Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkisto ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö järjestivät viime keväänä kirjoituskilpailun, jossa kerättiin ruokapäiväkirjoja yhden päivän ajalta. Nähtyäni ilmoituksen kilpailusta kaverini Facebook-seinällä, päätin oitis osallistua. Kävi niin hauskasti, että mainittu kaverini voitti kilpailun ja pääsin itse kunniamainintasijalle.

SKS:n tiedote kilpailun tuloksista.

Pohdintoja kilpailun annista SKS:n blogissa.

Ja viimeiseksi oma kirjoitukseni:

Mitä söin tänään?

”From food, verily, are produced whatsoever creatures dwell on the earth. Moreover, by food alone they live. And then also into it they pass at the end. Food, verily, is the eldest born of beings.”

-Taittiriya Upanishad

10.30 ”Perusaamupala”

Myöhäisen aamumeditaation aikana keho muistuttaa minua itsepintaisesti ravinnontarpeestaan. Kun lopulta nousen tyynyltä, tunnen innostuvani: nyt päästään syömään!

Laitan leivänpaahtimeen 2 täysjyväpaahtoleipää. Tyttöystäväni on keittänyt ainoan jääkaapistamme löytyvän kananmunan, ja jakaa sen ystävällisesti kanssani. Viipaloin puolikkaan kananmunan paahtoleiville, joille olen levittänyt myös margariinia ja muutaman juustoviipaleen. Kaadan pellavansiemenrouhetta keraamisen kulhon pohjalle ja sekoitan siihen maustamatonta luomujogurttia. Kaivan pussista kourallisen mysliä ja viimeistelen annoksen lusikallisella kotimaista hunajaa.

Pidin vuosia kahvia paheena, josta olisi syytä päästä eroon. Saatuani pari vuotta sitten lahjaksi french press-pannun ja vähän myöhemmin käsikäyttöisen kahvimyllyn, olen hyväksynyt, että kahvi on osa elämääni. Laadukas tummapaahtoinen, vastajauhettu Reilun kaupan kahvi aikaisin aamulla yksinkertaisesti parantaa elämänlaatua. Nyt, hieman myöhemmin aamulla, se tuntuu parantavan elämänlaatua yhtä lailla.

Aamupala on minulle päivän mieluisin ateria. Viivyttelen usein sen kanssa, ja kokeilen tämän tästä uusia ruokalajeja. Vegaaninen kookos-”munakas” oli tosin katastrofi. Ensimmäisenä päivänä käytin yli tunnin kookospähkinän rikkomiseen ja hedelmälihan irrottamiseen, kunnes totesin olevani liian nälkäinen odottaakseni sen valmistumista ja söin jotain muuta. Seuraavana päivänä sain valmistettua ”munakkaan” loppuun, mutta sen maku ei osoittautunut aivan kahden päivän työn arvoiseksi. Tämänaamuinen ruokani, paahtolepää, jugurttia, mysliä ja kahvia, oli kuitenkin yksi ”perusaamupaloistani”. Perusasioissa on hyvää se, että ne toimivat aina.

Syömme tyttöystäväni kanssa myöhäistä aamupalaamme Radio Helsinkiä kuunnellen. Olen yrittänyt oppia pois tottumuksesta lukea jotain syödessäni. Se on helppoa. Paljon vaikeampaa on olla avaamatta tietokonetta ja päästämättä sosiaalisen median julkista tilaa kodin yksityisyyteen heti aamusta. Vilkaisen lyhyesti sähköpostini ennen kuin aloitan syömisen, mutta laitan koneen sitten pois. Tyttöystäväni sen sijaan roikkuu Facebookissa koko aamupalan ajan.

12.45 Armon rautajumalatar

Juon kupin kiinalaista Ti Kyan Yin, Iron Goddess of Mercy -teetä aloitellessani päivän töitä tietokoneen ääressä. Teen nimi hymyilyttää minua aina. Suomessa teet nimetään söpösti ja vanhahtavasti, kuten ”Rengin rentoutus” tai ”Ystävyyden tee”. Niitä myös maustetaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Kupissani höyryävä ”Armon Rautajumalatar” on toista maata. Sen nimi herättää kunnioitusta. Maku on puhdas, paahteinen ja makea.

Minulta on usein kysytty, olenko tee- vai kahvi-ihmisiä. Kysymys on minusta outo, sillä kysehän on aivan eri nautintoaineista, joilla on aivan erilaiset vaikutukset. Vastaan yleensä – jotakuinkin totuudenmukaisesti – että juon mielläni aamuisin kahvia ja iltapäivällä teetä. Iltaisin vältän kofeiinipitoisia juomia, koska ne vaikuttavat uneni laatuun.

14.00 Unohtuneet päiväkahvit

Ajatukset tuntuvat sumuisilta. Kiinalainen rautajumalatar ei selvästikään tehnyt tehtäväänsä. Tunnen tarvitsevani ylimääräistä piristystä ja päätän poiketa tavoistani: on iltapäiväkahvien aika.

Jauhan parin kupillisen verran papuja ja kaadan kiehuvaa vettä niiden päälle. Ajatukseni ovat kuitenkin täysin uppoutuneet työhöni, joten tuskin edes huomaan, miltä pieneen, auringonkukan kuvalla koristeltuun kuppiin kaatamani neste maistuu. Kuinka suuri osa elämästämme kuluu näin? Valuu ohi ilman, että edes tajuamme mitä tapahtui?

16.22 ”Lounas”

Minulla on vajaa tunti aikaa kokata jotain, ennen kuin iltatyöt kutsuvat.

Kaapista löytyy ainekset chana masalaan, intialaiseen kikhernekastikkeeseen: purkki paseerattua tomaattia, purkki kikherneitä, inkiväärinjuuri, kikhernejauhoa, rypsiöljyä, mausteita. Niin yksinkertaista, niin maukasta. Opin reseptin internetin Manjula’s Kitchen -sivustolta, joka on Amerikassa asuvan intialaisen kotirouvan loistava reseptivideosivusto. ”Namaste, I am Manjula, welcome to my kitchen.” Valmistamiseen menee vartti.

Syön kastikkeen kanssa perunarieskaa, joka ajaa hyvin perinteisen intialaisen leivän asian. Olen kiinnostunut intialaisesta kulttuurista ja pidän paljon myös maan ruokakulttuurista. Kasvissyöjälle Intian perinteikäs kasviskeittiö tarjoaa herkullisimmat vaihtoehdot. On mielenkiintoista, että Intiassa ravintoloiden ulkopuolella lukee erikseen, jos ne tarjoavat myös liharuokaa. Lisäksi liharuokaa kutsutaan tavallisesti yleisnimityksellä ”non-vegetarian”.

Aloin kasvissyöjäksi puolihuomaamattani opiskeluaikana. Muutettuani pois kotoa söin vähemmän ja vähemmän liharuokia. Kalaa söin silti usein. Lopulta päätin tarkoituksellisesti jättää pois kaikkien eläinten, myös kalojen lihan. Päätökseni myötä kiinnostuin eläinten oikeuksista ja elin sittemmin pari vuotta täysin vegaanina, ilman mitään eläinperäisiä ruokia. Joksikin aikaa luovuin jopa nahkakengistä, -hanskoista, -vöistä jne. Saatoin hetken jopa uskoa, ainakin toivoa, että lihansyönti loppuisi joskus koko maailmasta.

Älytön ajatus, myönnetään. Pari vuotta sitten aloin taas syödä juustoa, sitten myös kananmunia. En ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, mutta nykyisin voisin tietyissä tilanteissa jopa syödä lihaa. Esimerkiksi jos menisin Mongoliaan. Pohjois-Norjakin on siinä rajoilla, että voisin syödä kalaa siellä ollessani. Mitä mieltä on kuljettaa kasviksia paikkoihin, joissa ei kasva mikään?

Vaikken edelleenkään syö lihaa, pidän ajatusta globaalista lihansyönnin loppumisesta mahdottomana ja jopa epätoivottavana. Tehotuotanto on todellinen eettinen ja ekologinen ongelma, mutta ruoka on muutakin kuin politiikkaa. Se on kulttuuria. Mieluummin näkisin ruoantuotannon muuttuvan paikalliseksi ja luomun muuttuvan erikoisuudesta normiksi. Olisi ehkä parempi syödä lähimmästä rannasta pyydettyjä kaloja, kuin toiselta puolen maapalloa lennätettyjä papuja.

Mutta entäpä minun afrikkalainen aamukahvini, kiinalainen teeni, intialainen kikhernekastikkeeni? Ne ovat kaikkea muuta kuin lähiruokaa. Pärjäisinkö kaarnasta tehdyllä korvikekahvilla ja hernekeitolla? Siltä varalta, että globaalit markkinavirrat tyrehtyvät, voin lohduttautua sillä, että ainakin pidän suomalaisista juureksista.

Tekemäni annos chana masalaa osoittautui aika pieneksi. Jätän puolet kastikkeesta töissä olevalle tyttöystävälleni ja täydennän oman ateriani omenalla. Yritän keskittyä sen makeuteen, mehukkuuteen ja tuntumaan suussa. Ruoasta nauttii enemmän, jos siihen keskittyy.

Töihin lähtiessäni leikkaan omenastani siivun ja annan sen kanillemme, joka käy innokkaasti herkkupalan kimppuun.

18.30 Eväät

Otin töihin evääksi puolikkaan pussin suolattuja cashew-pähkinöitä, jonka ystäväni toi Thaimaan-matkaltaan, sekä proteiinirahkarae-purkin. Napostelen yksin pähkinöitäni ja mietin, miten globalisoituneessa maailmassa elämmekään.

Ei ole kauankaan siitä, kun ihminen liikkui elämänsä aikana syntymäpaikaltaan keskimäärin 30 kilometriä. Nyt tuntuu siltä, että kaikki ovat koko ajan tulossa lentokentältä tai menossa sinne. Olen itsekin käynyt ulkomailla tänä vuonna. Puhumattakaan siitä mistä päivittäin syömäni ruoka on peräisin. Koska viimeksi söin jotain Suomessa tehtyä? Silmälen rahkaraepurkkia ja totean, että ainakin ne ovat peräisin Seinäjoelta.

Repäisen purkin kannen auki. Hento, hieman keinotekoisen oloinen mandariinintuoksu leijailee nenääni. Katson tuoteselostetta. Kyllä, 3% mandariinia, aitoa tavaraa. Rakeiden kellertävä väri sen sijaan on peräisin betakaroteenista, ei mandariinista, kuten saattaisi olettaa.

Purkki on syöty kolmessa minuutissa. Nappaan päälle pari makean suolaista thaimaalaista cashew-pähkinää. Kaverini kertoi, että cashew-pähkinät kasvavat puussa, joka tuottaa isoja, pahanhajuisia hedelmiä. Herkulliset pikku cashew-pähkinät kasvavat näiden hedelmien pohjassa. Alueilla, joilla kasvaa paljon cashew-puita, leijailee kuulemma inhottava, pistävä haju. En ollut kuullut tällaista koskaan aiemmin.

Mielenkiintoista, mitä oikeastaan pidämme syömäkelpoisena ruokana. Jos nyt mietitään vaikkapa tämäniltaisia eväitäni, ne koostuivat periaatteessa hedelmällä maustetusta juoksettuneesta maidosta ja pahanhajuisia hedelmiä tuottavan eksoottisen puun pienen pienestä osasta.

Luonto on täynnä ihmeellisiä syötäväksi kelpaavia asioita, mutta ihminen on vielä kekseliäämpi. Sen sijaan, että tyytyisimme banaaneihin, appelsiineihin, mandariineihin, ynnä muihin luonnollisen tuotesuunnittelun mestariteoksiin, syömme mitä ihmeellisempiä asioita, joita on valmistettava ja jalostettava pitkään, ennen kuin ne muuttuvat syömäkelpoisiksi. On myös kiistanalaista, maistuvatko ne oikeasti hyvältä tai ovatko ne ravitsemuksellisesti mistään kotoisin. Ja entä sitten erikoisherkut, kuten homejuusto, jotka ovat itse asiassa pilaantunutta ruokaa?

Olenkin aina ihaillut fruitaristeja, jotka syövät pelkkiä hedelmiä ja pähkinöitä. Tosin Suomen oloissa voisi olla hiukan hankalaa selvitä. Ainakin, jos ei haluaisi olla riippuvainen tuontiruuasta. Taas ollaan globalisaation kysymysten äärellä.

22.00 Iltapala

Tulen töistä kotiin. Pieni päänsärky vaivaa. Epäilen, että olen syönyt liian kevyesti tänään. Ainakin tunnen itseni nälkäiseksi. Toisaalta, syön aina jotain töistä palattuani. Keho kuulemma ehdollistuu tuntemaan nälkää sen mukaan, milloin se on tottunut syömään. Siksi näläntunteella ja todellisella energiantarpeella ei välttämättä ole todellista yhteyttä keskenään. Syön kaksi ruisleipäviipaletta, joiden päälle laitan pari päivää sitten tekemääni hummus-tahnaa. Nakertelen leivät sähköpostin äärellä. Huomaan jääväni nälkäiseksi.

Iltapalani ovat yleensä tukevia. En saa unta nälkäisenä, pelkkä ajatuskin tuntuu sietämättömältä. Olen kuitenkin lähdössä aikaisin huomenaamuna pois kotoa viikonlopuksi, joten en ole käynyt kaupassa. Se ei toki tarkoita, etteikö kaapeissa olisi ruokaa. On kuitenkin eri asia, löytyykö niistä sitä, mitä olen tottunut syömään iltaisin.

Tottumuksilla on valtava voima. Vaikka puuro onkin minusta oiva valinta aamulla, iltapuuron keittämiseen kynnys on suurempi. Pohdin, olenko niin nälkäinen, että puuron keittäminen tulisi kysymykseen. Tämä kertoo ehkä jotain olennaista ajastamme ja kulttuuristamme. Emme useinkaan tiedä, paljonko kehomme todella tarvitsee ravintoa ja minkälaista ravintoa se oikeastaan tarvitsee. Konventiot, tottumukset ja mielikuvat ohjaavat meitä. Eikä asiaa helpota se, että valikoima on niin suuri.

Katsoin kerran dokumentin tiibetiläisestä karjapaimenesta, jolla ei ollut lainkaan omaisuutta. Hän sanoi, että pelkää ainoastaan rahaa ja että hänen lempiruokansa on tsampa. Liikutuin, koska tsampa, paahdettu ohra, on tiibetiläisten yksinkertaisin ruoka, jota syödään melkein joka aterialla. Dokumentin karjapaimen oli suomalaisella mittapuulla rutiköyhä, mutta hän söi lempiruokaansa joka aterialla. Minulla sen sijaan on kaappi täynnä erilaisia ruokia ja mietin, onko siellä mitään syötäväksi kelpaavaa.

Istun puolisen tuntia tietokoneen ääressä kuulostelemassa nälkääni. Päätän keittää puuroa. Laitan kattilan liedelle ja otan kaapista lasipurkin, jossa on neljän viljan luomuhiutaleita. Tyttöystäväni paahtaa itselleen leivän.

Puuro on upea ruoka. Sen sekaan voi laittaa melkein mitä tahansa. Otan pakastimesta viime kesänä poimittuja mustikoita, laitan puuron kylkeen nokareen tummaa tahini-tahnaa ja ripottelen päälle manteleita. Lopuksi tökkään lusikallisen hunajaa puuroon. Lämmin puuro sulattaa jäiset mustikat ja tekee hunajasta juoksevaa. Hetken kuluttua otan lusikan pois puuron sisältä ja valutan hunajan puuron päälle. Tämä tapani naurattaa aina tyttöystävääni.

Jälkisanat

Huomaan, etten kahvia ja teetä lukuunottamatta ole tähän mennessä kirjoittanut mitään siitä, mitä juon aterioideni yhteydessä. Tänään join joka aterialla vettä. Tavallisesti juon aamiaisella myös lasillisen tuoremehua, mutta muuten pidän elimistöni käynnissä vesijohtovedellä. Nytkin tietokoneeni vieressä on punainen metallipullo täynnä laadukasta Helsingin veden nektaria, jota juon päivässä ehkä 3 litraa.

Juomakelpoinen vesijohtovesi on ylellisyyttä, jota harvoin tulee arvostaneeksi tarpeeksi. Aasiassa matkustaessani olen joskus miettinyt, mitä paikalliset ajattelevat kalpeista länsimaalaisista, jotka suojaavat silmänsä tummilla laseilla ja kantavat mukanaan isoa muovipulloa puhdistettua vettä, koska sairastuisivat paikallisten käyttämästä vedestä. Ehkä paikallisetkin sairastuvat siitä, en tiedä, mutta silti syntyy vaikutelma hiljalleen rappeutuvista olennoista, joiden hyvinvointi on tekemässä heistä kyvyttömiä selviämään maailmassa.

Toisaalta kaikki hyvinvointimme ei ole keinotekoista. Olemme etuoikeutettuja myös puhtaiden luonnonvesiemme puolesta. Ikimuistoisin vedenjuontikokemukseni oli, kun astuin aamulla ulos autiotuvasta lähellä Pallas-tunturia. Kävelin silmiäni aamuauringossa siristäen tunturipurolle ja kumarruin juomaan. Vesi oli kirkasta, jäätävää ja hyvää. Vähän matkan päästä pari poroa katseli puuhiani. Tunsin kaiken olevan juuri niin kuin pitääkin.

”I am food, I am food, I am food. I am the food-eater. I am the food-eater. I am the food-eater. I am the combining agent. I am the combining agent. I am the combining agent. I am the first born of the world-order, earlier than the gods, in the centre of immortality. Whoso gives me, he surely does save thus. I, who am food, eat the eater of food.” – Taittiriya Upanishad