Väärän opettajan oikeat opetukset – Vikram Gandhin Kumaré

kumare_banner

Katsoin viikonloppuna viime vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festareilla missaamani dokumentin Kumaré (2012). Ohjaaja Vikram Gandhi on intialaiseen perheeseen syntynyt ja perinteisen hindulaisen kasvatuksen saanut amerikkalainen. Aikuisena välienselvittely uskonnollisten kysymysten kanssa johti hänet tapaamaan useita intialaisia guruja ja joogeja. Paneutumisestaan huolimatta Vikram ei vakuuttunut näiden opetuksista. Hänestä tuntui, ettei sanojen takana ollut mitään todellista.

Niinpä Vikram antoi tukkansa ja partansa kasvaa, omaksui stereotyyppisen intialaisen aksentin (vaikka puhuikin sujuvaa amerikanenglantia) ja pukeutui oranssiin kaapuun. Viimeistelläkseen vaikutelman, hän alkoi harjoittaa jooga-asanoita ja meditaatiota. Näin Vikramista tuli Kumaré, joogaguru. Lopputulos oli pelottavan uskottava. Jokainen joogaan, meditaatioon tai muihin henkisiin perinteisiin tutustunut tunnistaa varmasti Kumarén olemuksen ja retoriikan.

Kumarén ”opetus” oli sekametelisoppa intialaiselta filosofialta kuulostavia fraaseja ja itse keksittyjä meditaatio- ja asanaharjoituksia. Kaksi hehkeää mimmiä avustajinaan hän alkoi levittää opetustaan Arizonan joogakouluilla. Nopeasti Kumarén ”ashramiin” kokoontui neljäntoista innokkaan, gurunsa viisaudesta vakuuttuneen oppilaan ryhmä. Vikram Gandhin dokumentti kuvaa sitä, miten valeguru löysi oppilaansa, mitä hän opetti heille ja miten hän lopulta paljasti totuuden itsestään.

Kumaréa voisi tarkastella monestakin näkökulmasta. Yksi on kysymys siitä, olisivatko Kumarén harjoitukset toimineet, tai olisiko kukaan edes kuunnellut uutta gurua, jos tämä ei olisi näyttänyt ja kuulostanut stereotyyppisen intialaiselta. Olisivatko oppilaat paljastaneet lyhyen tuttavuuden jälkeen henkilökohtaisia asioitaan vaikkapa ”Väinöksi” itseään kutsuvalle keski-ikäiselle, tuulipukuun pukeutuvalle valkoiselle miehelle?

Ainakin myytti ”henkisestä idästä” siis näyttää olevan elossa ja hyvissä voimissa. Samalla Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.

Vikram Gandhin tärkein teesi vaikuttaa olevan, ettei guruja tarvita, vaan kukin voi ratkaista ongelmansa itse. Kumaré toistaakin oppilailleen herkeämättä, ettei oikeastaan ole mikään opettaja ja että hän on itse asiassa huijari. Tietenkään hän ei paljasta koko totuutta itsestään, mutta tekee silti kaikkensa vakuuttaakseen oppilaansa siitä, että heillä itsellään on jo kaikki tarvittavat vastaukset.

Kaikkia Kumarén oppilaita tuntuu yhdistävän merkityksettömyyden tunne, joka ilmenee huonoina elämäntapoina ja ajelehtimisena ilman suuntaa. Kumarén opetuksien avulla he vaikuttavat saavan järjestystä ja sisältöä elämäänsä. Tämä ei ole mikään pieni saavutus. Samalla dokumentin antama kuva ”henkisyydestä” tuntuu kuitenkin turhan kapealta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä elokuvan sisältöä, eikä varsinkaan siinä esiintyvien ihmisten saavutuksia, mutta lienee paikallaan kiinnittää huomio siihen, mistä sen ohjaaja oikeastaan puhuu kyseenalaistaessaan gurujen tarpeellisuuden.

Jooga, buddhalaisuus, vedanta-filosofia ja muut henkiset menetelmät tähtäävät perinteisesti ihmisen rajallisen minäkäsityksen ylittämiseen. Ne viittaavat siihen, että ihmisen todellinen olemus on jotain muuta kuin persoonallinen minäkäsitys, ajatukset, tunne-elämä ja kehon toiminnot. Eri traditiot määrittelevät tämän ”jonkin muun” eri tavoin, mutta on tavallista puhua siitä ”tietoisuutena”, persoonattomana ja kaiken sisältävänä läsnäolona, joka on jotain muuta kuin tavanomainen minuus.

Niin ikään tällaiset perinteet opettavat, että todellinen onnellisuus ei voi löytyä arkielämän asioista, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Työ, ystävyyssuhteet, perhe, terveys ja muut hyvän elämän osatekijät ovat pohjimmiltaan muuttuvia, ja jokaista niiden tuottamaa iloa seuraa samalla mitalla kärsimys. Riippumatta siitä, hyväksytäänkö tällaista uskonnollis-filosofista tarkastelutapaa, voidaan puhtaan hermeneuttisesta näkökulmasta todeta, että tältä pohjalta jooga- ja meditaatioperinteiden typistäminen esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin tavoitteluun on jokseenkin puutteellinen tulkinta asiasta.

Mitä tulee opettajiin, varsinkin useissa intialaisissa perinteissä ajatellaan, että ainoastaan ihminen, joka on oivaltanut oman todellisen olemuksensa, siis vapautunut rajallisen minäkäsityksensä harhasta, voi auttaa toisia saavuttamaan saman päämäärän. Tästä syystä intialaisessa uskonnollisuudessa ja joogassa korostetaan opettajista ja oppilaista koostuvia perimyslinjoja, joissa tieto ja kokemus välittyvät. Toki tässäkin kohdataan ongelmia, koska monet gurut ovat osoittautuneet Kumarén tavoin aivan tavallisiksi ihmisiksi, eikä kulttuuriseen ymmärrykseemme oikeastaan edes kuulu käsitystä siitä, että olisi olemassa eri kehitystasoilla olevia ihmisiä. Silti on ymmärrettävä, jälleen hermeneuttisten periaatteiden mukaisesti, että joogaan, buddhalaisuuteen jne. nämä uskomukset kuuluvat.

Vikram Gandhille henkisten perinteiden syvin olemus ilmenee rauhallisuutena, jota hän aisti isoäidistään tämän suorittaessa joka-aamuista puja-rituaaliaan. Tämä on mielenkiintoinen havainto, mutta mielestäni Gandhi tyytyy liian vähään. Hän ei mene tarpeeksi syvälle siihen, mitä tuon rauhallisuuden takana voisi olla. Vaikka huijareita ja epäonnistuneita opettajia riittää, ei kaikkia guruja kannata heittää pesuveden mukana. Samalla haluan korostaa, ettei ole mitään syytä vähätellä dokumentissa kuvattujen oppilaiden saavutuksia. Kymmenien kilojen painonpudotus on kiistatta merkittävämpi saavutus joogan polulla kuin pelkän puheen tasolle jäävä filosofointi joogan päämäärästä.

Vaikka juoniselostuksen perusteella Kumarén asetelma ja ohjaaja/päähenkilö Vikram Gandhin motiivit tuntuvat paitsi kyynisiltä, myös perin pohjin epäeettisiltä, ei elokuvaa voi sellaiseksi syyttää. Kumaré onnistuu esittämään tärkeitä kysymyksiä, eikä sen sävy ole vähääkään pilkallinen. Gandhi ei naureskele tai mässäile ihmisten hyväuskoisuudella, vaikka se onkin elokuvassa silmiinpistävää ja kiistatonta. Sitä vastoin hän onnistuu tuomaan esiin jotain olennaista ihmisen tarpeesta uskoa ja tukeutua ulkoiseen auktoriteettiin.

Toisin kuin monet aitoina guruina esiintyvät, Kumaré ei hyväksikäytä oppilaitaan, vaan yrittää ymmärtää, miksi nämä ovat hakeutuneet hänen luokseen ja miten hän voisi heitä auttaa. Vaikka Vikram Gandhi pyrkiikin osoittamaan, että todellinen guru on jokaisen sisällä, hän ehkä huomaamattaan myös näyttää, että joskus juuri ulkoisen symbolin, kuten karismaattisen opettajan, avulla ihminen kykenee tavoittamaan omat piilevät voimavaransa.

Lue lisää:

Kumarén kotisivut

Dokumentin kotisivut

Virta 9: Luova kultt(uur)i

Kuva Virta-lehden 9. numero on ilmestynyt sähköisessä muodossa. Aiheina tällä kertaa mm. näyt ja kuvitelmat, sfäärien harmonia, maailmansana, kieli ja todellisuus, sekä elävä maapallo. Mukana on myös vanhoja esseitä ja runoja, sekä kirjoituksia ”luovan kultin yhtyeistä”. Viimeksi mainittuun sisältyy myös allekirjoittaneen musiikillisia muistelmia.

Olin mukana perustamassa Virtaa vuonna 2004 ja vastasin neljän ensimmäisen numeron koostamisesta. Halusin tehdä lehteä, jossa erilaiset maailmankuvat voisivat kohdata, ja jossa marginaaliset äänet pääsisivät esille. Vetäydyin joitakin vuosia sitten syrjään lehden toimituskunnasta, mutta olen seurannut lehden kehitystä mielenkiinnolla ja kirjoittanut toisinaan pieniä juttuja siihen. Ilokseni Virta 9 on ulkoasullisesti lehden historian komein, ja sisältö näyttää noudattelevan totutunkaltaista, korkeatasoista linjaa. Tarjolla onkin jälleen kerran varsin mieltä avartava lukupaketti.

Lataa lehti (PDF)

Kaunis kuva tulevaisuudesta

Kuulin Kaisa-talosta ensimmäisen kerran suorittaessani opintoihini kuuluvaa työharjoittelua Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kirjastossa kesällä 2008. Suhtauduin ajatukseen alkuksi skeptisesti: omiin aloihinsa erikoistuneiden laitoskirjastojen yhdistäminen suureksi, monitieteelliseksi kirjastoksi vaikutti ilmentävän juuri niitä yhdenmukaistumisen ja keskusjohtoisuuden persoonattomia kehityskulkuja, joiden koin vievän maailmaa väärään suuntaan. Vaikken itse asiassa ole muuttanut mielipidettäni näiden asioiden suhteen, oli ensimmäinen käyntini Kaisa-talossa positiivinen yllätys. Tehokkuuden lisäksi kirjastokolossi tuntui ilmentävän jotain syvempää ideaa.

Aiemmin eri puolilla Helsingin yliopiston keskustakampusta oli lukuisia pieniä, pääasiassa humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen laitoskirjastoja. Ne sijaitsivat tiedekuntien tiloissa ja tekivät tiivistä yhteistyötä niiden kanssa.  Jokaisella niistä oli omat lainaus- ja luokittelukäytäntönsä. Paikat olivat persoonallisia, ja niihin oli vuosien saatossa varastoitunut aivan erityistä asiantuntemusta. Kirjastoilla oli paitsi pitkäaikaiset työntekijänsä, myös vakioasiakkaansa, jotka pyörivät siellä joko kokoelmien tai yksinkertaisesti tunnelman, mukavien lukupaikkojen ja työskentelytilojen takia.

Etsiessään muita kuin tavallisimpiin tenttivaatimuksiin kuuluvia kirjoja opiskelijan oli opeteltava kirjaston tietokannoista mielivaltaisia koodeja, joiden perusteella hän osasi päätellä missä keskustan monista kirjastoista mikäkin kirja sijaitsi. Mikäli sitä ei sattunut löytymään Opiskelijakirjastosta tai juuri oman tiedekunnan tutusta kirjastosta, oli lähdettävä tutkimusmatkalle tuntemattomalle maaperälle. Jos et sattunut olemaan laitoksen oppilas, oli todennäköistä, että mikäli ihmeen kaupalla löysitkin kirjaston, et löytänyt etsimääsi kirjaa sieltä. Tässä asiantunteva henkilökunta oli korvaamaton apu. Lukukauden lopussa oli kuitenkin varattava päivä tai pari kirjojen palauttamiseen ja katsottava tarkoin, että kirjat palasivat oikeaan osoitteeseensa. Esimerkiksi uskontotieteen kokoelmat sijaitsivat kolmessa eri kirjastossa, mikä johti jatkuviin sekaannuksiin.

Nyt tämä aika on mennyttä. Entisen Opiskelijakirjaston tilalle avattiin 3.9.2012 Helsingin yliopiston uusi pääkirjasto, Kaisa-talo, jonne muutamia poikkeuksia lukuunottamatta laitoskirjastojen kokoelmat siirrettiin. Kaikki on nyt yhden katon alla loogisessa järjestyksessä. Lähitieteet ovat keskenään samoissa kerroksissa, ja mikäli poikkitieteellisyyden nälkä iskee, hissejä ja portaita on riittämiin kirjaston seitsemän kerroksen välillä. Seinustoja täplittävät ryhmätyötilojen ja tutkijahuoneiden ovet, lukupaikkoja voi valita suojaisten ja näkyvien väliltä. Aiemmin Opiskelijakirjaston alakerrassa sijainneen Kodin Anttilan, jonka läpi kulkemista ei voinut välttää, tilalle on tullut huomattavasti paremmin ympäristöön sopiva kirjakahvila, jonka hyllyssä Patanjalin Joogasutrat kököttävät kaikessa rauhassa Michel Foucaultin ja Aristoteleen vieressä. (Anttilaankin toki pääsee yhä, jos kaipaa kirjojen sijaan verhoja).

Suunnitteluvaiheessa Kaisa-talosta puhuttiin paikkana, jossa eri tieteenalojen edustajat, opiskelijat ja tutkijat voisivat helposti kohdata toisiaan. Tällaista synergia-puhetta on viime vuosina pursunnut niin estoitta joka tuutista, että se on helppo sivuuttaa juuri sellaisena hölynpölynä mitä se usein onkin. Kuitenkin käydessäni Kaisa-talossa ensimmäisen kerran, aloin itsekin uskoa sen alkuperäiseen ideaan. Talo vaikutti tarjoavan puitteet juuri siihen, mitä varten se oli suunniteltu. Tunsin astuneeni tulevaisuuden kirjastoon. En toki osaa vielä arvioida paikan toimivuutta työntekijän, opiskelijan tai tutkijan näkökulmasta. En tiedä puhuvatko toistensa ohi vilistävät akateemikot mitään toisilleen, onko tietokoneita, kahviautomaatteja, roskiksia ja vessoja riittävästi, osaavatko päivystäjät neuvoa tiedonhaussa ja kokoelmien käytössä kädestä pitäen (mikä on ehdottomasti tärkeä osa kirjastotyötä!)…Toimiko kirjasto ylipäätään kuten kirjaston pitää.

Silti paikan ilmapiiri puhutteli minua. Löysin ensikäynnilläni etsimäni kirjan heti, vaikka se olikin maanalaisissa ”täydentävissä kokoelmissa”. Kävellessäni portaita ylimmästä kerroksesta alimpaan ilahduin siitä, että kuljin sellaisten tieteenalojen kokoelmien läpi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt. Mietin, muodostuuko jokaiselle kerrokselle oma, tyypillinen kävijäkuntansa ja voiko heitä tunnistaa pukeutumisensa, käytöksensä ja olemuksensa puolesta. Jos ei muuta, eri tieteenalojen tuominen samaan rakennukseen voi muistuttaa jatkuvasti sellaisten asioiden olemassaolosta, jotka muuten pääsisivät ehkä unohtumaan. Systemaattisen teologin oli aiemmin helppo unohtaa vaikkapa naistutkimuksen olemassaolo. Tällöin on myös todella mahdollista, että tapahtuu eri alojen välistä dialogia. Harmi vain, että esimerkiksi biologit, matemaatikot, fyysikot, kemistit ja lääketieteen edustajat ovat edelleen täysin eri suunnissa, eri puolilla kaupunkia. Kaisa-talossa on uuden ajan ituja, mutta vielä se ei edusta vielä täydellistä synteesiä.

Eniten minua puhutteli kuitenkin se syvempi ajan hengestä kertova viesti, joka Kaisa-talosta välittyi. Erillisissä, persoonallisissa pikkukirjastoissa oli kiistatta jotain arvokasta, joka on nyt auttamatta menetetty. Jotakin muuta on kuitenkin saatu tilalle. Tämä heijastaa itsestäänselvästi laajempia globaaleja ja kulttuurisia kehityssuuntia. Monitieteellisiä kirjastoja on ollut toki ennenkin, mutta Kaisa-talo vaikuttaa olevan varta vasten suunniteltu erityisalojen raja-aitojen ylittämiseen ja erilaisten ihmisten väliseen kohtaamiseen. Se on yksi konkreettinen esimerkki yleisestä rajojen kyseenalaistumisen trendistä. On toki aiheellista kysyä, kenen etuja kaikki tämä kulttuurien, identiteettien, tieteiden, taiteiden ja perinteiden välisten raja-aitojen hämärtyminen oikeastaan ajaa. Onko kaikki pelkkää epätoivoista räpiköintiä todellisen suunnan puuttuessa tai savuverho suuren huijauksen edessä? Muutos on kuitenkin tapahtumassa – tapahtunut jo – eikä paluuta entiseen enää ole.

Kaikkien olosuhteiden ja muutosten arvo määräytyy lopulta sen mukaan, miten niitä hyödynnetään käytännössä. Samoin Kaisa-talon arvo määräytyy vain ja ainoastaan sen perusteella, miten hyvin se pystyy palvelemaan opiskelijoita ja tutkijoita. Ensimmäisellä käynnilläni siellä sain kuitenkin vaikutelman, että joskus uudistukset ovat tarpeellisia. Ehkä kaikki johtui elliptisestä arkkitehtuurista, jonka keskellä tunsin olevani mukana laadukkaassa scifi-elokuvassa, mutta yhtä kaikki minussa heräsi, ainakin hetkellisesti, pieni kehitysuskon pilkahdus. Jos tietyt asiat voivat toimia kirjaston tasolla, ehkä ne voisivat toimia laajemminkin. Ja vaikka eivät toimisikaan, ainakaan Kaisa-talon kuva tulevaisuudesta ei ole dystooppinen.

Lisää aiheesta:

Video Kaisa-talosta

Kirkko & Kaupunki: Kaisa-talo testissä

Soili Mustapään hienoja kuvia Kaisa-talon portaikosta

Kuvia Kaisa-talon rakentamisesta

Mikä ihmeen ”Epnuitns”?

Frederic Edwin Church: Twilight in the Wilderness (1860)

”Kun omalakinen erämaa paljastuu sellaisenaan, se vie mielen kohti Antipodejaan, sillä muinainen luonto muistuttaa oudosti sitä sisäistä maailmaa, jossa omilla henkilökohtaisilla toiveillamme tai edes yleisillä pohdinnoilla ihmisyydestä ei yleensä ole merkitystä.”

Aldous Huxley: Taivas ja helvetti1

Ensimmäinen tästä blogista saamani palaute koski sen erikoista nimeä. Itse asiassa se koostui vain yhdestä sanasta: ”epnuitns”. Ymmärsin kommentoijan ilmaisevan hämmennystä sivuston erikoisesta nimestä. Voisi siis olla paikallaan kirjoittaa aiheesta jotain. Keräillessäni ajatuksiani aiheen tiimoilta törmäsin ylläolevaan Huxleyn toteamukseen, joka toimii mielestäni loistavana johdantona joihinkin ajatuksiin nimen takana.

Mukaelma tarot-kortista ”Hermit” Led Zeppelinin nimettömän neljännen levyn (1971) sisäkansista.

ἐρημίτης  (Erimitis), on kreikkaa ja tarkoittaa erakkoa. Sanatarkasti ”erakko” tarkoitta (sekä suomeksi että kreikaksi) ”erämaan asukasta”. Erämaa on olemuksellisesti jotain muuta kuin se enemmän tai vähemmän sivistynyt, kulttuurin, konventioiden ja merkitysten maailma, jossa me kaikki elämme. Suomenkielisen nimensä puolesta erämaa on jotain erotettua, erilleen rajattua. Toisaalta kaikki ihmisten kaupungit, kylät, kaikki inhimillisen kulttuurin keskittymät ovat alunperin juuri villistä luonnosta erilleen rajattuja saarekkeita. Erämaa on niiden perusta.

Erotettuna alueena ”erämaa” on liitoksissa myös sanaan ”pyhä”. Erämaa voidaankin nähdä pyhänä alueena ja erakko ihmisenä, joka jättää järjestyksen taakseen ollakseen yhteydessä pyhään. Kuten Huxley edellä kirjoittaa, ja kuten jokainen luonnossa aikaa viettänyt voi itsekin vahvistaa, sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä on voimakas yhteys. Erakko ei mene erämaahan vain ihailemaan ulkoista luontoa, vaan kohdatakseen samalla oman sisäisen todellisuutensa kokonaisuudessaan.

Olemisen perustana erämaa on loputtomien mahdollisuuksien lähde. Kuten kaikki elävät olennot, myös kaikki kulttuurin muodot ovat tavalla tai toisella syntyneet siitä.  Erämää edustaa luontoa puhtaassa muodossaan, kaiken elävän alkukotina. Tässä se tulee hyvin lähelle lähelle intialaisen Samkhya-filosofian käsitettä prakriti, joka on koko aineellisen todellisuuden taustalla vaikuttava, lukemattomia muotoja ottava aktiivinen periaate. Kaikki mitä on olemassa niin ulkoisessa kuin sisäisessäkin todellisuudessa on osa prakritia. Myös ihmisen minätunne, ajatukset, tunteet, aistimukset jne. ovat kaikki prakritin osia.2

Mikhail Nesterov: Erakko (1889)

Huxleyn mukaan kokemus erämaasta vie mielen kohti ”Antipodejaan”,  tuntemattomia alueitaan. Kuten sivistyneellä maailmalla on erämaansa, voisiko myös ihmisellä olla sisäiset ”alueensa”, joihin kulttuurin vaikutus ei, ainakaan niin voimakkaasti, ulotu? Useimpien mystikoiden, askeetikkojen, ja – tietysti – erakoiden, vastaus on myöntävä. Jos niin ei  olisi, heidän ponnisteluissaan ei olisi juurikaan mieltä.

Edelleen jää kuitenkin avoimeksi, miksi minä, turvallisesti Kehä I:n sisäpuolella asuva ja varsin sosiaalinen ihminen nimeän sivustoni näin.

Huxley kirjoittaa, että  jo pelkkä taideteoksen katsominen voi kuljettaa ihmisen ulos arkitajuntansa ahtaista kategorioista. Vaikka konkreettinen ulkoinen siirtymä (jonka luontoon meneminen tavallisesti ainakin kaupunkilaiselta vaatii) voi toimia sisäisen tilan hetkellisen muutoksen apuna, ja vaikka eristäytyminen muista ihmisistä voi auttaa erakkoa kohtaamaan sisäisen todellisuutensa sellaisenaan, sisältää ajatus ”sisäisestä erämaasta” lupauksen siitä, että meidän saattaa olla mahdollista asua, tai ainakin vierailla sisäisen todellisuutemme asumattomilla alueilla, eläessämme samalla ihmisten keskellä, enemmän tai vähemmän sivistyneessä maailmassamme.

Tämän sivuston nimessä erakon hahmo siis muistuttaa minua paitsi talojen, teiden ja mainostaulujen takana odottavasta ulkoisesta erämaasta, myös sisäisestä olemassaolon perustasta, joka on tavallisesti hautautunut kaikenlaisen arkisen roinan ja rakennelmien alle.

1 Suom. Ville-Juhani Sutinen

2 Samkhyan mukaan ainoastaan puhdas tietoisuus, purusha, on erillinen prakrtista. Se on kuitenkin hautautunut ja sekoittunut prakritiin. Samkhyaan perustuvan joogan päämäärä on prakritin ja purushan perimmäisen erillisyyden oivaltaminen. Tämä tapahtuu meditatiivisella uppoutumisella, jonka myötä todellisuuden kerrostumat yksi toisensa jälkeen sulautuvat takaisin prakritiin, josta ne ovat alunperin nousseet.