäli poikkitieteellisyyden nälkä iskee, hissejä ja portaita on riittämiin kirjaston seitsemän kerroksen välillä. Seinustoja täplittävät ryhmätyötilojen ja tutkijahuoneiden ovet, lukupaikkoja voi valita suojaisten ja näkyvien väliltä. Aiemmin Opiskelijakirjaston alakerrassa sijainneen Kodin Anttilan, jonka läpi kulkemista ei voinut välttää, tilalle on tullut huomattavasti paremmin ympäristöön sopiva kirjakahvila, jonka hyllyssä Patanjalin Joogasutrat kököttävät kaikessa rauhassa Michel Foucaultin ja Aristoteleen vieressä. (Anttilaankin toki pääsee yhä, jos kaipaa kirjojen sijaan verhoja).
Suunnitteluvaiheessa Kaisa-talosta puhuttiin paikkana, jossa eri tieteenalojen edustajat, opiskelijat ja tutkijat voisivat helposti kohdata toisiaan. Tällaista synergia-puhetta on viime vuosina pursunnut niin estoitta joka tuutista, että se on helppo sivuuttaa juuri sellaisena hölynpölynä mitä se usein onkin. Kuitenkin käydessäni Kaisa-talossa ensimmäisen kerran, aloin itsekin uskoa sen alkuperäiseen ideaan. Talo vaikutti tarjoavan puitteet juuri siihen, mitä varten se oli suunniteltu. Tunsin astuneeni tulevaisuuden kirjastoon. En toki osaa vielä arvioida paikan toimivuutta työntekijän, opiskelijan tai tutkijan näkökulmasta. En tiedä puhuvatko toistensa ohi vilistävät akateemikot mitään toisilleen, onko tietokoneita, kahviautomaatteja, roskiksia ja vessoja riittävästi, osaavatko päivystäjät neuvoa tiedonhaussa ja kokoelmien käytössä kädestä pitäen (mikä on ehdottomasti tärkeä osa kirjastotyötä!)…Toimiko kirjasto ylipäätään kuten kirjaston pitää.
Silti paikan ilmapiiri puhutteli minua. Löysin ensikäynnilläni etsimäni kirjan heti, vaikka se olikin maanalaisissa ”täydentävissä kokoelmissa”. Kävellessäni portaita ylimmästä kerroksesta alimpaan ilahduin siitä, että kuljin sellaisten tieteenalojen kokoelmien läpi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Mietin, muodostuuko jokaiselle kerrokselle oma, tyypillinen kävijäkuntansa ja voiko heitä tunnistaa pukeutumisensa, käytöksensä ja olemuksensa puolesta. Jos ei muuta, eri tieteenalojen tuominen samaan rakennukseen voi muistuttaa jatkuvasti sellaisten asioiden olemassaolosta, jotka muuten pääsisivät ehkä unohtumaan. Systemaattisen teologin oli aiemmin helppo unohtaa vaikkapa naistutkimuksen olemassaolo. Tällöin on myös todella mahdollista, että tapahtuu eri alojen välistä dialogia. Harmi vain, että esimerkiksi biologit, matemaatikot, fyysikot, kemistit ja lääketieteen edustajat ovat edelleen täysin eri suunnissa, eri puolilla kaupunkia. Kaisa-talossa on uuden ajan ituja, mutta vielä se ei edusta vielä täydellistä synteesiä.
Eniten minua puhutteli kuitenkin se syvempi ajan hengestä kertova viesti, joka Kaisa-talosta välittyi. Erillisissä, persoonallisissa pikkukirjastoissa oli kiistatta jotain arvokasta, joka on nyt auttamatta menetetty. Jotakin muuta on kuitenkin saatu tilalle. Tämä heijastaa itsestäänselvästi laajempia globaaleja ja kulttuurisia kehityssuuntia. Monitieteellisiä kirjastoja on ollut toki ennenkin, mutta Kaisa-talo vaikuttaa olevan varta vasten suunniteltu erityisalojen raja-aitojen ylittämiseen ja erilaisten ihmisten väliseen kohtaamiseen. Se on yksi konkreettinen esimerkki yleisestä rajojen kyseenalaistumisen trendistä. On toki aiheellista kysyä, kenen etuja kaikki tämä kulttuurien, identiteettien, tieteiden, taiteiden ja perinteiden välisten raja-aitojen hämärtyminen oikeastaan ajaa. Onko kaikki pelkkää epätoivoista räpiköintiä todellisen suunnan puuttuessa tai savuverho suuren huijauksen edessä? Muutos on kuitenkin tapahtumassa – tapahtunut jo – eikä paluuta entiseen enää ole.
Kaikkien olosuhteiden ja muutosten arvo määräytyy lopulta sen mukaan, miten niitä hyödynnetään käytännössä. Samoin Kaisa-talon arvo määräytyy vain ja ainoastaan sen perusteella, miten hyvin se pystyy palvelemaan opiskelijoita ja tutkijoita. Ensimmäisellä käynnilläni siellä sain kuitenkin vaikutelman, että joskus uudistukset ovat tarpeellisia. Ehkä kaikki johtui elliptisestä arkkitehtuurista, jonka keskellä tunsin olevani mukana laadukkaassa scifi-elokuvassa, mutta yhtä kaikki minussa heräsi, ainakin hetkellisesti, pieni kehitysuskon pilkahdus. Jos tietyt asiat voivat toimia kirjaston tasolla, ehkä ne voisivat toimia laajemminkin. Ja vaikka eivät toimisikaan, ainakaan Kaisa-talon kuva tulevaisuudesta ei ole dystooppinen.
Lisää aiheesta:
Kirkko & Kaupunki: Kaisa-talo testissä
Matti Rautaniemi 
Yksi kommentti artikkeliin ”Kaunis kuva tulevaisuudesta”