henk.koht.

Mitä söin tänään?

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkisto ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö järjestivät viime keväänä kirjoituskilpailun, jossa kerättiin ruokapäiväkirjoja yhden päivän ajalta. Nähtyäni ilmoituksen kilpailusta kaverini Facebook-seinällä, päätin oitis osallistua. Kävi niin hauskasti, että mainittu kaverini voitti kilpailun ja pääsin itse kunniamainintasijalle.

SKS:n tiedote kilpailun tuloksista.

Pohdintoja kilpailun annista SKS:n blogissa.

Ja viimeiseksi oma kirjoitukseni:

Mitä söin tänään?

”From food, verily, are produced whatsoever creatures dwell on the earth. Moreover, by food alone they live. And then also into it they pass at the end. Food, verily, is the eldest born of beings.”

-Taittiriya Upanishad

10.30 ”Perusaamupala”

Myöhäisen aamumeditaation aikana keho muistuttaa minua itsepintaisesti ravinnontarpeestaan. Kun lopulta nousen tyynyltä, tunnen innostuvani: nyt päästään syömään!

Laitan leivänpaahtimeen 2 täysjyväpaahtoleipää. Tyttöystäväni on keittänyt ainoan jääkaapistamme löytyvän kananmunan, ja jakaa sen ystävällisesti kanssani. Viipaloin puolikkaan kananmunan paahtoleiville, joille olen levittänyt myös margariinia ja muutaman juustoviipaleen. Kaadan pellavansiemenrouhetta keraamisen kulhon pohjalle ja sekoitan siihen maustamatonta luomujogurttia. Kaivan pussista kourallisen mysliä ja viimeistelen annoksen lusikallisella kotimaista hunajaa.

Pidin vuosia kahvia paheena, josta olisi syytä päästä eroon. Saatuani pari vuotta sitten lahjaksi french press-pannun ja vähän myöhemmin käsikäyttöisen kahvimyllyn, olen hyväksynyt, että kahvi on osa elämääni. Laadukas tummapaahtoinen, vastajauhettu Reilun kaupan kahvi aikaisin aamulla yksinkertaisesti parantaa elämänlaatua. Nyt, hieman myöhemmin aamulla, se tuntuu parantavan elämänlaatua yhtä lailla.

Aamupala on minulle päivän mieluisin ateria. Viivyttelen usein sen kanssa, ja kokeilen tämän tästä uusia ruokalajeja. Vegaaninen kookos-”munakas” oli tosin katastrofi. Ensimmäisenä päivänä käytin yli tunnin kookospähkinän rikkomiseen ja hedelmälihan irrottamiseen, kunnes totesin olevani liian nälkäinen odottaakseni sen valmistumista ja söin jotain muuta. Seuraavana päivänä sain valmistettua ”munakkaan” loppuun, mutta sen maku ei osoittautunut aivan kahden päivän työn arvoiseksi. Tämänaamuinen ruokani, paahtolepää, jugurttia, mysliä ja kahvia, oli kuitenkin yksi ”perusaamupaloistani”. Perusasioissa on hyvää se, että ne toimivat aina.

Syömme tyttöystäväni kanssa myöhäistä aamupalaamme Radio Helsinkiä kuunnellen. Olen yrittänyt oppia pois tottumuksesta lukea jotain syödessäni. Se on helppoa. Paljon vaikeampaa on olla avaamatta tietokonetta ja päästämättä sosiaalisen median julkista tilaa kodin yksityisyyteen heti aamusta. Vilkaisen lyhyesti sähköpostini ennen kuin aloitan syömisen, mutta laitan koneen sitten pois. Tyttöystäväni sen sijaan roikkuu Facebookissa koko aamupalan ajan.

12.45 Armon rautajumalatar

Juon kupin kiinalaista Ti Kyan Yin, Iron Goddess of Mercy -teetä aloitellessani päivän töitä tietokoneen ääressä. Teen nimi hymyilyttää minua aina. Suomessa teet nimetään söpösti ja vanhahtavasti, kuten ”Rengin rentoutus” tai ”Ystävyyden tee”. Niitä myös maustetaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Kupissani höyryävä ”Armon Rautajumalatar” on toista maata. Sen nimi herättää kunnioitusta. Maku on puhdas, paahteinen ja makea.

Minulta on usein kysytty, olenko tee- vai kahvi-ihmisiä. Kysymys on minusta outo, sillä kysehän on aivan eri nautintoaineista, joilla on aivan erilaiset vaikutukset. Vastaan yleensä – jotakuinkin totuudenmukaisesti – että juon mielläni aamuisin kahvia ja iltapäivällä teetä. Iltaisin vältän kofeiinipitoisia juomia, koska ne vaikuttavat uneni laatuun.

14.00 Unohtuneet päiväkahvit

Ajatukset tuntuvat sumuisilta. Kiinalainen rautajumalatar ei selvästikään tehnyt tehtäväänsä. Tunnen tarvitsevani ylimääräistä piristystä ja päätän poiketa tavoistani: on iltapäiväkahvien aika.

Jauhan parin kupillisen verran papuja ja kaadan kiehuvaa vettä niiden päälle. Ajatukseni ovat kuitenkin täysin uppoutuneet työhöni, joten tuskin edes huomaan, miltä pieneen, auringonkukan kuvalla koristeltuun kuppiin kaatamani neste maistuu. Kuinka suuri osa elämästämme kuluu näin? Valuu ohi ilman, että edes tajuamme mitä tapahtui?

16.22 ”Lounas”

Minulla on vajaa tunti aikaa kokata jotain, ennen kuin iltatyöt kutsuvat.

Kaapista löytyy ainekset chana masalaan, intialaiseen kikhernekastikkeeseen: purkki paseerattua tomaattia, purkki kikherneitä, inkiväärinjuuri, kikhernejauhoa, rypsiöljyä, mausteita. Niin yksinkertaista, niin maukasta. Opin reseptin internetin Manjula’s Kitchen -sivustolta, joka on Amerikassa asuvan intialaisen kotirouvan loistava reseptivideosivusto. ”Namaste, I am Manjula, welcome to my kitchen.” Valmistamiseen menee vartti.

Syön kastikkeen kanssa perunarieskaa, joka ajaa hyvin perinteisen intialaisen leivän asian. Olen kiinnostunut intialaisesta kulttuurista ja pidän paljon myös maan ruokakulttuurista. Kasvissyöjälle Intian perinteikäs kasviskeittiö tarjoaa herkullisimmat vaihtoehdot. On mielenkiintoista, että Intiassa ravintoloiden ulkopuolella lukee erikseen, jos ne tarjoavat myös liharuokaa. Lisäksi liharuokaa kutsutaan tavallisesti yleisnimityksellä ”non-vegetarian”.

Aloin kasvissyöjäksi puolihuomaamattani opiskeluaikana. Muutettuani pois kotoa söin vähemmän ja vähemmän liharuokia. Kalaa söin silti usein. Lopulta päätin tarkoituksellisesti jättää pois kaikkien eläinten, myös kalojen lihan. Päätökseni myötä kiinnostuin eläinten oikeuksista ja elin sittemmin pari vuotta täysin vegaanina, ilman mitään eläinperäisiä ruokia. Joksikin aikaa luovuin jopa nahkakengistä, -hanskoista, -vöistä jne. Saatoin hetken jopa uskoa, ainakin toivoa, että lihansyönti loppuisi joskus koko maailmasta.

Älytön ajatus, myönnetään. Pari vuotta sitten aloin taas syödä juustoa, sitten myös kananmunia. En ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, mutta nykyisin voisin tietyissä tilanteissa jopa syödä lihaa. Esimerkiksi jos menisin Mongoliaan. Pohjois-Norjakin on siinä rajoilla, että voisin syödä kalaa siellä ollessani. Mitä mieltä on kuljettaa kasviksia paikkoihin, joissa ei kasva mikään?

Vaikken edelleenkään syö lihaa, pidän ajatusta globaalista lihansyönnin loppumisesta mahdottomana ja jopa epätoivottavana. Tehotuotanto on todellinen eettinen ja ekologinen ongelma, mutta ruoka on muutakin kuin politiikkaa. Se on kulttuuria. Mieluummin näkisin ruoantuotannon muuttuvan paikalliseksi ja luomun muuttuvan erikoisuudesta normiksi. Olisi ehkä parempi syödä lähimmästä rannasta pyydettyjä kaloja, kuin toiselta puolen maapalloa lennätettyjä papuja.

Mutta entäpä minun afrikkalainen aamukahvini, kiinalainen teeni, intialainen kikhernekastikkeeni? Ne ovat kaikkea muuta kuin lähiruokaa. Pärjäisinkö kaarnasta tehdyllä korvikekahvilla ja hernekeitolla? Siltä varalta, että globaalit markkinavirrat tyrehtyvät, voin lohduttautua sillä, että ainakin pidän suomalaisista juureksista.

Tekemäni annos chana masalaa osoittautui aika pieneksi. Jätän puolet kastikkeesta töissä olevalle tyttöystävälleni ja täydennän oman ateriani omenalla. Yritän keskittyä sen makeuteen, mehukkuuteen ja tuntumaan suussa. Ruoasta nauttii enemmän, jos siihen keskittyy.

Töihin lähtiessäni leikkaan omenastani siivun ja annan sen kanillemme, joka käy innokkaasti herkkupalan kimppuun.

18.30 Eväät

Otin töihin evääksi puolikkaan pussin suolattuja cashew-pähkinöitä, jonka ystäväni toi Thaimaan-matkaltaan, sekä proteiinirahkarae-purkin. Napostelen yksin pähkinöitäni ja mietin, miten globalisoituneessa maailmassa elämmekään.

Ei ole kauankaan siitä, kun ihminen liikkui elämänsä aikana syntymäpaikaltaan keskimäärin 30 kilometriä. Nyt tuntuu siltä, että kaikki ovat koko ajan tulossa lentokentältä tai menossa sinne. Olen itsekin käynyt ulkomailla tänä vuonna. Puhumattakaan siitä mistä päivittäin syömäni ruoka on peräisin. Koska viimeksi söin jotain Suomessa tehtyä? Silmälen rahkaraepurkkia ja totean, että ainakin ne ovat peräisin Seinäjoelta.

Repäisen purkin kannen auki. Hento, hieman keinotekoisen oloinen mandariinintuoksu leijailee nenääni. Katson tuoteselostetta. Kyllä, 3% mandariinia, aitoa tavaraa. Rakeiden kellertävä väri sen sijaan on peräisin betakaroteenista, ei mandariinista, kuten saattaisi olettaa.

Purkki on syöty kolmessa minuutissa. Nappaan päälle pari makean suolaista thaimaalaista cashew-pähkinää. Kaverini kertoi, että cashew-pähkinät kasvavat puussa, joka tuottaa isoja, pahanhajuisia hedelmiä. Herkulliset pikku cashew-pähkinät kasvavat näiden hedelmien pohjassa. Alueilla, joilla kasvaa paljon cashew-puita, leijailee kuulemma inhottava, pistävä haju. En ollut kuullut tällaista koskaan aiemmin.

Mielenkiintoista, mitä oikeastaan pidämme syömäkelpoisena ruokana. Jos nyt mietitään vaikkapa tämäniltaisia eväitäni, ne koostuivat periaatteessa hedelmällä maustetusta juoksettuneesta maidosta ja pahanhajuisia hedelmiä tuottavan eksoottisen puun pienen pienestä osasta.

Luonto on täynnä ihmeellisiä syötäväksi kelpaavia asioita, mutta ihminen on vielä kekseliäämpi. Sen sijaan, että tyytyisimme banaaneihin, appelsiineihin, mandariineihin, ynnä muihin luonnollisen tuotesuunnittelun mestariteoksiin, syömme mitä ihmeellisempiä asioita, joita on valmistettava ja jalostettava pitkään, ennen kuin ne muuttuvat syömäkelpoisiksi. On myös kiistanalaista, maistuvatko ne oikeasti hyvältä tai ovatko ne ravitsemuksellisesti mistään kotoisin. Ja entä sitten erikoisherkut, kuten homejuusto, jotka ovat itse asiassa pilaantunutta ruokaa?

Olenkin aina ihaillut fruitaristeja, jotka syövät pelkkiä hedelmiä ja pähkinöitä. Tosin Suomen oloissa voisi olla hiukan hankalaa selvitä. Ainakin, jos ei haluaisi olla riippuvainen tuontiruuasta. Taas ollaan globalisaation kysymysten äärellä.

22.00 Iltapala

Tulen töistä kotiin. Pieni päänsärky vaivaa. Epäilen, että olen syönyt liian kevyesti tänään. Ainakin tunnen itseni nälkäiseksi. Toisaalta, syön aina jotain töistä palattuani. Keho kuulemma ehdollistuu tuntemaan nälkää sen mukaan, milloin se on tottunut syömään. Siksi näläntunteella ja todellisella energiantarpeella ei välttämättä ole todellista yhteyttä keskenään. Syön kaksi ruisleipäviipaletta, joiden päälle laitan pari päivää sitten tekemääni hummus-tahnaa. Nakertelen leivät sähköpostin äärellä. Huomaan jääväni nälkäiseksi.

Iltapalani ovat yleensä tukevia. En saa unta nälkäisenä, pelkkä ajatuskin tuntuu sietämättömältä. Olen kuitenkin lähdössä aikaisin huomenaamuna pois kotoa viikonlopuksi, joten en ole käynyt kaupassa. Se ei toki tarkoita, etteikö kaapeissa olisi ruokaa. On kuitenkin eri asia, löytyykö niistä sitä, mitä olen tottunut syömään iltaisin.

Tottumuksilla on valtava voima. Vaikka puuro onkin minusta oiva valinta aamulla, iltapuuron keittämiseen kynnys on suurempi. Pohdin, olenko niin nälkäinen, että puuron keittäminen tulisi kysymykseen. Tämä kertoo ehkä jotain olennaista ajastamme ja kulttuuristamme. Emme useinkaan tiedä, paljonko kehomme todella tarvitsee ravintoa ja minkälaista ravintoa se oikeastaan tarvitsee. Konventiot, tottumukset ja mielikuvat ohjaavat meitä. Eikä asiaa helpota se, että valikoima on niin suuri.

Katsoin kerran dokumentin tiibetiläisestä karjapaimenesta, jolla ei ollut lainkaan omaisuutta. Hän sanoi, että pelkää ainoastaan rahaa ja että hänen lempiruokansa on tsampa. Liikutuin, koska tsampa, paahdettu ohra, on tiibetiläisten yksinkertaisin ruoka, jota syödään melkein joka aterialla. Dokumentin karjapaimen oli suomalaisella mittapuulla rutiköyhä, mutta hän söi lempiruokaansa joka aterialla. Minulla sen sijaan on kaappi täynnä erilaisia ruokia ja mietin, onko siellä mitään syötäväksi kelpaavaa.

Istun puolisen tuntia tietokoneen ääressä kuulostelemassa nälkääni. Päätän keittää puuroa. Laitan kattilan liedelle ja otan kaapista lasipurkin, jossa on neljän viljan luomuhiutaleita. Tyttöystäväni paahtaa itselleen leivän.

Puuro on upea ruoka. Sen sekaan voi laittaa melkein mitä tahansa. Otan pakastimesta viime kesänä poimittuja mustikoita, laitan puuron kylkeen nokareen tummaa tahini-tahnaa ja ripottelen päälle manteleita. Lopuksi tökkään lusikallisen hunajaa puuroon. Lämmin puuro sulattaa jäiset mustikat ja tekee hunajasta juoksevaa. Hetken kuluttua otan lusikan pois puuron sisältä ja valutan hunajan puuron päälle. Tämä tapani naurattaa aina tyttöystävääni.

Jälkisanat

Huomaan, etten kahvia ja teetä lukuunottamatta ole tähän mennessä kirjoittanut mitään siitä, mitä juon aterioideni yhteydessä. Tänään join joka aterialla vettä. Tavallisesti juon aamiaisella myös lasillisen tuoremehua, mutta muuten pidän elimistöni käynnissä vesijohtovedellä. Nytkin tietokoneeni vieressä on punainen metallipullo täynnä laadukasta Helsingin veden nektaria, jota juon päivässä ehkä 3 litraa.

Juomakelpoinen vesijohtovesi on ylellisyyttä, jota harvoin tulee arvostaneeksi tarpeeksi. Aasiassa matkustaessani olen joskus miettinyt, mitä paikalliset ajattelevat kalpeista länsimaalaisista, jotka suojaavat silmänsä tummilla laseilla ja kantavat mukanaan isoa muovipulloa puhdistettua vettä, koska sairastuisivat paikallisten käyttämästä vedestä. Ehkä paikallisetkin sairastuvat siitä, en tiedä, mutta silti syntyy vaikutelma hiljalleen rappeutuvista olennoista, joiden hyvinvointi on tekemässä heistä kyvyttömiä selviämään maailmassa.

Toisaalta kaikki hyvinvointimme ei ole keinotekoista. Olemme etuoikeutettuja myös puhtaiden luonnonvesiemme puolesta. Ikimuistoisin vedenjuontikokemukseni oli, kun astuin aamulla ulos autiotuvasta lähellä Pallas-tunturia. Kävelin silmiäni aamuauringossa siristäen tunturipurolle ja kumarruin juomaan. Vesi oli kirkasta, jäätävää ja hyvää. Vähän matkan päästä pari poroa katseli puuhiani. Tunsin kaiken olevan juuri niin kuin pitääkin.

”I am food, I am food, I am food. I am the food-eater. I am the food-eater. I am the food-eater. I am the combining agent. I am the combining agent. I am the combining agent. I am the first born of the world-order, earlier than the gods, in the centre of immortality. Whoso gives me, he surely does save thus. I, who am food, eat the eater of food.” – Taittiriya Upanishad

Pohdintoja katoamisesta: Ulver, Shiva ja syksy

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Ulverin albumi Shadows of the Sun ilmestyi syksyllä 2007, vain muutamaa päivää ennen ensimmäistä Intian-matkani. Levy kulki mukanani mp3-soittimessa ja paneuduin siihen lähinnä pitkillä bussimatkoillani kapeiden vuoristoteiden halki. Sanoinkuvaamattomien maisemien aiheuttama ihailu tasapainoilli hyvin todellisen kuolemanpelon kanssa tien pikkuhiljaa murentuessa bussin renkaiden alla syvyyksiin vieriväksi soraksi.

Outoa kyllä, minua rauhoitti ainoastaan ajatus siitä, että jos saattuisimme suistumaan rotkoon, loppu tulisi nopeasti ja väistämättä. Tilanteen vaarallisuudesta huolimatta, tai oikeastaan siitä johtuen, tunsin syvää iloa ja vapautta. Ymmärsin hyvin konkreettisesti, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä tilanne. Mikään ei ole hallinnassani.

Tietyssä mielessä matkustaminen huonokuntoisilla vuoristoteillä ei eroa olennaisesti mistään muusta elämässämme kohtaamasta. Katoavuus on koko ajan läsnä. Olisiko samalla asenteella siis mahdollista suhtautua elämän suurempiin ja pienempiin vastoinkäymisiin, sellaisiin, jotka eivät varsinaisesti uhkaa eloonjäämistä, mutta jotka kaikesta huolimatta tuntuvat vaikeilta hyväksyä?

Korvanapeissani soineen Shadows of the Sunin avaava, kreikkalaisen aamunkoiton jumalattaren mukaan nimetty Eos maalaa pelkistetyin vedoin  armottoman toteavan kuvan maanpäällisen elämän hetkellisyydestä. Kappale päättyy sanskritinkieliseen mantraan, joka jo ensikuulemalta teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Sen alkuperä ja merkitys kuitenkin selvisivät minulle vasta myöhemmin, paljon matkani jälkeen.

Kyseessä on ote hindufilosofi Adi Shankaran kirjoittamasta Shiva Manasa Puja -rukouksesta, jossa palvoja visualisoi mielessään rikkauksia ja uhraa ne kaikki Shivalle, muutoksen ja tuhoutumisen jumalalle. Lopulta palvoja toteaa, että kaikki hänen arkisetkin tekonsa ovat uhreja pysymättömyyden, hetkellisyyden, katoavuuden jumalalle ja että hänen oma ruumiinsa on tämän koti.

Vastikään muuan haastattelemani Shaiva siddhanta -perinteen opettaja totesi, että on yksinkertainen tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin joudumme päästämään irti aivan kaikesta. Juuri tämä jatkuva kuolemisen prosessi, jota Shivan hahmo ilmentää, voi opettaa meille mitä elämä todella on.

Ulverin kappaleen musertava tunnelma kuitenkin muistuttaa, miten vaikeasta asiasta on kyse. Irti päästäminen ei ole koskaan helppoa, ja sitä pitääkin varoa romantisoimasta. Bussissa kokemani pelko oli todellista, ja kykenin päästämään siitä irti ainoastaan, koska kyydistä hyppääminenkään ei ollut mahdollista.

Tuntuu kuitenkin merkitykselliseltä, että juuri tämä kappale on mielessäni yhdistynyt Himalajan vuoristoon, Shivan kotipaikkaan, kohtalolle antautumisen tuomaan vapaudentunteeseen ja syksyyn, kuihtumisen vuodenaikaan. Huolimatta siitä, etten itse muodollisesti kuulu Shivan palvojiin, en voi olla arvostamatta tätä merkitysten kasautumista ja niistä kumpuavaa arvokasta, joskin vaikeasti toteutettavaa opetusta.

Henkilökohtaisia huomioita kirjoittamisesta

~ M.R. ~ Jätä kommentti

kirjuri

Inspiraatioon ei voi luottaa

Kirjoittaminen on minulle yksinkertaista käsityötä. Se etenee vaiheittain, suurista linjoista yksityiskohtiin. Usein teen ensin karkean luonnoksen työn alla olevan tekstin rakenteesta, jota alan vähitellen täydentää. Ensin ranskalaisia viivoja ja irrallisia sanoja, sitten lauseita ja kappaleita. Lopulta tuloksena on raaka luonnos tekstistä, ”tekstiaines”, joka on valmis muokattavaksi ja todennäköisesti osittain uudelleenkirjoitettavaksi. Teksti on jatkuvassa liikkeessä aina siihen hetkeen, jolloin päästän sen käsistäni. Olen tottunut elämään digitaalisen tekstinkäsittelyn maailmassa.

Toki olen kokenut tilanteita, jolloin jokin idea aivan äkkiarvaamatta kirkastuu ja vaatii tulla toteutetuksi; jolloin palaset loksahtelevat kohdalleen kuin itsestään ja merkityksien syvyydet avautuvat kerros toisensa jälkeen. Nämä kokemukset ovat lahjoja, korvaamattomia merkkejä ja tienviittoja, jotka eivät kaipaa saati salli selityksiä. Jokainen vähänkään pitkäjänteisemmän projektin kanssa puuhastellut on kuitenkin varmasti kanssani yhtä mieltä siitä, että yleensä inspiraation odottelu on kuin Beckettin näytelmästä. Sen saapumisen varaan ei kannata laskea toivoaan.

Liiallisessa inspiraation korostamisessa ongelmallisinta on mielestäni se, että siinä huomio kiinnitetään kaikkeen muuhun paitsi tärkeimpään, itse kirjoittamiseen. Pohjimmiltaan kirjoittamisessa ei ole minulle mitään salaperäistä. Se ei varsinaisesti vaadi oivalluksia, vaan hyviä istumalihaksia, säännöllisyyttä ja kärsivällisyyttä. Oivallukset ja innoittuneet tilat tulevat, jos tulevat. Toisaalta, jos kirjoittamista pitää pelkkänä ojankaivuuna tai palikoiden järjestelynä, tulee tekstistä helposti puisevaa. Kirjoitan itsekin vähän väliä tekstiä, joka jättää tunteet ja ruumiin nälkäiseksi, puhuttelee pelkästään älyä ja saattaa sen pitemmän päälle ähkyyn. On päästävä syvemmälle.

Monet kirjoittelijat tavoittelevat näitä syvempiä tasoja erilaisilla ritualistisilla toimilla ja vaikutelmilla, jotka puhuttelevat niitä olemisen osia, jotka eivät käytä sanoja. Inspiraation tavoin ne noudattavat omia lakejaan. Sen myönnytyksen voinkin inspiraatiolle tehdä, että aloitan työskentelyn yleensä keittämällä kupin teetä tai kahvia. Se on rituaali, joka virittää kehoni, tunteeni ja mieleni kirjoittamiseen. Toinen merkittävä rituaali on, että usein pitkän tekstinkäsittelyrupeaman jälkeen lähden lenkille. Pelkällä teenjuonnilla ja ulkoilulla ei kuitenkaan kirjoiteta edes yhtä vaivaista blogitekstiä, kuten viime kuukausien hiljaisuus on kiistattomasti todistanut.

Uskalla kirjoittaa paskaa

Tähän mennessä tärkeimmät kirjoittamisesta oppimani asiat ovat liittyneet aloittamiseen ja keskittymiseen. Molemmat liittyvät olennaisesti edellisen osion aiheena olevaan, itselleni suunnattuun kehotukseen olla luottamatta inspiraatioon. Kirjoittamisessa kehittyy kirjoittamalla paljon, ei odottamalla täydellisen tekstin taianomaista ilmestymistä paperille. Tästä syystä on tarpeen kirjoittaa niinäkin päivinä, kun ajatukset muistuttavat usvaista suota, näppäimistö tuntuu sisältävän tuntemattomia merkkejä, ulkona on hieno ilma, sosiaalisessa mediassa kuhisee ja youtubesta löytyy hauskoja videoita.

Mutta entä jos tekstiä ei yksinkertaisesti tule? Ainoa keksimäni ratkaisu on se, että suhtaudun kirjoittamiseen harjoituksena. Jokainen päivä näppäimistön ääressä on kirjoittamisen taidon harjoittelemista. Tarkoitus ei ole luoda täydellisiä tai edes hyviä lopputuloksia, vaan harjaantua tietyssä taidossa. Käytännössä lähestymistapani tiivistyy kaikessa koruttomuudessaan mottoon ”uskalla kirjoittaa paskaa”. Vaikka tietty itsekritiikki ja ankaruuskin omaa tekstiä kohtaan ovat kiistattomia hyveitä, niille ei ole mitään käyttöä siinä vaiheessa, jossa tärkeintä on ”tekstiaineksen” tuottaminen. Kaikkein tärkeintä on avata hanat, saada teksti liikkeelle. Jahkailun ja arvioimisen sijaan on parempi vain kirjoittaa, katsoa mitä tulee, riippumatta siitä, vaikuttaako se juuri sillä hetkellä ”hyvältä” vai ”huonolta”. Kaikkeen voi suhtautua toteamalla ”jaha, tänään tuli tällaista”. Lisäksi on varmaa, että sanoilla on eri päivinä erilainen kaiku, ja kaikkea voi joka tapauksessa korjailla myöhemmin.

Siis yksinkertaisesti: alkuvaikeuksista selviää lähes poikkeuksetta sinnikkäällä perseenpuuduttamisella, ja niiden ylittämisen jälkeen asiat alkavat yleensä luistaa…

Keskittymään oppii keskittymällä

…Kunnes keskittyminen taas herpaantuu. Jossain vaiheessa kirjoittamiseen tulee syystä tai toisesta pysähdys. Ehkä jokin käsiteltävä asia vaatii hieman enemmän miettimistä, ehkä mieleen tulee jotain muuta. Tunnistan ainakin itsessäni taipumuksen livahtaa Facebookiin tai sähköpostiin välittömästi ensimmäisen esteen ilmaantuessa, kun huomio herpaantuu, ajatus lakkaa luistamasta kuin itsestään, tai kun työ ei yksinkertaisesti huvita. Jokin  vaatii minulta aktiivisempaa osanottoa kuin mihin mukavuudenhaluni on valmistautunut. Se on epämiellyttävä tunne. Miksen siis pitäisi pientä taukoa? Ehkä ongelma katoaa itsestään.

Vaikka asiat joskus selkenevätkin, kun nousee hetkeksi koneen äärestä, katsoo ulos ikkunasta, keittää lisää teetä tai käy vessassa, takaa työskentely internet-yhteyden ääressä sen, että todennäköisesti levähdyshetkeni aikana jokin vie huomioni entistä kauemmas siitä, mitä olen tekemässä, ja kun lopulta palaan tekstin pariin, olen taas alkupisteessä. Pitkään ja huolella rakentamani ajatusten kaari on katkennut. Teksti voi jatkua, mutta se ei enää etene samaan suuntaan. Jos ei muuta, olen kuluttanut aikaa johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen. Kysymys siis kuuluukin, miten ylläpitää keskittymistä tämän kriittisen vaiheen yli?

Ainoa löytämäni vastaus kuuluu kaikessa turhauttavuudessaan: keskittymällä. Päästämällä irti kaikesta, mikä vie huomiota pois kirjoittamisesta, palauttamalla mielen lempeästi mutta vakaasti takaisin työn alla olevaan tekstiin, vetämällä syvään henkeä, rentoutumalla ja jatkamalla kirjoittamista. Se muistuttaa tietyllä tapaa meditaation harjoittamista ja siinä auttaa huomattavasti, jos on määrittänyt kirjoittamiselleen ajalliset raamit. Keskittyminen helpottuu, kun mielen rauhattomat osat tietävät, että niitä vaaditaan hillitsemään itsensä vain tietyn aikaa.

Jaksottamisen taito

Itse käytän työn jaksottamisen apuvälineenä hiukan sovellettua versiota Francesco Cirillon kehittämästä Pomodoro-menetelmästä, jossa työskentely jaetaan 25 minuutin jaksoihin. Jaksojen välillä pidetään pieni tauko ja työskentely etenee neljän jakson yksiköissä. Tällainen jaksotettu työskentely on auttanut minua ennen kaikkea sen oivaltamisessa, että jo 25 pelkästään kirjoittamiselle omistettua minuuttia tuottaa parempia tuloksia kuin kaksi tuntia hapuilua sähköpostin, uutisten, hupisivujen ja kirjoittamisen välillä. Monet elättelevät harhakuvaa, että ahkeruutta tai tuotteliaisuutta voidaan parhaiten mitata työhön käytettyjen tuntien määrällä. Tosiasiassa tärkeämpää on se, miten laadukkaasti aika, kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, käytetään.

Jotkut ovat toki kritisoineet Pomodoro-menetelmää siitä, että siinä keskittyminen katkaistaan vähän väliä, eikä inspiraatiota tai ns. flow-tilaa pääse syntymään. Oma kokemukseni on kuitenkin päinvastainen. Sen lisäksi, että työn jakaminen lyhyehköihin jaksoihin helpottaa aloittamista, se myös helpottaa työn ylläpitämistä, mikä puolestaan auttaa kirjoitusprosessin syvenemisessä. Samalla säännölliset tauot kuitenkin estävät liiallisen työhön uppoutumisen. Mutta tarkoitus ei olekaan päästä hallitsemattomaan inspiraation tilaan, vaan oppia hallitsemaan omaa huomio- ja keskittymiskykyään.

Milloin teksti on valmis?

Aloittamisen ja keskittymisen jälkeen on kuitenkin jäljellä vielä yksi ongelma: viimeistely. Myös juuri ennen tämän kappaleen kirjoittamista kirjoittamiseni keskeytyi. Vaikuttaa siltä, että alkuvaikeuksien ja kirjoittamisen ylläpitämisen onnistuttua, lopun jo häämöttäessä, tapahtuu jotain odottamatonta. Jokin tekee tekstin loppuunsaattamisesta yllättävän vaikeaa. Vaikeudet saattavat alkaa, kun pitäisi kietoa tekstin punaiset langat yhteen, kirjoittaa vielä viimeinen luku, tai kun pitäisi vielä oikolukea teksti ja tehdä viimeiset viilaukset. Ne voivat ilmetä joko innon lopahtamisena, ylitsepääsemättömiltä vaikuttavina ongelmina tai liiallisena kiirehtimisenä. Ensimmäisessä tapauksessa teksti jää roikkumaan viittä vaille valmiina, jälkimmäisessä se lähetetään eteenpäin puoliraakana.

En ole aivan varma, miten nämä ongelmat olisi paras kohdata. Joskus työn pysähtyminen loppumetreillä ratkeaa yksinkertaisesti odottamalla. Joskus se taas vaatii kovempaa puskemista. Joskus loppukiirehtimisen välttäminen voi johtaa toiseen ääripäähän, tekstin loputtomaan hiomiseen, mikä ei enää mitenkään paranna lopputulosta. En ole yksinkertaisesti kirjoittanut tarpeeksi, että tuntisin tämän prosessin tarpeeksi syvällisesti ja olisin nähnyt riittävästi erilaisia lopputuloksia. Kirjoitin kolme neljännestä tästä tekstistä jo toukokuussa. Kun viimeistelin sen tänään, lopputulos oli hyvin erilainen kuin mihin suuntaan teksti näytti kaksi kuukautta sitten kehittyvän. Oliko odottaminen välttämätöntä tekstin kypsymiselle, vai jäikö jotain kirjoittamatta ja tuliko sen tilalle jotain muuta? Onko tämä teksti nyt valmis, paras mahdollinen versio itsestään, vai pitäisikö sitä vielä hioa? Miten nämä asiat tiedetään?

Mark Twainin kerrotaan sanoneen, että tekstin varsinainen kirjoittaminen alkaa sillä hetkellä, kun kirjoittaja on omasta mielestään saanut sen valmiiksi. Vasta silloin hänellä on kutakuinkin realistinen käsitys siitä, mitä hän haluaa sanoa. Ymmärrän tämän näkemyksen varsin hyvin. Jos tarkoitukseni olisi tuottaa täydellistä tekstiä, jättäisin tämänkin kirjoituksen lepäämään tämän kappaleen jälkeen viikoksi tai pariksi ja kirjoittaisin sitten uuden, huomattavasti kiteytyneemmän version, joka epäilemättä olisi parempi. Ehkä joskus vielä teenkin niin. Tämä versio on kuitenkin valmis juuri nyt.

Joogafestarit lähestyvät!

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Kuva

Kirjoitin tammikuussa tulevasta luennostani Helsingin Kaapelitehtaalla ensimmäistä kertaa järjestettävässä Joogafestival-tapahtumassa. Kuin huomaamatta ollaankin jo huhtikuussa ja tapahtuma, luentoni mukaanluettuna, on ylihuomenna.

Luentoa suunnitellessa tunnelmat ovat vaihdelleet kauhusta aiheen laajuuden edessä innostumiseen sen mielenkiintoisuudesta. Perusrunko alkaa kuitenkin vähitellen hahmottua.

Arvelen, että luentoni otsikko, ”Onko jooga uskonto?” saattaa tuntua kiusalliselta tai aiheuttaa ristiriitaisia tunteita joissakin potentiaalisissa kuulijoissa. Tähän on monia mahdollisia syitä, joita tulen ehkä myös sivuamaan luennossani. Kysymys joogan uskonnollisuudesta on kuitenkin kiinnostanut minua niin kauan kuin olen tiennyt joogan olemassaolosta. Vaikka aikakauslehtiä lukemalla voikin saada vaikutelman, että jooga on lähinnä intialaisella kuvastolla kuorrutettua jumppaa, on siinä aina ollut myös muita ulottuvuuksia. Ja ainakin omasta mielestäni juuri nämä muut ulottuvuudet tekevät joogasta niin kiinnostavaa.

Luennossani tulen käsittelemään, miten jooga liittyy hindulaisuuteen, joogan kokemia muutoksia sen levitessä maailmalle ja kieltämättä hyvin vaikeaa kysymystä siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan kun puhutaan uskonnollisuudesta joogan yhteydessä tänä päivänä. Jos nämä teemat kiinnostavat, tervetuloa Kaapelitehtaalle kuuntelemaan klo 9.30 lauantaiaamuna. Toivoakseni luennon jälkeen on aikaa myös keskustelulle, sillä en edes kuvittele voivani sanoa kaikkea näin valtavasta ja monimutkaisesta aiheesta.

Toivottavasti tapaamme Kaapelitehtaalla!

Kaunis kuva tulevaisuudesta

~ M.R. ~ 1 kommentti

Kuulin Kaisa-talosta ensimmäisen kerran suorittaessani opintoihini kuuluvaa työharjoittelua Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjastossa kesällä 2008. Suhtauduin ajatukseen alkuksi skeptisesti: omiin aloihinsa erikoistuneiden laitoskirjastojen yhdistäminen suureksi, monitieteelliseksi kirjastoksi vaikutti ilmentävän juuri niitä yhdenmukaistumisen ja keskusjohtoisuuden persoonattomia kehityskulkuja, joiden koin vievän maailmaa väärään suuntaan. Vaikken itse asiassa ole muuttanut mielipidettäni näiden asioiden suhteen, oli ensimmäinen käyntini Kaisa-talossa positiivinen yllätys. Tehokkuuden lisäksi kirjastokolossi tuntui ilmentävän jotain syvempää ideaa.

Aiemmin eri puolilla Helsingin yliopiston keskustakampusta oli lukuisia pieniä, pääasiassa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen laitoskirjastoja. Ne sijaitsivat tiedekuntien tiloissa ja tekivät tiivistä yhteistyötä niiden kanssa.  Jokaisella niistä oli omat lainaus- ja luokittelukäytäntönsä. Paikat olivat persoonallisia, ja niihin oli vuosien saatossa varastoitunut aivan erityistä asiantuntemusta. Kirjastoilla oli paitsi pitkäaikaiset työntekijänsä, myös vakioasiakkaansa, jotka pyörivät siellä joko kokoelmien tai yksinkertaisesti tunnelman, mukavien lukupaikkojen ja työskentelytilojen takia.

Etsiessään muita kuin tavallisimpiin tenttivaatimuksiin kuuluvia kirjoja opiskelijan oli opeteltava kirjaston tietokannoista mielivaltaisia koodeja, joiden perusteella hän osasi päätellä missä keskustan monista kirjastoista mikäkin kirja sijaitsi. Mikäli sitä ei sattunut löytymään Opiskelijakirjastosta tai juuri oman tiedekunnan tutusta kirjastosta, oli lähdettävä tutkimusmatkalle tuntemattomalle maaperälle. Jos et sattunut olemaan laitoksen oppilas, oli todennäköistä, että mikäli ihmeen kaupalla löysitkin kirjaston, et löytänyt etsimääsi kirjaa sieltä. Tässä asiantunteva henkilökunta oli korvaamaton apu. Lukukauden lopussa oli kuitenkin varattava päivä tai pari kirjojen palauttamiseen ja katsottava tarkoin, että kirjat palasivat oikeaan osoitteeseensa. Esimerkiksi uskontotieteen kokoelmat sijaitsivat kolmessa eri kirjastossa, mikä johti jatkuviin sekaannuksiin.

Nyt tämä aika on mennyttä. Entisen Opiskelijakirjaston tilalle avattiin 3.9.2012 Helsingin yliopiston uusi pääkirjasto, Kaisa-talo, jonne muutamia poikkeuksia lukuunottamatta laitoskirjastojen kokoelmat siirrettiin. Kaikki on nyt yhden katon alla loogisessa järjestyksessä. Lähitieteet ovat keskenään samoissa kerroksissa, ja mikäli poikkitieteellisyyden nälkä iskee, hissejä ja portaita on riittämiin kirjaston seitsemän kerroksen välillä. Seinustoja täplittävät ryhmätyötilojen ja tutkijahuoneiden ovet, lukupaikkoja voi valita suojaisten ja näkyvien väliltä. Aiemmin Opiskelijakirjaston alakerrassa sijainneen Kodin Anttilan, jonka läpi kulkemista ei voinut välttää, tilalle on tullut huomattavasti paremmin ympäristöön sopiva kirjakahvila, jonka hyllyssä Patanjalin Joogasutrat kököttävät kaikessa rauhassa Michel Foucaultin ja Aristoteleen vieressä. (Anttilaankin toki pääsee yhä, jos kaipaa kirjojen sijaan verhoja).

Suunnitteluvaiheessa Kaisa-talosta puhuttiin paikkana, jossa eri tieteenalojen edustajat, opiskelijat ja tutkijat voisivat helposti kohdata toisiaan. Tällaista synergia-puhetta on viime vuosina pursunnut niin estoitta joka tuutista, että se on helppo sivuuttaa juuri sellaisena hölynpölynä mitä se usein onkin. Kuitenkin käydessäni Kaisa-talossa ensimmäisen kerran, aloin itsekin uskoa sen alkuperäiseen ideaan. Talo vaikutti tarjoavan puitteet juuri siihen, mitä varten se oli suunniteltu. Tunsin astuneeni tulevaisuuden kirjastoon. En toki osaa vielä arvioida paikan toimivuutta työntekijän, opiskelijan tai tutkijan näkökulmasta. En tiedä puhuvatko toistensa ohi vilistävät akateemikot mitään toisilleen, onko tietokoneita, kahviautomaatteja, roskiksia ja vessoja riittävästi, osaavatko päivystäjät neuvoa tiedonhaussa ja kokoelmien käytössä kädestä pitäen (mikä on ehdottomasti tärkeä osa kirjastotyötä!)…Toimiko kirjasto ylipäätään kuten kirjaston pitää.

Silti paikan ilmapiiri puhutteli minua. Löysin ensikäynnilläni etsimäni kirjan heti, vaikka se olikin maanalaisissa ”täydentävissä kokoelmissa”. Kävellessäni portaita ylimmästä kerroksesta alimpaan ilahduin siitä, että kuljin sellaisten tieteenalojen kokoelmien läpi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Mietin, muodostuuko jokaiselle kerrokselle oma, tyypillinen kävijäkuntansa ja voiko heitä tunnistaa pukeutumisensa, käytöksensä ja olemuksensa puolesta. Jos ei muuta, eri tieteenalojen tuominen samaan rakennukseen voi muistuttaa jatkuvasti sellaisten asioiden olemassaolosta, jotka muuten pääsisivät ehkä unohtumaan. Systemaattisen teologin oli aiemmin helppo unohtaa vaikkapa naistutkimuksen olemassaolo. Tällöin on myös todella mahdollista, että tapahtuu eri alojen välistä dialogia. Harmi vain, että esimerkiksi biologit, matemaatikot, fyysikot, kemistit ja lääketieteen edustajat ovat edelleen täysin eri suunnissa, eri puolilla kaupunkia. Kaisa-talossa on uuden ajan ituja, mutta vielä se ei edusta vielä täydellistä synteesiä.

Eniten minua puhutteli kuitenkin se syvempi ajan hengestä kertova viesti, joka Kaisa-talosta välittyi. Erillisissä, persoonallisissa pikkukirjastoissa oli kiistatta jotain arvokasta, joka on nyt auttamatta menetetty. Jotakin muuta on kuitenkin saatu tilalle. Tämä heijastaa itsestäänselvästi laajempia globaaleja ja kulttuurisia kehityssuuntia. Monitieteellisiä kirjastoja on ollut toki ennenkin, mutta Kaisa-talo vaikuttaa olevan varta vasten suunniteltu erityisalojen raja-aitojen ylittämiseen ja erilaisten ihmisten väliseen kohtaamiseen. Se on yksi konkreettinen esimerkki yleisestä rajojen kyseenalaistumisen trendistä. On toki aiheellista kysyä, kenen etuja kaikki tämä kulttuurien, identiteettien, tieteiden, taiteiden ja perinteiden välisten raja-aitojen hämärtyminen oikeastaan ajaa. Onko kaikki pelkkää epätoivoista räpiköintiä todellisen suunnan puuttuessa tai savuverho suuren huijauksen edessä? Muutos on kuitenkin tapahtumassa – tapahtunut jo – eikä paluuta entiseen enää ole.

Kaikkien olosuhteiden ja muutosten arvo määräytyy lopulta sen mukaan, miten niitä hyödynnetään käytännössä. Samoin Kaisa-talon arvo määräytyy vain ja ainoastaan sen perusteella, miten hyvin se pystyy palvelemaan opiskelijoita ja tutkijoita. Ensimmäisellä käynnilläni siellä sain kuitenkin vaikutelman, että joskus uudistukset ovat tarpeellisia. Ehkä kaikki johtui elliptisestä arkkitehtuurista, jonka keskellä tunsin olevani mukana laadukkaassa scifi-elokuvassa, mutta yhtä kaikki minussa heräsi, ainakin hetkellisesti, pieni kehitysuskon pilkahdus. Jos tietyt asiat voivat toimia kirjaston tasolla, ehkä ne voisivat toimia laajemminkin. Ja vaikka eivät toimisikaan, ainakaan Kaisa-talon kuva tulevaisuudesta ei ole dystooppinen.

Lisää aiheesta:

Video Kaisa-talosta

Kirkko & Kaupunki: Kaisa-talo testissä

Soili Mustapään hienoja kuvia Kaisa-talon portaikosta

Kuvia Kaisa-talon rakentamisesta

Mikä ihmeen ”Epnuitns”?

~ M.R. ~ Jätä kommentti
Frederic Edwin Church: Twilight in the Wilderness (1860)

”Kun omalakinen erämaa paljastuu sellaisenaan, se vie mielen kohti Antipodejaan, sillä muinainen luonto muistuttaa oudosti sitä sisäistä maailmaa, jossa omilla henkilökohtaisilla toiveillamme tai edes yleisillä pohdinnoilla ihmisyydestä ei yleensä ole merkitystä.”

Aldous Huxley: Taivas ja helvetti1

Ensimmäinen tästä blogista saamani palaute koski sen erikoista nimeä. Itse asiassa se koostui vain yhdestä sanasta: ”epnuitns”. Ymmärsin kommentoijan ilmaisevan hämmennystä sivuston erikoisesta nimestä. Voisi siis olla paikallaan kirjoittaa aiheesta jotain. Keräillessäni ajatuksiani aiheen tiimoilta törmäsin ylläolevaan Huxleyn toteamukseen, joka toimii mielestäni loistavana johdantona joihinkin ajatuksiin nimen takana.

Mukaelma tarot-kortista ”Hermit” Led Zeppelinin nimettömän neljännen levyn (1971) sisäkansista.

ἐρημίτης  (Erimitis), on kreikkaa ja tarkoittaa erakkoa. Sanatarkasti ”erakko” tarkoitta (sekä suomeksi että kreikaksi) ”erämaan asukasta”. Erämaa on olemuksellisesti jotain muuta kuin se enemmän tai vähemmän sivistynyt, kulttuurin, konventioiden ja merkitysten maailma, jossa me kaikki elämme. Suomenkielisen nimensä puolesta erämaa on jotain erotettua, erilleen rajattua. Toisaalta kaikki ihmisten kaupungit, kylät, kaikki inhimillisen kulttuurin keskittymät ovat alunperin juuri villistä luonnosta erilleen rajattuja saarekkeita. Erämaa on niiden perusta.

Erotettuna alueena ”erämaa” on liitoksissa myös sanaan ”pyhä”. Erämaa voidaankin nähdä pyhänä alueena ja erakko ihmisenä, joka jättää järjestyksen taakseen ollakseen yhteydessä pyhään. Kuten Huxley edellä kirjoittaa, ja kuten jokainen luonnossa aikaa viettänyt voi itsekin vahvistaa, sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä on voimakas yhteys. Erakko ei mene erämaahan vain ihailemaan ulkoista luontoa, vaan kohdatakseen samalla oman sisäisen todellisuutensa kokonaisuudessaan.

Olemisen perustana erämaa on loputtomien mahdollisuuksien lähde. Kuten kaikki elävät olennot, myös kaikki kulttuurin muodot ovat tavalla tai toisella syntyneet siitä.  Erämää edustaa luontoa puhtaassa muodossaan, kaiken elävän alkukotina. Tässä se tulee hyvin lähelle lähelle intialaisen Samkhya-filosofian käsitettä prakriti, joka on koko aineellisen todellisuuden taustalla vaikuttava, lukemattomia muotoja ottava aktiivinen periaate. Kaikki mitä on olemassa niin ulkoisessa kuin sisäisessäkin todellisuudessa on osa prakritia. Myös ihmisen minätunne, ajatukset, tunteet, aistimukset jne. ovat kaikki prakritin osia.2

Mikhail Nesterov: Erakko (1889)

Huxleyn mukaan kokemus erämaasta vie mielen kohti ”Antipodejaan”,  tuntemattomia alueitaan. Kuten sivistyneellä maailmalla on erämaansa, voisiko myös ihmisellä olla sisäiset ”alueensa”, joihin kulttuurin vaikutus ei, ainakaan niin voimakkaasti, ulotu? Useimpien mystikoiden, askeetikkojen, ja – tietysti – erakoiden, vastaus on myöntävä. Jos niin ei  olisi, heidän ponnisteluissaan ei olisi juurikaan mieltä.

Edelleen jää kuitenkin avoimeksi, miksi minä, turvallisesti Kehä I:n sisäpuolella asuva ja varsin sosiaalinen ihminen nimeän sivustoni näin.

Huxley kirjoittaa, että  jo pelkkä taideteoksen katsominen voi kuljettaa ihmisen ulos arkitajuntansa ahtaista kategorioista. Vaikka konkreettinen ulkoinen siirtymä (jonka luontoon meneminen tavallisesti ainakin kaupunkilaiselta vaatii) voi toimia sisäisen tilan hetkellisen muutoksen apuna, ja vaikka eristäytyminen muista ihmisistä voi auttaa erakkoa kohtaamaan sisäisen todellisuutensa sellaisenaan, sisältää ajatus ”sisäisestä erämaasta” lupauksen siitä, että meidän saattaa olla mahdollista asua, tai ainakin vierailla sisäisen todellisuutemme asumattomilla alueilla, eläessämme samalla ihmisten keskellä, enemmän tai vähemmän sivistyneessä maailmassamme.

Tämän sivuston nimessä erakon hahmo siis muistuttaa minua paitsi talojen, teiden ja mainostaulujen takana odottavasta ulkoisesta erämaasta, myös sisäisestä olemassaolon perustasta, joka on tavallisesti hautautunut kaikenlaisen arkisen roinan ja rakennelmien alle.

1 Suom. Ville-Juhani Sutinen

2 Samkhyan mukaan ainoastaan puhdas tietoisuus, purusha, on erillinen prakrtista. Se on kuitenkin hautautunut ja sekoittunut prakritiin. Samkhyaan perustuvan joogan päämäärä on prakritin ja purushan perimmäisen erillisyyden oivaltaminen. Tämä tapahtuu meditatiivisella uppoutumisella, jonka myötä todellisuuden kerrostumat yksi toisensa jälkeen sulautuvat takaisin prakritiin, josta ne ovat alunperin nousseet.