Jooga

Faith Connections ja kumbh melan pyhä hulluus

~ M.R. ~ Jätä kommentti

faith-connections

Yksi pitkäaikainen unelmani on osallistua joskus kumbh melaan, hindujen tärkeimpään uskonnolliseen festivaaliin. Kumbh melaa järjestetään Intian neljässä pyhässä kaupungissa, Haridwarissa, Nashikissa, Ujjainissa ja Allahabadissa, kussakin 12 vuoden välein. Perimätiedon mukaan näille paikoille läikkyi aikojen alussa kuolemattomuuden nektaria jumalten paetessa demoneja, jotka yrittivät anastaa sen heiltä.

Kumbh melan aikaan tämän tapahtuman uskotaan toistuvan aina uudestaan. Kymmenet miljoonat hindut kiirehtivät tällöin kylpemään Intian pyhissä joissa saadakseen osansa nektarista ja vapautuakseen karmansa taakasta.

Viimeksi kumbh mela järjestettiin keväällä 2013. Erilaisista tekosyistä johtuen en silloin päässyt itse kokemaan tapahtuman pyhää hulluutta paikan päälle. Kaikeksi onneksi intialainen ohjaaja Pan Nalin ikuisti sen Faith Connections -dokumentissaan, joka esitettiin tämän vuoden Docpoint-festivaaleilla.

Dokumentin lähtökohta on yksinkertainen: ohjaajan syvästi uskonnollinen isä pyysi tätä osallistumaan kumbh melaan ja palaamaan mukanaan pullollinen Gangesin vettä. Nalin tarttui tilaisuuteen ja päätti veden lisäksi tuoda isälleen melassa kohtaamiensa ihmisten tarinoita filmillä. Lopputuloksena on elokuva, joka – ainakin ihmiselle, joka ei ole itse tapahtumaan osallistunut – välittää edes jotain siitä kaaoksesta, hurmoksesta ja koko elämän kirjosta, joka kumbh melaan mahtuu.

Faith Connections tasapainoilee hienosti yksittäisten ihmisten ja miljoonapäisten väkijoukkojen välillä. Elokuva velloo aiheensa tavoin hahmottomasti, tarkentaen välillä yhteen tai toiseen ihmiskohtaloon, jotka Nalin on valinnut dokumenttinsa kiinnekohdiksi.

Tarinat pyörivät pääasiassa hinduaskeetikkojen ja lasten ympärillä. Eniten huomiota saa 10-vuotiaan, kotoaan karanneen Kishan Tiwarin tarina. Sanavalmis poika harhailee ympäri festivaalia ilmoittaen välillä ryhtyvänsä gangsteriksi, välillä valinneensa sadhun elämän. Hän ystävystyy niin askeetikkojen, kahvilanpitäjien kuin poliisienkin kanssa, huolimatta siitä että viimeksimainitut hän uhkaa tämän tästä tappaa. Vaikka Kishanin tarina onkin monin tavoin humoristinen, se on yhtälailla sokeeraava, sillä poika selvästi elää maailmassa, josta useimpien 10-vuotiaiden ei pitäisi tietää vielä mitään.

Ristiriitaisia tunteita herättää myös Hatha Yogi Baban ja tämän kasvattilapsen tarina. Hatha Yogi Baba on vaishnava-askeetikko, joka on ottanut vastuulleen löytämänsä 2-vuotiaan lapsen. Maailmasta luopuneen, jatkuvasti kannabista polttavan ja tuskallisissa asanoissa rukoilevan vanhuksen hoivavietti on herännyt, ja katsojan on vaikea olla heltymättä tämän tarjotessa lapselle maitoa suoraan lehmän utareesta. Koruttomassa hökkelissä asuvan askeetikon verestävät silmät loistavat, kun hän kertoo odottavansa, että voi joskus lähettää lapsen kouluun siisteissä vaatteissa. Ne suorastaan roihuavat, kun hän tarttuu kirveeseensä ja karjuu, ettei epäröi käyttää sitä, jos joku yrittää viedä lapsen häneltä.

Sydäntä särkevin on kuitenkin tarina Mamta Devin ja Sonun 3-vuotiaasta pojasta, joka katoaa kesken festivaalin. Elokuva seuraa vanhempien kärsimystä näiden etsiessä viikon ajan poikaansa ympäri valtavaa, 55 neliökilometrin festivaalialuetta ja sen loputonta ihmisvilinää. Edes Kumbh melan pyhässä ympäristössä kaikki eivät ole hyväntahtoisia. Viranomaiset tekevät voitavansa, mutta loppujen lopuksi poika on vain yksi 135 000 kadonneesta. Eikä vielä olla edes festivaalin puolivälissä.

Vaikka kumbh melan ympärillä leijuu tietty ajattomuuden ilmapiiri, on selvää että myös ikiaikaiset perinteet mukautuvat maailman muutoksiin. Hatha Yogi Baba yrittää opettaa kasvattipoikaansa ottamaan hänestä kännykkäkameralla kuvan, kun hän sytyttää chilluminsa. Silloin tällöin kuvassa vilahtaa iPadia sormeileva sadhu. Pant-Shirt Babana tunnettu, arkisesti pukeutuva sadhu siteeraa Bob Marleyta.

Sitten nämä yksittäiset hahmot hukkuvat laajoihin kuviin ihmisvilinästä, alastomina marssivista, miekkoja heiluttelevista naga-sadhuista ja toisiaan tuuppivista pyhiinvaeltajista, jotka molskahtelevat Gangesin sameaan veteen ja kaatavat sitä suuhunsa. Pelkkä katseleminenkin aiheuttaa vatsanväänteitä, sillä pyhyydestään huolimatta Ganges on tunnettu myös saasteistaan. Pyhiinvaeltajat kuitenkin vakuuttavat, että mieluummin kuolisivat, kuin jäisivät paitsi siunauksesta, jonka veteen pirskottunut kuolemattomuuden nektari antaa.

Elokuvan jälkeen katsojan on pakko arvioida joitakin käsityksiään uudestaan. Ovatko kumbh melan 100 000 000 pyhiinvaeltajaa harhojen vallassa pitäessään saastunutta jokivettä kuolemattomuuden eliksiirinä? Ovatko he manipulaation uhreja? Epäjumalten palvojia? Faith Connections ei ota tähän kantaa. Ohjaaja Pan Nalin on todennut, että hän halusi kuvata aitoa uskonnollista omistautumista nykyisen ”life-style henkisyyden” sijaan. Päällimmäiseksi tunteeksi jääkin, ettei ihminen ole aivan niin rationaalinen olento kuin haluaisimme uskoa.

Faith Connectionsista järjestetään vielä toinen näytös 1.2.2014.

Elokuvan nettisivut ja traileri

Docpointin nettisivut

Onko joogan taru lopussa?

~ M.R. ~ Jätä kommentti
via Heavy Metal Yogi

Joogan päämäärä ja sivuvaikutukset

Haastattelin vastikään joogaopettajaa, joka kertoi pelkäävänsä, että joogan nykyinen suosio koituu sen kohtaloksi. Joogasta on tullut pelkkä tekniikka, väline, jolla pyritään saavuttamaan joitakin enemmän tai vähemmän välittömiä tuloksia.

Vaikka stressin lieventyminen, negatiivisista ajattelumalleista vapautuminen, hyvä terveys, mielenrauha ja energisyys ovatkin sinänsä hyviä asioita, ne ovat hänen mukaansa pelkkiä sivuvaikutuksia. Ja, iäkäs haastateltavani totesi, lääketieteessäkin sivuvaikutukset ovat yleensä haitallisia.

Yllätyin, sillä yleensä joogaopettajilla on tapana hehkuttaa joogan suosiota ja sitä, miten yhä useammat ihmiset löytävät sen parantavat vaikutukset. Mikä sitten on se joogan varsinainen tehtävä, jonka menettämistä opettaja pelkäsi?

Perinteisesti joogin päämäärä on äärimmäisen herkkä tietoisuuden tila, jossa on jäljellä ainoastaan puhdas tarkkaileminen, ilman osallistumista tai arvioimista. Tämä tila, jota Patanjali Yogasutran toisessa säkeessä kuvaa, on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampi ylläpitää. Se on sanojen tavoittamattomissa oleva kokemus puhtaasta, persoonattomasta tietoisuudesta.

Nykyisin joogan vaikutuksilla kuitenkin tarkoitetaan lähinnä asana-harjoittelun vaikutuksia kehoon ja mieleen. Asanat kohentavatkin terveyttä, tekevät ihmisestä energisemmän ja avaavat esimerkiksi lihaksiin varastoituneita tunnelukkoja. Alkujaan asanoita on kuitenkin harjoitettu kehon valmistamiseksi pitkään paikallaan istumiseen, jossa juuri edellä kuvattu hiljenemisen prosessi voi tapahtua.

Haastattelemani opettajan mukaan nykyjoogan ongelma siis on, että niin monet ihmiset haaskaavat asanaharjoittelun kiistattomat hyödyt normaaliin elämään, joogan varsinaisen päämäärän tavoittelun sijaan. Nykyjoogille varmasti provosoiva näkemys, muttei joogan historian kannalta lainkaan tavaton. Ennen kuin joogasta n. 70 vuotta sitten tuli koko kansan itsehoitomenetelmä, sitä harjoitettiin lähinnä osana uskonnollista hartaudenharjoitusta ja magiaa.

Jooga on muutakin kuin asanoita

Joogan harrastajat pitävät yleensä edustamaansa perinnettä ”aitona joogana” ja omaa kokemustaan sen toimivuuden erehtymättömänä mittarina. Tutkijat puolestaan välttävät tavallisesti kaikenlaista puhetta joogan päämäärästä, sekä vastakkainasettelua ”aidon” ja ”epäaidon” joogan välillä. He näkevät joogan ajassa muuttuvana sosiaalisena ilmiönä, jolla ei ole pysyvää olemusta. Heille kaikki mitä kutsutaan ”joogaksi” on joogaa siinä missä mikä tahansa muukin.

En ole itse perinteisessä mielessä edistynyt joogi enkä – myönnettäköön – nykyisin edes kovin ahkera asanoiden harjoittaja. Olen varmastikin uhrannut enemmän aikaa joogaa koskevien kirjojen lukemiseen kuin matolla hikoiluun. Elämäntapani ei muistuta millään tavoin klassisissa joogateksteissä kuvattua ihannetta, eikä minulla näin ollen ole omakohtaista kokemusta Patanjalin kuvaamista tiloista.

Näistä varauksista huolimatta minulle ei tuota ongelmia todeta, että se jooga, mistä esimerkiksi Patanjali puhuu, ja se, mitä useimmat meistä harjoittavat, ovat lähes tyystin eri asioita. Kun huomioidaan ne maailmankuvalliset ja kulttuuriset yhteydet, joihin erilaiset joogatulkinnat kiinnittyvät, näyttää vahvasti siltä, että erot eivät ole pelkästään pinnallisia.

Tähän ei tarvitse sisältyä minkäänlaista arvostelua. On esimerkiksi kiistatonta, että asanaharjoitukset ovat tarjonneet miljoonille ihmisille avun lukemattomiin ruumiillisiin ja mielellisiin ongelmiin. Toisaalta on myös ihmisiä, haastattelemani opettaja mukaanlukien, joille joogan syvemmät ulottuvuudet eivät ole pelkkää filosofiaa, kutkuttavan ”henkistä” estetiikkaa tai teoreettisia ihanteita. Heistä pohdinnat joogan olemuksesta vaikuttavat epäilemättä yhtä tarpeettomilta kuin niistä, jotka näkevät harjoituksessa itsensä perustelevan menetelmän hyvinvointiin ja terveyteen.

Onko mahdollista hyväksyä tämä tosiasia, ja samalla myöntää, että nykymuotoinen asanaharjoitus on aivan vastikään tehty, äärimmäisen pieni sivuhuomautus suhteessa siihen, mitä jooga on eri aikoina ja eri paikoissa merkinnyt? Ollaanpa joogan syvempiä päämääriä koskevista väitteistä mitä tahansa mieltä, on selvää että harjoituksen merkityksen typistäminen psykofyysisiin hyötyihin ei tee oikeutta sen historialle tai länsimaisen joogailmiön reunamilla ja ulkopuolella vaikuttaville tulkinnoille.

Hyväksikäyttäjien temmellyskenttä

Entä miksi itse katson tarpeelliseksi vatvoa asiaa näppäimistön ääressä joogamaton tai meditaatiotyynyn sijaan? Syitä on epäilemättä monia. Osa niistä liittyy siihen, miksi itse alunperin kiinnostuin joogasta, osa taas tapaani tarkastella tällaisia ilmiöitä uskontotieteen näkökulmasta. Kun seuraan vaikkapa joogan käsittelyä mediassa, mietin olenko harhainen tonkiessani ilmiön uskonnollisfilosofisia piirteitä, jotka itselleni ovat aina olleet joogan kiehtovin puoli. Se jooga, josta aikakauslehdissä kirjoitetaan, on hauskaa ja hyödyllistä, mutta joogan muut puolet yksinkertaisesti kiinnostavat minua enemmän.

Toinen, tietyssä mielessä tärkeämpi syy on kuitenkin se hämmennys, joka mielestäni välittyy monista joogaa koskevista puheenvuoroista ja keskusteluista, ja jota jopa tarkoituksellisesti ruokitaan joogaa koskevassa markkinoinnissa.

Kulttuurimme on siinä määrin moderni ja maallistunut, että monet joogan uskonnollisiin juuriin liittyvät piirteet näyttäytyvät meille yhtä aikaa käsittämättöminä ja kiehtovina. Samalla tämä uskonnollisuutta ja henkisyyttä koskeva epätietoisuuden ja nälän yhdistelmä tarjoaa hedelmällistä maaperää kaikenlaisille puoskareille, hyväksikäyttäjille ja manipulaattoreille, joista osa jopa pahimmassa tapauksessa itse uskoo omiin opetuksiinsa.

Viattomimmassa tapauksessa jumppaa myydään intialaisella eksotiikalla, pahemmassa tapauksessa ihmisiä houkutellaan hyväksikäytettäviksi mitä kieroutuneemmilla tavoilla lupaamalla ”henkistä kehitystä” tai jopa ”valaistumista”. Usein ”opettajan” tai ”gurun” asemaa hyväksikäytetään sumeilematta. Toisaalta näihin hahmoihin myös kohdistetaan täysin mielikuvituksellisia odotuksia, vaikkei opettaja sellaisia itse ruokkisikaan.

Toisinaan minusta vaikuttaakin siltä, että kaikki loputkin kaikenlaiseen henkisyyteen liittyvät piirteet olisi parempi karsia kertaheitolla nykyjoogasta. Tällöin jäljelle jäisi virkistävä ja terveyttä edistävä kehon ja mielen harjoitus, josta kuka tahansa voisi hyötyä. Voitaisiin rauhassa keskittyä muokkaamaan harjoituksesta sellainen, että turhilta loukkaantumisilta vältyttäisiin. Tulisi selväksi, ettei joogaopettaja ei ole kitaransoitonopettajaa kummempi auktoriteetti, eikä harjoituksesta seuraa mitään sen mystisempää kuin taito vääntää itsensä kummallisiin asentoihin, ja hyvässä tapauksessa terveys, rentous ja parempi oman ruumiin tuntemus.

Toisaalta en voi olla ajattelematta, että samalla menetettäisiin jotain todellista. On merkkejä toisenlaisestakin joogaperinteestä, ja joogan klassiset tekstit sisältävät hyvin konkreettisia kuvauksia siitä, mitä ”henkisyys” ja ”kehitys” joogan näkökulmasta tarkoittavat. Tämä on täysin eri asia kuin nykyinen ”jooga tarjoaa kaikille kaikkea” -suuntaus.

Mihin joogatutkimusta tarvitaan?

Haluamatta viedä aihetta mitenkään liian abstraktille tasolle, minusta vaikuttaa siltä, että siinä on kaksi keskeistä, toisiaan täydentävää näkökohtaa.

Ensimmäinen on tieto, ja omien motiivien tarkastelu. Kun jokin vetää meitä puoleensa, meidän on kysyttävä, mitä oikeastaan etsimme ja voiko kyseinen asia tarjota sitä meille. Tämä edellyttää sekä tiedon hankkimista että itsetutkiskelua.

Toinen näkökohta on avarakatseisuus. On hyväksyttävä, ettei käsityksemme jostain asiasta todennäköisesti ole koko totuus siitä. Vasta kun myönnämme, ettemme todella ymmärrä jotain asiaa, voimme vähitellen alkaa hahmottaa, mitä se todella on.

Vaikka siis joogan merkitys mitataankin joogamatolla ja/tai meditaatiotyynyllä (tai ashramissa tai erakkoluolassa), eivätkä kirjat tai tällaiset subjektiiviset pohdinnat muuta sitä miksikään, voi joogapiireissä paljon parjattu ”teoria” auttaa molemmissa edellä mainituissa asioissa. Toisaalta se lisää tietoa ja antaa välineitä omien motiivien tarkasteluun. Toisaalta se voi kyseenalaistaa kokemukseen perustuvat käsityksemme ja syventää ymmärrystämme avaamalla uusia näköaloja.

Näin varustautuneina voimme parhaassa tapauksessa sekä saada joogasta irti sen, mitä tarvitsemme, että toivottavasti välttää sen pahimmat ansakuopat.

Pohdintoja katoamisesta: Ulver, Shiva ja syksy

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Ulverin albumi Shadows of the Sun ilmestyi syksyllä 2007, vain muutamaa päivää ennen ensimmäistä Intian-matkani. Levy kulki mukanani mp3-soittimessa ja paneuduin siihen lähinnä pitkillä bussimatkoillani kapeiden vuoristoteiden halki. Sanoinkuvaamattomien maisemien aiheuttama ihailu tasapainoilli hyvin todellisen kuolemanpelon kanssa tien pikkuhiljaa murentuessa bussin renkaiden alla syvyyksiin vieriväksi soraksi.

Outoa kyllä, minua rauhoitti ainoastaan ajatus siitä, että jos saattuisimme suistumaan rotkoon, loppu tulisi nopeasti ja väistämättä. Tilanteen vaarallisuudesta huolimatta, tai oikeastaan siitä johtuen, tunsin syvää iloa ja vapautta. Ymmärsin hyvin konkreettisesti, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä tilanne. Mikään ei ole hallinnassani.

Tietyssä mielessä matkustaminen huonokuntoisilla vuoristoteillä ei eroa olennaisesti mistään muusta elämässämme kohtaamasta. Katoavuus on koko ajan läsnä. Olisiko samalla asenteella siis mahdollista suhtautua elämän suurempiin ja pienempiin vastoinkäymisiin, sellaisiin, jotka eivät varsinaisesti uhkaa eloonjäämistä, mutta jotka kaikesta huolimatta tuntuvat vaikeilta hyväksyä?

Korvanapeissani soineen Shadows of the Sunin avaava, kreikkalaisen aamunkoiton jumalattaren mukaan nimetty Eos maalaa pelkistetyin vedoin  armottoman toteavan kuvan maanpäällisen elämän hetkellisyydestä. Kappale päättyy sanskritinkieliseen mantraan, joka jo ensikuulemalta teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Sen alkuperä ja merkitys kuitenkin selvisivät minulle vasta myöhemmin, paljon matkani jälkeen.

Kyseessä on ote hindufilosofi Adi Shankaran kirjoittamasta Shiva Manasa Puja -rukouksesta, jossa palvoja visualisoi mielessään rikkauksia ja uhraa ne kaikki Shivalle, muutoksen ja tuhoutumisen jumalalle. Lopulta palvoja toteaa, että kaikki hänen arkisetkin tekonsa ovat uhreja pysymättömyyden, hetkellisyyden, katoavuuden jumalalle ja että hänen oma ruumiinsa on tämän koti.

Vastikään muuan haastattelemani Shaiva siddhanta -perinteen opettaja totesi, että on yksinkertainen tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin joudumme päästämään irti aivan kaikesta. Juuri tämä jatkuva kuolemisen prosessi, jota Shivan hahmo ilmentää, voi opettaa meille mitä elämä todella on.

Ulverin kappaleen musertava tunnelma kuitenkin muistuttaa, miten vaikeasta asiasta on kyse. Irti päästäminen ei ole koskaan helppoa, ja sitä pitääkin varoa romantisoimasta. Bussissa kokemani pelko oli todellista, ja kykenin päästämään siitä irti ainoastaan, koska kyydistä hyppääminenkään ei ollut mahdollista.

Tuntuu kuitenkin merkitykselliseltä, että juuri tämä kappale on mielessäni yhdistynyt Himalajan vuoristoon, Shivan kotipaikkaan, kohtalolle antautumisen tuomaan vapaudentunteeseen ja syksyyn, kuihtumisen vuodenaikaan. Huolimatta siitä, etten itse muodollisesti kuulu Shivan palvojiin, en voi olla arvostamatta tätä merkitysten kasautumista ja niistä kumpuavaa arvokasta, joskin vaikeasti toteutettavaa opetusta.

Väärän opettajan oikeat opetukset – Vikram Gandhin Kumaré

~ M.R. ~ 2 kommenttia

kumare_banner

Katsoin viikonloppuna viime vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festareilla missaamani dokumentin Kumaré (2012). Ohjaaja Vikram Gandhi on intialaiseen perheeseen syntynyt ja perinteisen hindulaisen kasvatuksen saanut amerikkalainen. Aikuisena välienselvittely uskonnollisten kysymysten kanssa johti hänet tapaamaan useita intialaisia guruja ja joogeja. Paneutumisestaan huolimatta Vikram ei vakuuttunut näiden opetuksista. Hänestä tuntui, ettei sanojen takana ollut mitään todellista.

Niinpä Vikram antoi tukkansa ja partansa kasvaa, omaksui stereotyyppisen intialaisen aksentin (vaikka puhuikin sujuvaa amerikanenglantia) ja pukeutui oranssiin kaapuun. Viimeistelläkseen vaikutelman, hän alkoi harjoittaa jooga-asanoita ja meditaatiota. Näin Vikramista tuli Kumaré, joogaguru. Lopputulos oli pelottavan uskottava. Jokainen joogaan, meditaatioon tai muihin henkisiin perinteisiin tutustunut tunnistaa varmasti Kumarén olemuksen ja retoriikan.

Kumarén ”opetus” oli sekametelisoppa intialaiselta filosofialta kuulostavia fraaseja ja itse keksittyjä meditaatio- ja asanaharjoituksia. Kaksi hehkeää mimmiä avustajinaan hän alkoi levittää opetustaan Arizonan joogakouluilla. Nopeasti Kumarén ”ashramiin” kokoontui neljäntoista innokkaan, gurunsa viisaudesta vakuuttuneen oppilaan ryhmä. Vikram Gandhin dokumentti kuvaa sitä, miten valeguru löysi oppilaansa, mitä hän opetti heille ja miten hän lopulta paljasti totuuden itsestään.

Kumaréa voisi tarkastella monestakin näkökulmasta. Yksi on kysymys siitä, olisivatko Kumarén harjoitukset toimineet, tai olisiko kukaan edes kuunnellut uutta gurua, jos tämä ei olisi näyttänyt ja kuulostanut stereotyyppisen intialaiselta. Olisivatko oppilaat paljastaneet lyhyen tuttavuuden jälkeen henkilökohtaisia asioitaan vaikkapa ”Väinöksi” itseään kutsuvalle keski-ikäiselle, tuulipukuun pukeutuvalle valkoiselle miehelle?

Ainakin myytti ”henkisestä idästä” siis näyttää olevan elossa ja hyvissä voimissa. Samalla Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.

Vikram Gandhin tärkein teesi vaikuttaa olevan, ettei guruja tarvita, vaan kukin voi ratkaista ongelmansa itse. Kumaré toistaakin oppilailleen herkeämättä, ettei oikeastaan ole mikään opettaja ja että hän on itse asiassa huijari. Tietenkään hän ei paljasta koko totuutta itsestään, mutta tekee silti kaikkensa vakuuttaakseen oppilaansa siitä, että heillä itsellään on jo kaikki tarvittavat vastaukset.

Kaikkia Kumarén oppilaita tuntuu yhdistävän merkityksettömyyden tunne, joka ilmenee huonoina elämäntapoina ja ajelehtimisena ilman suuntaa. Kumarén opetuksien avulla he vaikuttavat saavan järjestystä ja sisältöä elämäänsä. Tämä ei ole mikään pieni saavutus. Samalla dokumentin antama kuva ”henkisyydestä” tuntuu kuitenkin turhan kapealta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä elokuvan sisältöä, eikä varsinkaan siinä esiintyvien ihmisten saavutuksia, mutta lienee paikallaan kiinnittää huomio siihen, mistä sen ohjaaja oikeastaan puhuu kyseenalaistaessaan gurujen tarpeellisuuden.

Jooga, buddhalaisuus, vedanta-filosofia ja muut henkiset menetelmät tähtäävät perinteisesti ihmisen rajallisen minäkäsityksen ylittämiseen. Ne viittaavat siihen, että ihmisen todellinen olemus on jotain muuta kuin persoonallinen minäkäsitys, ajatukset, tunne-elämä ja kehon toiminnot. Eri traditiot määrittelevät tämän ”jonkin muun” eri tavoin, mutta on tavallista puhua siitä ”tietoisuutena”, persoonattomana ja kaiken sisältävänä läsnäolona, joka on jotain muuta kuin tavanomainen minuus.

Niin ikään tällaiset perinteet opettavat, että todellinen onnellisuus ei voi löytyä arkielämän asioista, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Työ, ystävyyssuhteet, perhe, terveys ja muut hyvän elämän osatekijät ovat pohjimmiltaan muuttuvia, ja jokaista niiden tuottamaa iloa seuraa samalla mitalla kärsimys. Riippumatta siitä, hyväksytäänkö tällaista uskonnollis-filosofista tarkastelutapaa, voidaan puhtaan hermeneuttisesta näkökulmasta todeta, että tältä pohjalta jooga- ja meditaatioperinteiden typistäminen esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin tavoitteluun on jokseenkin puutteellinen tulkinta asiasta.

Mitä tulee opettajiin, varsinkin useissa intialaisissa perinteissä ajatellaan, että ainoastaan ihminen, joka on oivaltanut oman todellisen olemuksensa, siis vapautunut rajallisen minäkäsityksensä harhasta, voi auttaa toisia saavuttamaan saman päämäärän. Tästä syystä intialaisessa uskonnollisuudessa ja joogassa korostetaan opettajista ja oppilaista koostuvia perimyslinjoja, joissa tieto ja kokemus välittyvät. Toki tässäkin kohdataan ongelmia, koska monet gurut ovat osoittautuneet Kumarén tavoin aivan tavallisiksi ihmisiksi, eikä kulttuuriseen ymmärrykseemme oikeastaan edes kuulu käsitystä siitä, että olisi olemassa eri kehitystasoilla olevia ihmisiä. Silti on ymmärrettävä, jälleen hermeneuttisten periaatteiden mukaisesti, että joogaan, buddhalaisuuteen jne. nämä uskomukset kuuluvat.

Vikram Gandhille henkisten perinteiden syvin olemus ilmenee rauhallisuutena, jota hän aisti isoäidistään tämän suorittaessa joka-aamuista puja-rituaaliaan. Tämä on mielenkiintoinen havainto, mutta mielestäni Gandhi tyytyy liian vähään. Hän ei mene tarpeeksi syvälle siihen, mitä tuon rauhallisuuden takana voisi olla. Vaikka huijareita ja epäonnistuneita opettajia riittää, ei kaikkia guruja kannata heittää pesuveden mukana. Samalla haluan korostaa, ettei ole mitään syytä vähätellä dokumentissa kuvattujen oppilaiden saavutuksia. Kymmenien kilojen painonpudotus on kiistatta merkittävämpi saavutus joogan polulla kuin pelkän puheen tasolle jäävä filosofointi joogan päämäärästä.

Vaikka juoniselostuksen perusteella Kumarén asetelma ja ohjaaja/päähenkilö Vikram Gandhin motiivit tuntuvat paitsi kyynisiltä, myös perin pohjin epäeettisiltä, ei elokuvaa voi sellaiseksi syyttää. Kumaré onnistuu esittämään tärkeitä kysymyksiä, eikä sen sävy ole vähääkään pilkallinen. Gandhi ei naureskele tai mässäile ihmisten hyväuskoisuudella, vaikka se onkin elokuvassa silmiinpistävää ja kiistatonta. Sitä vastoin hän onnistuu tuomaan esiin jotain olennaista ihmisen tarpeesta uskoa ja tukeutua ulkoiseen auktoriteettiin.

Toisin kuin monet aitoina guruina esiintyvät, Kumaré ei hyväksikäytä oppilaitaan, vaan yrittää ymmärtää, miksi nämä ovat hakeutuneet hänen luokseen ja miten hän voisi heitä auttaa. Vaikka Vikram Gandhi pyrkiikin osoittamaan, että todellinen guru on jokaisen sisällä, hän ehkä huomaamattaan myös näyttää, että joskus juuri ulkoisen symbolin, kuten karismaattisen opettajan, avulla ihminen kykenee tavoittamaan omat piilevät voimavaransa.

Lue lisää:

Kumarén kotisivut

Dokumentin kotisivut

Treenaa ja ajattele – nykyjoogan ristiriidat

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Suunnitellessani parin viikon takaista luentoani joogan uskonnollisuudesta, huomasin yllätyksekseni, että aihe on varsin ajankohtainen. Yhdysvalloissa kysymys on parhaillaan kiivaan poliittisen keskustelun kohteena. Kyseessä on siis kaikkea muuta kuin teoreettinen tai yksinomaan historiallisesti kiinnostava aihepiiri.

Yhdysvalloissa keskustelu joogan perimmäisestä olemuksesta sai alkunsa, kun erään kalifornialaisen koulun oppilaiden vanhemat vastustivat joogan opettamista koulun liikuntatunneilla. Vanhempien mukaan hindulaisperäisen joogan opettaminen rikkoo lakia, joka kieltää uskonnon opettamisen valtion kouluissa. Asiasta seurannut oikeusjuttu on ilmeisesti yhä käynnissä.

Samaan aikaan presidentti Obama on avoimesti tukenut joogan harjoittamista ja etenkin sen opettamista lapsille. Valkoinen talo antoi asiasta myös virallisen kannanoton, mukaan jooga ei ole uskonto, vaan ”uskontojen rajat ylittävä universaali henkinen harjoitus”.

Obaman kannanotto on kuitenkin aiheuttanut vastarintaa Amerikan hindujen keskuudessa. Itse asiassa jo pari vuotta sitten Hindu American Foundation käynnisti kampanjan Take Yoga Back. Järjestön mukaan jooga on erottamattomasti osa hindulaisuutta, ja länsimaiset joogaopettajat tarkoituksellisesti peittelevät ja vääristelevät tätä tosiasiaa halventaen samalla hindujen uskonnollista perintöä.

Keskustelu on mielenkiintoinen moneltakin kannalta. Valkoinen talo korostaa julkilausumassaan perinteiden muuttumista ja sitä, että henkinen pyrkimys ylittää uskontoperinteiden rajat. Näille näkemyksille löytyy paljon tukea joogan historiasta, joka paitsi osoittaa joogan menetelmien ja oppien muuttuneen vuosisatojen aikana valtavasti, myös sen, että joogaa on harjoitettu lähes kaikissa Intian uskonnoissa, ei ainoastaan hindulaisuudessa.

Toisaalta on vaikea olla eri mieltä HAF:n kanssa siitä, että maailmankuva, johon joogan harjoitukset perustuvat, on olennaisesti uskonnollinen ja tarkemmin sanottuna hindulainen. Intialaisessa kontekstissaan sana ”jooga” on sekä yleisnimitys eri uskontojen pelastusopeille että nimitys tietyille aistien ja mielen hallinan menetelmille, joilla metafyysinen pelastus saavutetaan.

Luennossani vastasinkin kysymykseen joogan uskonnollisuudesta toteamalla, että vaikka jooga ei itsessään ole uskonto, se on kuitenkin toimintaa joka on historiallisesti saanut merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osana. Tässä mielessä sitä voi verrata vaikkapa rukoilemiseen, kirkossa käymiseen tai pyhiinvaellukseen. Mikään näistä toiminnoista ei ole itsessään uskontoa, mutta ne saavat merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osina.

Koska valtaosa nykyjoogeista, joihin luen myös itseni, eivät ole hinduja, on pohdittava tarkemmin sitä, miten nykyisin ympäri maailmaa harjoitettu jooga eroaa varhaisemmista joogan muodoista. Jos vilkaistaan edes lyhyesti muutamaa keskeisintä joogan klassista tekstiä, huomataan että niissä kuvaillut harjoitukset muistuttavat hyvin vähän sitä, mitä joogasaleilla nykyisin tehdään. Lisäksi käy nopeasti ilmi, että harjoituksen painopistettä ja päämäärää kuvataan aivan eri tavalla. Onkin paikallaan kysyä joogatutkija Mark Singletonin tavoin, onko ”vanhalla joogalla” ja ”nykyjoogalla” muuta tekemistä keskenään kuin nimi.

Tässä kysymyksessä ei ole lainkaan kyse erottelusta ”oikean” ja ”väärän” joogan välillä. Pikemminkin kysymys on siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan ”joogasta”. Tarkoitetaanko sillä psykofyysisen hyvinvoinnin tavoittelua, vai onko joogalla syvempiäkin merkityksiä? Sulkevatko nämä merkitykset toisensa pois?

Mainitsin eräissä juhlissa satunnaiselle tuttavuudelle olevani kiinnostunut hindulaisuudesta. Hän sanoi, että siinähän on kyse mielenrauhan etsimisestä. Vastaus oli kuvaava. Näyttää siltä, että meidän on yhä vaikeampi ymmärtää uskonnollista maailmankuvaa muuten kuin materialistisen, psykologisoidun ihmiskäsityksen kautta. Mietin, olisiko vaikkapa kristinusko, juutalaisuus tai islam mahdollista palauttaa yhtä suoraviivaiseen toteamukseen.

Näitä aiheita on vaikea lähestyä uppoamatta kaulaansa myöten essentialisoiviin määritelmiin, joista yksikään ei ole vedenpitävä. Ehkä on kuitenkin sopivaa todeta, että uskonnon palauttaminen johonkin yleisinhimilliseen, yhteiskunnallisesti hyödylliseen periaatteeseen, kuten etiikkaan, mielenrauhaan tai hyvinvointiin on varsin tuore ja marginaalinen näkemys.

Vaikken itse olekaan hindujoogi, ei mieleeni tulisi koskaan väittää, että joogalla ei ole mitään tekemistä hindulaisuuden kanssa. Vaikken itse ole askeetikko, en voi kieltää, etteivätkö varhaisimmat joogit olisi olleet juurikin kehoaan ja mieltään kurittavia hinduerakkoja. On selvää, ettei minun harjoituksellani voi olla samoja seurauksia kuin heidän harjoituksillaan. En myöskään hetkeäkään kuvittele, että tekemäni harjoitukset olisivat säilyneet samanlaisina tuhansia vuosia.

Samalla en kuitenkaan pidä joogaa pelkkänä venyttelynä, enkä kysymyksiä joogan syvemmistä ulottuvuuksista merkityksettöminä. ”Treenaa, äläkä ajattele” ei sekään ole minulle sopiva lähestymistapa. Pikemminkin joogan ristiriidat kutsuvat minua ajattelemaan enemmän, tutkimaan enemmän, kyseenalaistamaan enemmän ja ennen kaikkea: hyväksymään enemmän epävarmuutta.

Joka kerta joogamatolle astuessani yritän miettiä, mitä ihmettä olen oikein tekemässä.

Lisää aiheesta:

Times of India: White House says yoga is a universal language of spiritual exercise, crossing religious lines

Hindu American Foundation: Take Yoga Back

ABC News: Yoga Lawsuit: Encinitas Union School District in California Sued Over Classes

Joogafestarit lähestyvät!

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Kuva

Kirjoitin tammikuussa tulevasta luennostani Helsingin Kaapelitehtaalla ensimmäistä kertaa järjestettävässä Joogafestival-tapahtumassa. Kuin huomaamatta ollaankin jo huhtikuussa ja tapahtuma, luentoni mukaanluettuna, on ylihuomenna.

Luentoa suunnitellessa tunnelmat ovat vaihdelleet kauhusta aiheen laajuuden edessä innostumiseen sen mielenkiintoisuudesta. Perusrunko alkaa kuitenkin vähitellen hahmottua.

Arvelen, että luentoni otsikko, ”Onko jooga uskonto?” saattaa tuntua kiusalliselta tai aiheuttaa ristiriitaisia tunteita joissakin potentiaalisissa kuulijoissa. Tähän on monia mahdollisia syitä, joita tulen ehkä myös sivuamaan luennossani. Kysymys joogan uskonnollisuudesta on kuitenkin kiinnostanut minua niin kauan kuin olen tiennyt joogan olemassaolosta. Vaikka aikakauslehtiä lukemalla voikin saada vaikutelman, että jooga on lähinnä intialaisella kuvastolla kuorrutettua jumppaa, on siinä aina ollut myös muita ulottuvuuksia. Ja ainakin omasta mielestäni juuri nämä muut ulottuvuudet tekevät joogasta niin kiinnostavaa.

Luennossani tulen käsittelemään, miten jooga liittyy hindulaisuuteen, joogan kokemia muutoksia sen levitessä maailmalle ja kieltämättä hyvin vaikeaa kysymystä siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan kun puhutaan uskonnollisuudesta joogan yhteydessä tänä päivänä. Jos nämä teemat kiinnostavat, tervetuloa Kaapelitehtaalle kuuntelemaan klo 9.30 lauantaiaamuna. Toivoakseni luennon jälkeen on aikaa myös keskustelulle, sillä en edes kuvittele voivani sanoa kaikkea näin valtavasta ja monimutkaisesta aiheesta.

Toivottavasti tapaamme Kaapelitehtaalla!

Miksi pitäisi taipua? – jooga ja loukkaantumiset

~ M.R. ~ 5 kommenttia

Uusimmassa Olivia-lehdessä julkaistiin Ilkka Pernun juttu intensiivisen asanaharjoittelun vaaroista (Autstangajoogaa, Olivia 3/2013). Vuosi sitten New York Timesissa julkaistiin puolestaan William J. Broadin samaa aihetta käsittelevä artikkeli, joka herätti ilmestyessään suoranaista raivoa länsimaiden yleensä niin lempeissä joogapiireissä, eikä pelkästään käsittämättömän typerän kuvituksensa vuoksi. Oman tutkimuksensa lisäksi myös Pernu nojautui jutussa pitkälti Broadin artikkeliin ja näyttää ensireaktioiden perusteella osuneen arkaan paikkaan.

Broad kertoo artikkelissaan lähes uskomattomia kauhutarinoita joogan aiheuttamista vammoista ja harjoittelun vaarallisuudesta. On vaikeaa ottaa kantaa väitteiden todenperäisyyteen tai siihen, mistä loukkaantumiset kussakin tapauksessa oikeastaan johtuvat. Taustalla voi tapauksesta riippuen olla virheellinen suoritustapa, yksilöllisen fyysisen rajoitteen huomiotta jättäminen, tai monien seikkojen yhteisvaikutus. Lisäksi arvailun varaan jää, missä määrin vammat johtuvat oppilaan omista virheistä ja missä määrin puutteellisesta (tai täysin puuttuvasta) ohjauksesta.

Ollaanpa Broadin ja Pernun väitteiden paikkansapitävyydestä mitä mieltä tahansa, kaikille lienee selvää, että joogamatollakin sattuu. Olen itse selvinnyt ainoastaan parilla yli-innokkaan harjoittelun aiheuttamalla mustelmalla, mutta tiedän muille sattuneen aika vakaviakin tapauksia. Joogan asanaharjoitus, kuten mikään muukaan fyysinen harjoittelu, ei ole fyysisesti vaaratonta, ja vastuu sen turvallisuudesta on vähintään yhtä paljon ohjaajalla kuin oppilaalla itselläänkin.

Samalla on kuitenkin todettava, että osa joogaloukkaantumisten syistä on suoraa seurausta nykyisen joogailmiön luonteesta. Joogakouluja on viimevuosina putkahdellut esiin kauheaa vauhtia, eivätkä kaikki nykyiset joogaopettajat välttämättä omaa riittävää tietämystä ihmisen anatomiasta ja joogan teoriasta. Joogaa opetetaan nykyisin lähes poikkeuksetta valtavissa oppilasryhmissä, eikä jokaisen harjoittajan yksilöllisiin virheisiin ja fyysisiin rajoituksiin ole mahdollista kiinnittää huomiota. Yhtä selvää on se, että niin kauan kuin on kuvitettuja opaskirjoja, monet haluavat tutustua jooga-asanoihin omissa olohuoneissaan. Silloin opettajien perusteellisestakaan tietämyksestä ja taitavasta ohjauksesta ei ole paljonkaan apua.

Asiaa on helppo paisutella molempiin suuntiin, joko liioitellen tai vähätellen joogan aiheuttamia vammoja ja niiden vakavuutta. Mielestäni tällöin kuitenkin sivuutetaan kaksi olennaista asiaa: 1) mitä fyysisten riskien korostaminen kertoo modernista joogasta ja 2) miksi näitä, sekä pienempiä että suurempia, loukkaantumisia tapahtuu – tarkemmin sanottuna: miksi pitäisi taipua?

Joogan vaarojen historiaa

Asanaharjoittelun fyysiset vaarat ovat vain uusin luku joogan vaaroja koskevassa kirjoittelussa. Heti joogan levittyä Yhdisvaltoihin lehdistössä huolestuttiin karismaattisten opettajien valtoihin joutuvista perheenäideistä, joiden todellisuudentajun mystiset opetukset hämärsivät ja jotka hylkäsivät perheensä vain päätyäkseen lopulta vaeltelemaan parantoloiden käytäviä tyhjyyteen tuijottaen. 1910-luvulla poliisit tekivät lukuisia ratsioita Pierre Bernardin joogakouluun moraalisin perustein. Otsikoita revittiin naisista, jotka taivuttelivat pelkkiin trikoisiin verhottuja vartalojaan outoihin asentoihin vieraiden miesten seurassa.

Oma lukunsa ovat tietyissä piireissä edelleenkin voimissaan olevat näkemykset, joiden mukaan jooga houkuttelee ihmisiä ei-kristillisten henkivaltojen pauloihin tai muuten epäilyttäviin uskonnollisiin puuhasteluihin. 1970-luvulla jooga puolestaan yhdistettiin voimakkaasti totaalista elämäntapaa noudattaviin kultteihin, joiden tarkoin varjeltujen rajojen sisäpuolella harjoitettiin aivopesua ja seksuaalista hyväksikäyttöä.

Yllättävintä tässä kaikessa on se, että kuten jooga-asanoihin liittyvät riskit, myös kaikki aiemmat joogaan kohdistetut syytökset ovat perustuneet ainakin jossain määrin faktoihin. Vaikka poliisit eivät sitä tienneetkään, Pierre Bernard opetti valikoiduille oppilailleen sovinnaisempien joogatekniikoiden lisäksi myös tantrista seksimagiaa, eikä ilmeisesti aina pitäytynyt puhtaasti rituaalisissa konteksteissa. Vivekanandan varhainen amerikkalainen oppilas Sarah Farmer päätti elämänsä mielisairaalassa. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kulttuurisessa ilmapiirissä keskiluokkaisen elämäntavan joogan vuoksi hylkäävä nainen, kuten presidentti Woodrow Wilsonin tytär Margaret, vaikutti epäilemättä oudolta, ellei jopa järkensä menettäneeltä.

Mitä tulee joogan epäkristillisyyteen, ovat aiheesta huolestuneet tahot tavallaan oikeassa. Jooga on sekä historiallisesti että joiltakin osin yhä olennaisesti liitoksissa hindulaisuuteen. (On toki kiistanalaista, missä määrin tämä on uhka kenellekään.) Niin ikään on runsaasti todistusaineistoa siitä, että 1970-luvun nimekkäiden intialaisten gurujen seksiseikkailut eivät olleet pelkkiä huhuja. Vaikka jooga- tai muut intialaisperäiset liikkeet eivät olleetkaan vastuussa 1970-luvun pahimmista kulttiskandaaleista (esim. 920 hengen joukkoitsemurhaan päättynyt People’s Temple yhdisteli opeissaan kristinuskoa ja sosialismia), on varsin ymmärrettävää miksi 1980-luvulla monet tahot halusivat tehdä selkeän eron joogan ja karismaattisen hengellisyyden välille.

Me emme tiedä mitä jooga on

Vaikka nykyisin tuskin kukaan pitää niukkoja joogavaatteita vakavana moraalisena uhkana, vaikka joogaharrastuksesta on tullut psykofyysisen hyvinvoinnin ja itsestään huolehtimisen pikemmin kuin vastuuttomuuden ja mielenvikaisuuden merkki ja vaikka (ainakaan valtavirtamediassa) joogaa ei pidetä enää sen enempää hindulaisuuden harjoittamisena kuin hämäräperäisenä kulttipuuhastelunakaan, on mielenkiintoista, että joogasta löytyy silti yhä jotain uhkaavaa.

Kun joogaharjoituksen fyysiset vaarat asetetaan osaksi joogan vaarallisuuden historiaa, herää kysymys, mitä kaikille aiemmille huolenaiheille on sitten tapahtunut. Perustuivatko syytökset joogan moraalittomuudesta ja epäkristillisyydestä tarkkailijoiden virheellisiin käsityksiin tai tyhmyyteen? Onko kulttuurinen kehitys kulkenut ohi moraalisten, uskonnollisten ja psykologisten huolenaiheiden – Olemmeko nyt viisaampia? Vai onko jooga muuttunut? Onko epäilyttävä, hämyinen mystiikka korvautunut järkevällä ja tehokkaalla fyysisellä harjoittelulla?

On totta, että 1900-luvun alussa asanat eivät olleet keskeisin sisältö joogassa. Sekä Teosofinen Seura että Swami Vivekananda tekivät ahkerasti töitä osoittaakseen, että hathajoogan asanat ovat rappeutunutta mustaa magiaa, ja että todellinen jooga on erittäin kehittynyt uskonnollisen mystiikan muoto. Asana-harjoittelu yleistyi toden teolla vasta 1950-luvulta eteenpäin, mutta pitkään sitäkin harjoitettiin ensisijaisesti osana laajempaa opetusten ja harjoitusten kokonaisuutta. Pelkkien asanoiden opettelu on siis varsin tuore ilmiö.

Tietysti on selvää, että kun joogassa keskitytään pelkkiin asanoihin, nousevat harjoittelun fyysiset riskit kaikkein tärkeimpään osaan. Tuskinpa lenkkeilijäkään miettii askelluksensa moraalisia tai hengellisiä ulottuvuuksia. Häntä kiinnostaa enemmän polviensa hyvinvointi. Samalla on totta, että myös länsimainen kulttuuri on muuttunut joogan lyhyen historian aikana valtavasti. On tuskin sattumaa, että juuri fyysiset harjoitukset ovat nousseet etualalle joogan historiassa. Tämä kehitys heijastaa laajempia kulttuurisia kehityskulkuja.

Länsimaisessa kulttuurissa on yhä vähemmän tilaa käsityksille asioista, jotka ylittävät pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan määrittyvän ”nakit-ja-muusi -todellisuuden”. Se, mikä on yleistä, määrittää sen, mikä on todellista, minkä seurauksena keskiarvosta poikkeavia käsityksiä ja kokemuksia on entistä vaikeampi pukea vakuuttavalla tavalla sanoiksi. Ajatus siitä, että olisi olemassa tietoa ja kokemuksia, jotka eivät ole kaikkien ulottuvilla ja joiden saavuttaminen vaatii erityistä harjaantumista, on nykyisin pahimmanlaatuista harhaoppia. Joogan kaltaisiin, pohjimmiltaan esoteerisiin systeemeihin tällaiset käsitykset kuitenkin kuuluvat.

Silti joogaakin on nykyisin helpompi pitää vain ja ainoastaan ”kehonhuollon” menetelmänä ja rentouttavana liikuntana. Tällaisena se ilman muuta toimii, mutta samalla syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja, kun nykyjoogit kaikesta huolimatta viittaavat harjoitukseensa ”tuhansia vuosia vanhana menetelmänä” miettimättä ollenkaan, että tämä ”tuhansia vuosia vanha” jooga oli sekä menetelmiltään että päämääriltään jotain täysin muuta kuin nykyinen kaimansa. Nykyjoogaan on myös jäänyt monia piirteitä, kuten mantrat ja oppi hienojakoisesta fysiologiasta (kuten chakroista ja nadeista), jotka eivät yllättäen sovi lainkaan yhteen materialistisen joogatulkinnan kanssa. Myös monet joogan harjoituksista perustuvat sellaisille käsityksille ihmisestä ja todellisuudesta, jotka eivät mahdu rationaaliseen maailmankuvaan.

Joogalle ei ole sopivaa kulttuurista kategoriaa. Sekä arkipuheessa että mediassa joogaa määritellään erilaisilla, usein keskenään ja joskus myös sisäisesti ristiriitaisilla tavoilla. Puhumme joogasta vuoroin länsimaisen psykologian ja lääketieteen, vuoroin intialaisen esoterian käsitteillä, ja kuin huomaamatta mukaan livahtaa lusikallinen new ageakin. Joogasta puhutaan negaatioilla: se ei ole ”uskontoa”, mutta ei myöskään ”pelkkää” urheilua. Mutta tietääkö kukaan, mitä jooga oikeastaan on? Mistä oikeastaan puhumme puhuessamme joogasta ja ennen kaikkea, mitä teemme astuessamme joogamatolle? Ehkä juuri tästä syystä loukkaantumisriski joogassa herättää enemmän huomiota kuin yhtä todellinen loukkaantumisriski vaikkapa lenkkeilyssä: me emme tiedä mitä jooga on.

Miksi pitäisi taipua?

Olen kuullut, että on kahdenlaisia ihmisiä: notkeita ja voimakkaita. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Osittain tästä syystä opin nopeasti monia jooga-asanoita heti harjoittelun aloitettuani. Olen aikanani tehnyt intensiivisesti pitkää asanaharjoitusta lähes päivittäin. Nykyisin kuitenkin teen hyvin yksinkertaista ja lyhyttä harjoitusta muutamia kertoja viikossa. Syy tähän ei ole se, ettenkö vieläkin taipuisi vaativampiin asanoihin pienellä harjoittelulla. Sen sijaan aloin jossain vaiheessa kysyä, miksi pitäisi taipua?

Kun puhutaan joogavammoista, puhutaan useimmiten astangajoogasta. Myös itselläni on eniten kokemusta astangajoogasta, ja siksi keskityn seuraavassa osuudessa siihen. Luultavasti loukkaantumisia tapahtuu yhtälailla myös muissa tyyleissä, mutta kokemukseni perusteella on selvää, että astangajoogassa on tiettyjä piirteitä, jotka tekevät siitä hieman muita tyylejä riskialttiimman.

Astangajoogassa asanat on ryhmitelty systemaattisesti eteneviin sarjoihin, joissa edistymistä pidetään tavoittelemisen arvoisena astangien keskuudessa. Kun muutama vuosi sitten tein graduani astangajoogeista, yritin mm. saada selville, minkälaisia käsityksiä asanaharjoittelussa edistymiseen liitetään. Yksikään haastatelluista ei osannut sanoa, mitä varsinaista hyötyä uusien asanoiden oppimisesta on, mutta lähes kaikki pitivät sitä tärkeänä. Monille kyse oli ”itsensä voittamisesta” tai yksinkertaisesti uteliaisuudesta. On hauskaa oppia uutta ja se tuottaa onnistumisen kokemuksia. Toisaalta astangajoogaan kuuluu ilmeisesti myös käsitys siitä, että edistyneemmät sarjat vapauttavat kehossa energioita, joilla on erityisiä vaikutuksia harjoittajan sisäiseen tilaan. Koska olen itse edennyt vain ensimmäisen sarjan loppuun, en voi kommentoida tätä, enkä tiedä kuinka yleistä näiden vaikutusten tavoittelu astangajoogien keskuudessa on.

On kuitenkin todennäköistä, että myös suorittamisenhalu voi ajaa ihmisiä vääntämään itsäeän väkisin asentoihin, joihin ruumis ei ole vielä tai juuri sillä hetkellä valmis. Toki uusien asentojen opettamista valvotaan ja rajoitetaan, mutta ahneus keksii keinot. Mikään ei estä harjoittajaa opettelemasta uusia asanoita kirjoista ja liittämästä niitä harjoitukseensa. Kokemukseni mukaan astangasaleilla myös kannustetaan ”itsensä ylittämiseen” harjoittelussa. Aiheesta on tutkimustietoakin. Esimerkiksi tutkija Benjamin Smith on todennut astangan vetoavan suorittaja-tyyppisiin ihmisiin, joilla on taipumusta ylisuorittaa sekä työelämässä että joogamatolla, yleensä siihen asti että jotain sattuu. Vaikkei mikään näistä seikoista olekaan suoranaisesti astangan ”syytä”, nämä tekijät, siis etenemiseen kannustava rakenne ja ilmapiiri, sekä harjoittajien yksilöllinen ahneus, saattavat yhdessä luoda vahingoille alttiin harjoitusilmapiirin.

Astangaan kuuluu myös olennaisesti ”avustamisen” käytäntö. Usein tämä tarkoittaa harjoittajan kehon tukemista tai venytyksen voimistamista lisäämällä painetta ulkopuolelta. Olen itse saanut joogasaleilla sekä erinomaisia ja hyödyllisiä avustuksia, että sellaisia, joiden hyödyllisyydestä en ole varma. Useammin kuin kerran on herännyt kysymys, miksi venytyksen pitäisi olla syvempi tai intensiivisempi kuin mihin keho sillä hetkellä pystyy. Miksi kehon pitäisi avautua jostain kohtaa hieman enemmän, miksi pitäisi taipua pitemmälle? En tiedä, miten ulkopuolisella voimalla tehostettu venytys vaikuttaa lihaksiin, mutta kokemukseni mukaan salilla saadut avustukset eivät juuri lisää kehon venyvyyttä sen ulkopuolella (toki esimerkiksi muuan avustus Marichyasana D:ssä sai minut joskus oivaltamaan, miten saan kehoni lähemmäs tavoiteltua asentoa). En siis väitä, että astangajoogan avustukset olisivat itsessään huono juttu. Ne kuitenkin voimistavat entisestään ilmapiiriä, joka kannustaa puskemaan pitemmälle. Samalla vahvistuu kysymys, miksi pitäisi taipua? Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

Tiettyyn pisteeseen asti kehon liikkuvuuden, ryhdin, voiman ja rentouden kasvaminen asanaharjoittelun tuloksena on ilmeistä. Olen itsekin selvästi kokenut asanaharjoittelun tuottamat, hyvin konkreettiset ja positiiviset muutokset elämässäni. Mutta entä sen jälkeen? Onko aina mentävä pitemmälle, vai onko olemassa jokin tasapaino? ”Edistyminen joogassa” ei perinteisesti tarkoita uusia asanoita ja kasvanutta notkeutta. Nämä kysymykset liittyvät tietysti siihen, mitä joogaharjoituksella oikeastaan tavoitellaan, ja millaisia välineitä tämän tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan. Nykyjoogalle on ominaista, että sen sanotaan tuovan harjoittajalle juuri sitä, mitä hän etsii. Niinpä samalla salilla saattaa hikoilla harras hindu, postmoderni henkinen etsijä, utelias jamppa ja lihaksiaan huoltava terveysintoilija. Kaikki puskevat voimalla eteenpäin, päämäärä silmissä kiiltäen. Sinänsähän tilanteessa ei ole mitään erityistä ongelmaa, mutta ovatko he kaikki todella oikeassa paikassa? Voiko yksi ja sama menetelmä tarjota heille kaikille sen, mitä he etsivät vai joutuuko joku lopulta pettymään?

Joogalla on paljon hyvin konkreettisia positiivisia vaikutuksia ihmisen elämään. Joskus se vaikuttaa suorastaan ihmelääkkeeltä. Joogalla on myös rikas, hienostunut ja syvällinen uskonnollis-filosofinen traditio, jolla on usein vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä joogasaleilla nykyisin puuhataan. Silti joogan syvällisten opetusten mystinen hehku leijuu myös nykyisten joogakoulujen ympärillä, ja syntyy helposti kuva jonkinlaisesta kaikki toiveet täyttävästä runsaudensarvesta. Aivan liian vähän huomiota kiinnitetään siihen, miten esimodernin joogan filosofia ja käytäntö eroavat nykyjoogasta, minkälaisiin uskomuksiin mitkäkin joogan harjoitukset oikeastaan perustuvat, mitä joogalla tavoitellaan, ja mitä tarkoitusta mitkäkin sen menetelmistä palvelevat.

Onko mitään järkeä puhua Patanjalin Yogasutran ankaran askeettisesta meditaatiomenetelmästä, jos harjoituksella tähdätään yksinkertaisesti hyvään oloon, kehonhuoltoon ja rentoutumiseen? Se on mahdollista vähemmälläkin päänvaivalla. Joogasta todella kiinnostuneiden harrastajien olisikin mielestäni syytä lukea edes kaksi tai kolme keskeisintä klassista joogatekstiä (Bhagavadgita, Yogasutra ja Hathayogapradipika), ja esittää kysymyksiä ohjaajilleen niiden opetuksista. Sillä kysymyksiä ne varmasti herättävät. Joogasaleilla pitäisi puhua enemmän, kehon lisäksi pitäisi venyttää myös ajatuksia. Toisaalta, monia kiinnostavat vain asanat ja heidän onnekseen on olemassa kuntosalijoogaa. Motivaatiosta riippumatta on kuitenkin aina paikallaan kysyä, miksi pitäisi taipua vielä vähän enemmän.

Lue lisää:

Olivia 3/13

William J. Broad: How Yoga Can Wreck Your Body

Recovering Yogi: Questions for William J. Broad

Eddie Stern: How the NYT Can Wreck Yoga

Osaksi suurta kertomusta – Aki Cederbergin Pyhiinvaellus

~ M.R. ~ 5 kommenttia

”Ihmisen elämässä perimmäinen totuus tai ylivertainen tieto on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Paradoksaalisesti se saattaa silti olla niin ylevä, ankara tai yksinkertainen, että se on vaikea ymmärtää.”

Matkakirjallisuutta parhaimmillaanetukansi2

Aki Cederbergin Pyhiinvaelluksen (Salakirjat 2013) asetelma vaikuttaa tutulta: nuori mies seuraa sisäisen kaipuunsa ääntä ja lähtee Intiaan. Hän kohtaa monenlaisia seikkailuita, löytää opettajan ja näkee ehkä häivähdyksen suuremmasta totuudesta. Olisi kuitenkin suuri virhe kuitata asia näin lyhyesti. Näennäisten kliseiden taustalla on usein väkeviä totuuksia. Niin tässäkin tapauksessa.

Kirja perustuu vuosien 2005-2010 välillä tehtyihin matkoihin, joista useimmat suuntautuivat Intiaan ja Nepaliin. Mukaan mahtuu myös yksi matka Ruotsiin ja jälkisanat on kirjotettu Pariisissa. Yhtä paljon kuin kuvaus yhden ihmisen etsinnästä, Pyhiinvaellus on kirja syistä, jotka voivat johdattaa ihmistä tällaiselle sisäiselle ja ulkoiselle matkalle. Se on hyvin henkilökohtainen teos, joka samalla murtaa stereotyyppisiä latteuksia ”mystisestä Intiasta” ja ”itämaisesta” henkisyydestä.

Tarina soljuu eteenpäin vastustamattomasti, välittäen voimakasta ajan ja paikan tuntua samalla kun arkiset huomiot ja tapahtumakuvaukset lomittuvat saumattomasti pohdiskeluihin ja selventäviin faktoihin. Tyylillisesti Pyhiinvaellus on siis matkakirjallisuutta parhaimmillaan. Se on lämmin ja viihdyttävä, mutta samalla monitasoinen teos, jonka tärkein anti liittyy siihen, että se muistuttaa joogatradition esoteerisesta puolesta, joka on länsimaissa vielä harmillisen tuntematon.

Kahden pyhiinvaeltajan kohtaaminen

Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kirjoittajan seikkaluja Intiassa ja Nepalissa. Vaikutelmat ovat varmasti useimmille Intian-kävijöille tuttuja. Aisteja ylikuormittava yltäkylläisyys, lamauttava kurjuus ja elämän hengästyttävä monimuotoisuus asettavat länsimaalaisen vastatusten omien kulttuuristen ehdollistumiensa ja ennakkoluulojensa kanssa. Matka kulkee temppeleistä strippiklubeille ja travellerihotellien katoilta Varanasin ruumiinpolttoghateille. Pyhä ja profaani, mantrat ja Nokia-tune vuorottelevat ja sekoittuvat toisiinsa.

Uusista kokemuksista huolimatta ulkopuolisuuden tunne kalvaa matkalaista. Hindulaisuus ei ole pelkkä oppijärjestelmä, vaan kokonainen kulttuuri, jolla on lukemattomia muotoja ja jonka juuret ulottuvat historian hämäriin. Yhteydentunne Shivaan, sivullisten jumalaan, kuitenkin muuttaa matkan vähitellen pyhiinvaellukseksi. Cederberg alkaa etsiä yhteyttä elävään, käytännölliseen viisausperinteeseen, josta hän näkee merkkejä ympärillään. Kirjan toisessa luvussa hän kohtaa Goalla Rampurin, naga-baba -perinteen edustajan, joka opastaa häntä syvemmälle Intian esoteeriseen perinteeseen.

IMG_0529 2
A. Cederberg, Mangalanand Puri ja Shri Mahant Rampuri Ji

Yli 40 vuotta sitten Rampuri teki oman pyhiinvaelluksensa ja lähti 19-vuotiaana nuorukaisena Amerikasta Intiaan etsimään itselleen gurua. Hänestä tuli ensimmäinen naga-babaksi, alastomaksi askeetikoksi, vihitty länsimaalainen, ja siitä asti hän on elänyt hinduaskeetikon elämää. Sittemmin Rampuri on noussut korkeaan asemaan Juna Akharassa, askeetikkojen tärkeimmässä instituutiossa. Rampuri kertoo elämästään ja etsinnästään erinomaisessa omaelämäkerrassaan Autobiography of a Sadhu, joka myös tarjoaa ainutlaatuisen sisäpiirin näkymän intialaisten joogien ja askeetikkojen elämään.

Cederberg ei kirjoita kohtaamisestaan Rampurin ja naga-baba -perinteen kanssa tutkijan tai reportterin roolissa. Hän ei takerru analyyseihin eikä pyri välittämään lukijoilleen systemaattista kuvaa oppimistaan asioista. Pikemminkin hän on itse osa kertomaansa tarinaa:

”Ainoa tapa ymmärtää tai oppia mitään tästä kaikesta oli kuitenkin osallistua ja yrittää imeä itseensä se, minkä kykeni, mikä käytännössä merkitsi dhunilla istumista, tapahtumien seuraamista ja rituaaleihin osallistumista…En halunnut arvottaa näkemääni, annoin yksinkertaisesti kaiken huuhtoutua ylitseni ja odotin, millaisia tiedonjyviä siitä versoisi.”

Niinpä Pyhiinvaellus on parhaimmillaan kertomuksena kirjoittajan omasta etsinnästä. Vaikka asiasisällöstä ei ole pulaa, yksittäisiä faktoja tärkeimpään osaan nousee kertojan rivien väleistä välittyvä henkilökohtainen kokemus kuvattujen tapahtumien merkityksestä.

Villit, väkivaltaiset joogit

Rampurin opetus muistuttaa tuskin lainkaan sitä, mitä länsimaissa kutsutaan ”joogaksi”. Akrobaattisten asanoiden, terveellisten elämäntapojen ja psykofyysisen hyvinvoinnin sijaan hän keskittyy arkisiin askareihin, sekä ”luonnon kirjaan”, maailmaan itseensä kirjoitetun salaisen tiedon lukemiseen. Todellinen tieto ei ole irrallaan elämästä, vaan se on piilotettu aineelliseen todellisuuteen. On vain osattava lukea sen kieltä. Cederberg toteaa, että ”Perinteinen jooga on oikeastaan enemmän sukua eurooppalaiselle magialle ja alkemialle kuin siihen nykyään länsimaissa liitetyille käsitteille.”

Pyhiinvaelluksessa on monia piirteitä, jotka varmasti saavat ainakin tiukkapipoisemmat nykyjoogit pudistelemaan päätään. Kirjassa tuodaan esiin hindulaisuuden vaikeasti hyväksyttäviä piirteitä kaunistelematta ja juodaan viskiä auringon noustessa himalajalla. Latistuneet käsitykset ”mielenrauhasta” ja ”itsensä etsimisestä” saavat kyytiä, kun Cederberg kuvaa naga-babojen edesottamuksia. Nämä joogit eivät ole lempeitä ja rauhaa rakastavia terveyden perikuvia vaan uhkaavia, villejä, pilveä polttavia ja piereskeleviä askeetikkoja, jotka vähät välittävät yhteiskunnan normeista, mutta noudattavat tiukasti oman järjestönsä koodistoa. He ovat sotureita, jotka vartioivat sanatan dharmaa, ikuista totuutta. Menneisyydessä tämä tehtävä tarkoitti hindulaisuuden aseellista puolustamista, ja noiden aikojen muistona naga-babat kantavat yhä miekkoja, kolmikärkiä ja muita aseita.

Naga-babat kokoontuvat muiden hindujen tavoin säännöllisesti Intian merkittävimpään uskonnolliseen juhlaan, Kumbh Melaan, jota vietetään vuorotellen neljässä pyhässä kaupungissa, kussakin 12 vuoden välein. Se on tiettävästi vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut uskonnollinen perinne, jäänne toisesta maailmasta. Kirja huipentuu neljännessä luvussaan kuvaukseen siitä, millaista on, kun kymmenet miljoonat hindut kerääntyvät yhteen kylpeäkseen Gangesin pyhässä vedessä. Cederberg kuvailee tunnelmia naga-babojen leirissä Kumbh Melan aikaan:

”Naga-babat olivat tuhrineet itsensä tuhkalla ja jotkut heistä olivat täysin alasti. Nämä pitkähiuksiset, tulisilmäiset, oudot ja äärimmäiset hahmot kantoivat simpukankuoria ja soittimia, trishuleja, miekkoja ja muita aseita, jotka osoittivat, että he olivat myös sotilaita. Joukko kutsui Shivaa ”AALEKH!” ja ”BOM!” huudoilla ja otti sitten chillumeistaan pitkät charas-henkoset. Piiput paloivat kaiken aikaa, ja huutoja säesti jatkuva yskiminen. Välillä kuului pieru tai röyhtäys, toisinaan joku soitti tai lauloi jotain. Etenkin iltaisin dhunilla istuttiin pääasiassa hiljaisuuden vallitessa, sillä suurin osan paikallaolijoista kökötti silmät puoliummessa ja hymyili itsetyytyväistä hymya kuin olisi vartioinut jotain suurta salaisuutta.”

IMG_1627
Naga-baboja dhunin ympärillä. A. Cederberg vasemmassa alakulmassa.

Perinteisen tiedon äärellä

Huolimatta kirjan eksoottisista maisemista Cederbergin pyhiinvaellus johdattaa hänet omien juuriensa luo. ”Näistä asioista kiinnostuneelle länsimaalaiselle on tärkeämpää tutustua omaan itseensä, löytää kotimaansa henget ja jumalolennot, pyhät jokijumalattaret, metsän ja ilman henget. Olennaisinta on löytää oma verensä ja se maa, joka omien jalkojen alla lepää”, toteaa Rampuri hänelle heti ensikohtaamisella. Todellinen tieto ei ole abstraktia tai teoreettista, vaan elimellisesti liitoksissa siihen ympäristöön, jossa ihminen on kasvanut ja jossa hänen juurensa ovat.

Modernin informaatiotulvan keskellä voi olla vaikea ymmärtää ajatusta elävästä viisausperinteestä. Se on tietoa, jota ei löydy kirjoista tai internetistä. Se on suullista perinnettä, joka välittyy henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja liittyy konkreettisesti ihmisen suhteeseen kulttuuristen merkitysten, konventioiden ja symbolien takana olevaan todellisuuteen. Ongelma on, että länsimaissa yhteys tällaiseen perinteeseen on pitkälti katkennut, eikä sen olemassaoloa välttämättä edes tunnusteta. Meillä on tuskin lainkaan opettajia, jotka osaisivat lukea ”luonnon kirjaa” ja tuntisivat sen lait. Rampuri kuitenkin toteaa, että intialainen perinne voi tarjota ”peilin”, jonka avulla länsimaalaiset voivat oppia näkemään oman ympäristönsä näkymättömiä puolia.

Esoteerisesta perinteestä tullaan osalliseksi initiaation avulla. Kirjan kolmannessa luvussa Cederberg osallistuu vihkimysrituaaliin, jonka myötä hänestä tulee osa naga-babojen perinnettä. Hän ei kuitenkaan ota täydellistä sannyasi-vihkimystä, joka velvoittaisi häntä elämään askeetikon elämää lopun ikäänsä. Hän saa uuden nimen ja mantran, joka ylläpitää hänen yhteyttään perimyslinjaan. Vihkimys esoteeriseen traditioon ei kuitenkaan ole matkan päätepiste. Se ei merkitse epäilyksen, levottomuuden ja vaikeuksien loppua, vaan aivan uudenlaisia hämmennyksenaiheita. Tärkeään osaan nousee myös ystävien, toisten samalla polulla olevien antama tuki.

Pyhiinvaelluksen teemat eivät liity pelkästään joogaan ja intialaiseen hengellisyyteen, vaan herättävät laajemman kysymyksen syvempien totuuksien ja suurten tarinoiden merkityksestä ihmisen elämässä. Loppua kohden teos laajenee pohdinnaksi siitä, mitkä tekijät jäsentävät kokemustamme maailmasta, antavat sille syvemmän merkityksen – miten voimme olla yhteydessä maailmaan, luontoon, omiin juurimme ja niiden kautta omaan henkiseen perintöömme. Kirjoittajan osalta nämä kysymykset saavat koskettavan ja kouriintuntuvan muodon, kun kesken Kumbh Melan hän hän saa uutisen isänsä kuolemasta. Viimeistään tässä vaiheessa elämän tosiasiat ja intialaisen henkisyyden myyttinen maailma kohtaavat toisensa.

Vastapainoa puhtoiselle nykyjoogalle

IMG_1045
Aki Cederberg (s. 1978) on helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja elokuvantekijä.

Pyhiinvaellus pohjautuu Cederbergin englanniksi kirjoittamaan artikkeliin In Search of Magic Mirrors, joka on aiemmin julkaistu The Fenris Wolf -antologiassa. Teoksen suomennoksesta vastaa Ilkka Salmenpohja, joka suoriutuu tehtävästä niin taidokkaasti, ettei kirjaa lukiessa edes ajattele lukevansa suomennosta. Salmenpohja on kirjoittanut teokseen myös alkusanat, joissa hän pohtii pyhiinvaellusten, turismin ja kaikenlaisen sisäisen tutkimusmatkailun merkitystä, mahdollisuuksia ja vaaroja.

Pyhiinvaellus ei anna lukijalle vastauksia. Se ei houkuttele lukijaa samoille poluille kirjoittajan kanssa, vaan pikemminkin jo ensimmäisiltä sivuilta on selvää, että jokaisen ihmisen matka tai sen tekemättä jättäminen on väistämättä hänen omansa. Se on liitoksissa kaikkein henkilökohtaisimpiin toiveisiin, joiden selittäminen julkisesti voi olla paitsi mahdotonta, myös turhaa. Tässä Pyhiinvaellus muistuttaa paljon Rampurin omaelämäkertaa. Rampurin tavoin myös Cederberg onnistuu Pyhiinvaelluksessa kuitenkin välittämään jotain olennaista siitä, mikä voi saada ihmisen lähtemään tällaiselle matkalle, ja mitä sen varrelta saattaa löytyä. Ja vaikkei teoksen tämä ulottuvuus lukijaa koskettaisikaan, jäljelle jää silti maanläheinen, mukaansatempaava ja monin paikoin hauska matkakuvaus aina yhtä ihmeellisestä Intiasta.

Tajusin itse vasta vähän aikaa sitten, että kun kerron ihmisille olevani kiinnostunut joogasta, heidän mielikuvansa aiheesta ovat useimmiten täysin erilaisia kuin omani. Median tehokkaasti vahvistama kuva hymyilevästä, hoikasta ja trikoopukuisesta joogista poikkeaa voimakkaasti niistä mielikuvista, jotka alunperin vetivät minut aiheen äärelle, ja jotka ovat lähempänä Pyhiinvaelluksessa kuvattua maailmaa. Vaikka terveydessä ja hyvinvoinnissa ei olekaan mitään vikaa, minua kiinnostivat joogassa alun perin aivan muut asiat. Siksi Cederbergin kirja tuntuu näennäisessä ”epäjoogimaisuudessaan” raikkaalta tuulahdukselta nykyjoogan ummehtuneen puhtoisuuden keskellä.

Lue lisää:
Tilaa Pyhiinvaellus Salakirjojen nettikaupasta

Kuuntele Radio Wyrdin ensimmäinen jakso, jossa Aki Cederberg kertoo matkoistaan ja kirjastaan

Baba Rampurin nettisivut ja Autobiography of a Sadhu

Luento Joogafestivalilla huhtikuussa

~ M.R. ~ 1 kommentti

Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetään huhtikuussa Joogafestival -tapahtuma, jossa on mahdollista tutustua joogaan ja mietiskelyyn niin käytännössä kuin teoriassakin. Mukana ovat lähes kaikki pääkaupunkiseudun joogakoulut, meditaatioyhteisöt, sekä mindfulness -yrittäjät astangajoogasta kristilliseen meditaatioon. Tapahtuma järjestetään yhdessä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyvän Zen-Expon kanssa.

Ilokseni minut on kutsuttu osallistumaan Joogafestivaliin luennoitsijana. Pyrin puheenvuorossani vastaamaan usein kohtaamaani kysymykseen ”Onko jooga uskontoa?” historiallisesta näkökulmasta. Jooga on kulkenut 3500-vuotisen historiansa aikana pitkän matkan Intian erakkoluolista moderneille kuntosaleille. On selvää, että paitsi sanan ”jooga”, myös sanan ”uskonto” merkitykset ovat tällä välillä muuttuneet moneen kertaan. Tarkastelen luennossani joitakin näistä muutoksista tehdäkseni ymmärrettävämmäksi sen, miksi nykyisin niin monet ihmiset hikoilevat joogamatoilla ympäri maailmaa.

Joogafestivalissa kuullaan myös monia muita mielenkiintoisia luentoja. Luento-ohjelma täydentyy koko ajan, mutta jo nyt tarjolla on luentoja esimerkiksi klassisesta joogafilosofiasta, ravinnosta, sekä joogan lukuisista menetelmistä. Ja jottei selkä pääse kuunnellessa puutumaan, kannattaa osallistua välillä harjoituksiin.

Vaikka huhtikuuhun on vielä aikaa, kaikesta päätellen luvassa on antoisa tapahtuma.

Joogafestival netissä
Joogafestival Facebookissa

Radio Wyrd: Whiskey, mystics and men

~ M.R. ~ 1 kommentti

info_sivu_kuvaEräässä The Doorsin vähemmän tunnetussa kappaleessa Jim Morrison kertoo meille tarinan ”viskistä, mystikoista ja miehistä”.  Kappale alkoi välittömästi soida päässäni lukiessani Radio Wyrdin, uuden suomalaisen podcastin konseptin: ”Neljä miestä kokoontuvat puisen pöydän ympärille, juovat viskiä ja pohtivat todellisuuden ja elämän ihmeellistä monimuotoisuutta.” Mistä tahansa humalaisesta jorinasta ei kuitenkaan ole kyse. Pöydän ympärillä istuvilla tyypeillä on varsin mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan.

Mistä Radio Wyrdissä sitten puhutaan? Tähänastisissa jaksoissa on sivuttu niin Intian esoteerista joogatraditiota, amerikkalaista beat-kirjallisuutta, Viron maauskoisuutta, Portugalissa sijaitsevaa Quinta da Regaleiran alkemistista puutarhaa kuin meksikolaista Santa Muerten kulttiakin. Aihepiirien esoteerisuudesta huolimatta taustalla on aina yhden tai useamman keskustelijan henkilökohtainen kokemus käsiteltävästä aiheesta. Radio Wyrdissa ei kuulla ryppyotsaisia, ulkokohtaisia luentoja eksoottisista aiheista; omakohtaisten kokemusten jakamisen kautta mitä tahansa aihetta lähestytään samalla mutkattomuudella ja huumorilla.

Radio Wyrdin tähänastiset lähetykset ovat käsittelleet pääasiassa matkoja, ”pyhiinvaelluksia” merkityksellisiin paikkoihin ja näillä matkoilla sattuneita kohtaamisia ihmisten ja asioiden kanssa. Aki Cederberg selventää:

”Pyhä on maailman todellinen luonne sen paljastuessa meille. Ja paradoksaalisesti, vaikka pyhyys viittaa rajattuun tilaan, on itse pyhä yksi ja aina läsnä kaikessa, vaikka se saattaa joskus tuntua tavoittamattomalta. Pyhyyden suora kokeminen on asia jonka vuoksi näemme vaivaa ja teemme pyhiinvaelluksia ulkoiseen maailmaan ja omaan sisimpäämme, jotka heijastelevat toisiaan analogian kautta.”

Vaikka Radio Wyrdin löytyvä nelikko ilmiselvästi jakaakin tiettyjä asioita, kuten mielenkiinnon viskiin ja esoteriaan, ei lähetyksissä esitettyjä näkemyksiä vaikuta rajoittavan minkään tietyn kerhon jäsenyys. Kysyttäessä ohjelman päämäärästä ja ”kohdeyleisöstä”, Konstantin Tuonihovi, jonka alkuperäisestä ideasta Radio Wyrd alunperin lähti itämään, vastaa seuraavasti:

”Radio Wyrdin päämäärä on saavuttaa mahdollisimman laaja ja samanhenkinen kuulijakunta, joka sitten verkostoituu sienirihmaston tavoin outoihin suuntiin, joita kukaan ei voi ennustaa…Toivomme kuulijoidemme olevan ns. ”faustilaisia sieluja”, jos ymmärrät mitä tarkoitan… Itsenäisiä ihmisiä, joilla on jokin suurempi tavoite tässä maailmassa kuin olla rattaana koneistossa.”

Maailmalla tämäntyyppisistä podcasteista ei ole pulaa. Radio Wyrd tunnustaa avoimesti velkansa esikuvilleen, joihin kuuluvat mm. amerikkalaisen koomikon ja UFC-kommentaattori Joe Roganin The Joe Rogan Experience, sekä koomikko Duncan Trussellin luotsaama The Duncan Trussell Family Hour. Vaikka molempien podcastien tekijät työskentelevät huumorin parissa, ei niissä ole kyse pelkästä huulenheitosta. Ohjelmien ohjeet vaihtelevat sulavasti ajankohtaisesta ajattomaan ja varsinkin The Duncan Trussell Family Hour hortoilee vähän väliä hyvinkin syviin vesiin. Aki jatkaa Radio Wyrdin esikuvista:

”Muita mielenkiintoisia podcasteja ovat: The Drunken Taoist, jota ylläpitää Daniele Bolelli, historian ja uskontotieteen professori ja sekä taistelulajien opettaja, joka on kirjoittanut mm. kirjan ”On the Warrior’s Path: Philosophy, Fighting, and Martial Arts Mythology”; Psychedelic Salon, joka käsittelee psykedeelistä kokemusta usein harvinaisten arkistonauhoitteiden voimin; sekä Tangentially Speaking, joka on puolestaan kirjailija Christopher Ryanin (mm. ”Sex at Dawn”) podcast, muutamia mainitaksemme. Henkilökohtaisesti esikuvista voin mainita myös jo vuosia sitten lopettaneen podcastin The Viking Youth Power Hour, jossa oli samanlaista ”neljä miestä ja viskiä pöydän äärellä” henkeä kuin Radio Wyrdissä on nykyään.”

Mielenkiintoisena sivuhuomiona todettakoon, että useimpien edellä mainittujen podcastien juontajat ovat myös vierailleet toistensa ohjelmissa. Onko kyse piirien pienuudesta vai verkostojen leviämisestä, jääköön lukijan ja mahdollisen kuuntelijan itsensä päätettäväksi. Radio Wyrd on kuitenkin ottanut vasta ensiaskeleensa ja on mielenkiintoista nähdä, millaisiin suuntiin ohjelma tulevaisuudessa vaeltelee. Ohjelman tulevaisuudesta Aki toteaa:

”Pyrimme välttämään kaikkia aiheita ja käsittelytapoja, jotka saavat kuulijan haukottelemaan. Lähtökohta on että aiheiden pitää olla meille itsellemme mielenkiintoisia ja jollain tavalla tuttuja, jotta voisimme niitä käsitellä. Mutta maailma on täynnä mielenkiintoisia asioita, joten tuskin aiheet tulevat loppumaan kesken! Otamme myös mielellämme vastaan ehdotuksia aiheista ja vieraista.”

Huhujen mukaan Radio Wyrdin seuraava lähetys tulee olemaan absintille omistettu Vihreä Tunti.

Radio Wyrdin jaksoja voi kuunnella ilmaiseksi mm. Podomaticissa.