jooga

Onko joogan taru lopussa?

~ M.R. ~ Jätä kommentti
via Heavy Metal Yogi

Joogan päämäärä ja sivuvaikutukset

Haastattelin vastikään joogaopettajaa, joka kertoi pelkäävänsä, että joogan nykyinen suosio koituu sen kohtaloksi. Joogasta on tullut pelkkä tekniikka, väline, jolla pyritään saavuttamaan joitakin enemmän tai vähemmän välittömiä tuloksia.

Vaikka stressin lieventyminen, negatiivisista ajattelumalleista vapautuminen, hyvä terveys, mielenrauha ja energisyys ovatkin sinänsä hyviä asioita, ne ovat hänen mukaansa pelkkiä sivuvaikutuksia. Ja, iäkäs haastateltavani totesi, lääketieteessäkin sivuvaikutukset ovat yleensä haitallisia.

Yllätyin, sillä yleensä joogaopettajilla on tapana hehkuttaa joogan suosiota ja sitä, miten yhä useammat ihmiset löytävät sen parantavat vaikutukset. Mikä sitten on se joogan varsinainen tehtävä, jonka menettämistä opettaja pelkäsi?

Perinteisesti joogin päämäärä on äärimmäisen herkkä tietoisuuden tila, jossa on jäljellä ainoastaan puhdas tarkkaileminen, ilman osallistumista tai arvioimista. Tämä tila, jota Patanjali Yogasutran toisessa säkeessä kuvaa, on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampi ylläpitää. Se on sanojen tavoittamattomissa oleva kokemus puhtaasta, persoonattomasta tietoisuudesta.

Nykyisin joogan vaikutuksilla kuitenkin tarkoitetaan lähinnä asana-harjoittelun vaikutuksia kehoon ja mieleen. Asanat kohentavatkin terveyttä, tekevät ihmisestä energisemmän ja avaavat esimerkiksi lihaksiin varastoituneita tunnelukkoja. Alkujaan asanoita on kuitenkin harjoitettu kehon valmistamiseksi pitkään paikallaan istumiseen, jossa juuri edellä kuvattu hiljenemisen prosessi voi tapahtua.

Haastattelemani opettajan mukaan nykyjoogan ongelma siis on, että niin monet ihmiset haaskaavat asanaharjoittelun kiistattomat hyödyt normaaliin elämään, joogan varsinaisen päämäärän tavoittelun sijaan. Nykyjoogille varmasti provosoiva näkemys, muttei joogan historian kannalta lainkaan tavaton. Ennen kuin joogasta n. 70 vuotta sitten tuli koko kansan itsehoitomenetelmä, sitä harjoitettiin lähinnä osana uskonnollista hartaudenharjoitusta ja magiaa.

Jooga on muutakin kuin asanoita

Joogan harrastajat pitävät yleensä edustamaansa perinnettä ”aitona joogana” ja omaa kokemustaan sen toimivuuden erehtymättömänä mittarina. Tutkijat puolestaan välttävät tavallisesti kaikenlaista puhetta joogan päämäärästä, sekä vastakkainasettelua ”aidon” ja ”epäaidon” joogan välillä. He näkevät joogan ajassa muuttuvana sosiaalisena ilmiönä, jolla ei ole pysyvää olemusta. Heille kaikki mitä kutsutaan ”joogaksi” on joogaa siinä missä mikä tahansa muukin.

En ole itse perinteisessä mielessä edistynyt joogi enkä – myönnettäköön – nykyisin edes kovin ahkera asanoiden harjoittaja. Olen varmastikin uhrannut enemmän aikaa joogaa koskevien kirjojen lukemiseen kuin matolla hikoiluun. Elämäntapani ei muistuta millään tavoin klassisissa joogateksteissä kuvattua ihannetta, eikä minulla näin ollen ole omakohtaista kokemusta Patanjalin kuvaamista tiloista.

Näistä varauksista huolimatta minulle ei tuota ongelmia todeta, että se jooga, mistä esimerkiksi Patanjali puhuu, ja se, mitä useimmat meistä harjoittavat, ovat lähes tyystin eri asioita. Kun huomioidaan ne maailmankuvalliset ja kulttuuriset yhteydet, joihin erilaiset joogatulkinnat kiinnittyvät, näyttää vahvasti siltä, että erot eivät ole pelkästään pinnallisia.

Tähän ei tarvitse sisältyä minkäänlaista arvostelua. On esimerkiksi kiistatonta, että asanaharjoitukset ovat tarjonneet miljoonille ihmisille avun lukemattomiin ruumiillisiin ja mielellisiin ongelmiin. Toisaalta on myös ihmisiä, haastattelemani opettaja mukaanlukien, joille joogan syvemmät ulottuvuudet eivät ole pelkkää filosofiaa, kutkuttavan ”henkistä” estetiikkaa tai teoreettisia ihanteita. Heistä pohdinnat joogan olemuksesta vaikuttavat epäilemättä yhtä tarpeettomilta kuin niistä, jotka näkevät harjoituksessa itsensä perustelevan menetelmän hyvinvointiin ja terveyteen.

Onko mahdollista hyväksyä tämä tosiasia, ja samalla myöntää, että nykymuotoinen asanaharjoitus on aivan vastikään tehty, äärimmäisen pieni sivuhuomautus suhteessa siihen, mitä jooga on eri aikoina ja eri paikoissa merkinnyt? Ollaanpa joogan syvempiä päämääriä koskevista väitteistä mitä tahansa mieltä, on selvää että harjoituksen merkityksen typistäminen psykofyysisiin hyötyihin ei tee oikeutta sen historialle tai länsimaisen joogailmiön reunamilla ja ulkopuolella vaikuttaville tulkinnoille.

Hyväksikäyttäjien temmellyskenttä

Entä miksi itse katson tarpeelliseksi vatvoa asiaa näppäimistön ääressä joogamaton tai meditaatiotyynyn sijaan? Syitä on epäilemättä monia. Osa niistä liittyy siihen, miksi itse alunperin kiinnostuin joogasta, osa taas tapaani tarkastella tällaisia ilmiöitä uskontotieteen näkökulmasta. Kun seuraan vaikkapa joogan käsittelyä mediassa, mietin olenko harhainen tonkiessani ilmiön uskonnollisfilosofisia piirteitä, jotka itselleni ovat aina olleet joogan kiehtovin puoli. Se jooga, josta aikakauslehdissä kirjoitetaan, on hauskaa ja hyödyllistä, mutta joogan muut puolet yksinkertaisesti kiinnostavat minua enemmän.

Toinen, tietyssä mielessä tärkeämpi syy on kuitenkin se hämmennys, joka mielestäni välittyy monista joogaa koskevista puheenvuoroista ja keskusteluista, ja jota jopa tarkoituksellisesti ruokitaan joogaa koskevassa markkinoinnissa.

Kulttuurimme on siinä määrin moderni ja maallistunut, että monet joogan uskonnollisiin juuriin liittyvät piirteet näyttäytyvät meille yhtä aikaa käsittämättöminä ja kiehtovina. Samalla tämä uskonnollisuutta ja henkisyyttä koskeva epätietoisuuden ja nälän yhdistelmä tarjoaa hedelmällistä maaperää kaikenlaisille puoskareille, hyväksikäyttäjille ja manipulaattoreille, joista osa jopa pahimmassa tapauksessa itse uskoo omiin opetuksiinsa.

Viattomimmassa tapauksessa jumppaa myydään intialaisella eksotiikalla, pahemmassa tapauksessa ihmisiä houkutellaan hyväksikäytettäviksi mitä kieroutuneemmilla tavoilla lupaamalla ”henkistä kehitystä” tai jopa ”valaistumista”. Usein ”opettajan” tai ”gurun” asemaa hyväksikäytetään sumeilematta. Toisaalta näihin hahmoihin myös kohdistetaan täysin mielikuvituksellisia odotuksia, vaikkei opettaja sellaisia itse ruokkisikaan.

Toisinaan minusta vaikuttaakin siltä, että kaikki loputkin kaikenlaiseen henkisyyteen liittyvät piirteet olisi parempi karsia kertaheitolla nykyjoogasta. Tällöin jäljelle jäisi virkistävä ja terveyttä edistävä kehon ja mielen harjoitus, josta kuka tahansa voisi hyötyä. Voitaisiin rauhassa keskittyä muokkaamaan harjoituksesta sellainen, että turhilta loukkaantumisilta vältyttäisiin. Tulisi selväksi, ettei joogaopettaja ei ole kitaransoitonopettajaa kummempi auktoriteetti, eikä harjoituksesta seuraa mitään sen mystisempää kuin taito vääntää itsensä kummallisiin asentoihin, ja hyvässä tapauksessa terveys, rentous ja parempi oman ruumiin tuntemus.

Toisaalta en voi olla ajattelematta, että samalla menetettäisiin jotain todellista. On merkkejä toisenlaisestakin joogaperinteestä, ja joogan klassiset tekstit sisältävät hyvin konkreettisia kuvauksia siitä, mitä ”henkisyys” ja ”kehitys” joogan näkökulmasta tarkoittavat. Tämä on täysin eri asia kuin nykyinen ”jooga tarjoaa kaikille kaikkea” -suuntaus.

Mihin joogatutkimusta tarvitaan?

Haluamatta viedä aihetta mitenkään liian abstraktille tasolle, minusta vaikuttaa siltä, että siinä on kaksi keskeistä, toisiaan täydentävää näkökohtaa.

Ensimmäinen on tieto, ja omien motiivien tarkastelu. Kun jokin vetää meitä puoleensa, meidän on kysyttävä, mitä oikeastaan etsimme ja voiko kyseinen asia tarjota sitä meille. Tämä edellyttää sekä tiedon hankkimista että itsetutkiskelua.

Toinen näkökohta on avarakatseisuus. On hyväksyttävä, ettei käsityksemme jostain asiasta todennäköisesti ole koko totuus siitä. Vasta kun myönnämme, ettemme todella ymmärrä jotain asiaa, voimme vähitellen alkaa hahmottaa, mitä se todella on.

Vaikka siis joogan merkitys mitataankin joogamatolla ja/tai meditaatiotyynyllä (tai ashramissa tai erakkoluolassa), eivätkä kirjat tai tällaiset subjektiiviset pohdinnat muuta sitä miksikään, voi joogapiireissä paljon parjattu ”teoria” auttaa molemmissa edellä mainituissa asioissa. Toisaalta se lisää tietoa ja antaa välineitä omien motiivien tarkasteluun. Toisaalta se voi kyseenalaistaa kokemukseen perustuvat käsityksemme ja syventää ymmärrystämme avaamalla uusia näköaloja.

Näin varustautuneina voimme parhaassa tapauksessa sekä saada joogasta irti sen, mitä tarvitsemme, että toivottavasti välttää sen pahimmat ansakuopat.

Väärän opettajan oikeat opetukset – Vikram Gandhin Kumaré

~ M.R. ~ 2 kommenttia

kumare_banner

Katsoin viikonloppuna viime vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festareilla missaamani dokumentin Kumaré (2012). Ohjaaja Vikram Gandhi on intialaiseen perheeseen syntynyt ja perinteisen hindulaisen kasvatuksen saanut amerikkalainen. Aikuisena välienselvittely uskonnollisten kysymysten kanssa johti hänet tapaamaan useita intialaisia guruja ja joogeja. Paneutumisestaan huolimatta Vikram ei vakuuttunut näiden opetuksista. Hänestä tuntui, ettei sanojen takana ollut mitään todellista.

Niinpä Vikram antoi tukkansa ja partansa kasvaa, omaksui stereotyyppisen intialaisen aksentin (vaikka puhuikin sujuvaa amerikanenglantia) ja pukeutui oranssiin kaapuun. Viimeistelläkseen vaikutelman, hän alkoi harjoittaa jooga-asanoita ja meditaatiota. Näin Vikramista tuli Kumaré, joogaguru. Lopputulos oli pelottavan uskottava. Jokainen joogaan, meditaatioon tai muihin henkisiin perinteisiin tutustunut tunnistaa varmasti Kumarén olemuksen ja retoriikan.

Kumarén ”opetus” oli sekametelisoppa intialaiselta filosofialta kuulostavia fraaseja ja itse keksittyjä meditaatio- ja asanaharjoituksia. Kaksi hehkeää mimmiä avustajinaan hän alkoi levittää opetustaan Arizonan joogakouluilla. Nopeasti Kumarén ”ashramiin” kokoontui neljäntoista innokkaan, gurunsa viisaudesta vakuuttuneen oppilaan ryhmä. Vikram Gandhin dokumentti kuvaa sitä, miten valeguru löysi oppilaansa, mitä hän opetti heille ja miten hän lopulta paljasti totuuden itsestään.

Kumaréa voisi tarkastella monestakin näkökulmasta. Yksi on kysymys siitä, olisivatko Kumarén harjoitukset toimineet, tai olisiko kukaan edes kuunnellut uutta gurua, jos tämä ei olisi näyttänyt ja kuulostanut stereotyyppisen intialaiselta. Olisivatko oppilaat paljastaneet lyhyen tuttavuuden jälkeen henkilökohtaisia asioitaan vaikkapa ”Väinöksi” itseään kutsuvalle keski-ikäiselle, tuulipukuun pukeutuvalle valkoiselle miehelle?

Ainakin myytti ”henkisestä idästä” siis näyttää olevan elossa ja hyvissä voimissa. Samalla Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.

Vikram Gandhin tärkein teesi vaikuttaa olevan, ettei guruja tarvita, vaan kukin voi ratkaista ongelmansa itse. Kumaré toistaakin oppilailleen herkeämättä, ettei oikeastaan ole mikään opettaja ja että hän on itse asiassa huijari. Tietenkään hän ei paljasta koko totuutta itsestään, mutta tekee silti kaikkensa vakuuttaakseen oppilaansa siitä, että heillä itsellään on jo kaikki tarvittavat vastaukset.

Kaikkia Kumarén oppilaita tuntuu yhdistävän merkityksettömyyden tunne, joka ilmenee huonoina elämäntapoina ja ajelehtimisena ilman suuntaa. Kumarén opetuksien avulla he vaikuttavat saavan järjestystä ja sisältöä elämäänsä. Tämä ei ole mikään pieni saavutus. Samalla dokumentin antama kuva ”henkisyydestä” tuntuu kuitenkin turhan kapealta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä elokuvan sisältöä, eikä varsinkaan siinä esiintyvien ihmisten saavutuksia, mutta lienee paikallaan kiinnittää huomio siihen, mistä sen ohjaaja oikeastaan puhuu kyseenalaistaessaan gurujen tarpeellisuuden.

Jooga, buddhalaisuus, vedanta-filosofia ja muut henkiset menetelmät tähtäävät perinteisesti ihmisen rajallisen minäkäsityksen ylittämiseen. Ne viittaavat siihen, että ihmisen todellinen olemus on jotain muuta kuin persoonallinen minäkäsitys, ajatukset, tunne-elämä ja kehon toiminnot. Eri traditiot määrittelevät tämän ”jonkin muun” eri tavoin, mutta on tavallista puhua siitä ”tietoisuutena”, persoonattomana ja kaiken sisältävänä läsnäolona, joka on jotain muuta kuin tavanomainen minuus.

Niin ikään tällaiset perinteet opettavat, että todellinen onnellisuus ei voi löytyä arkielämän asioista, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Työ, ystävyyssuhteet, perhe, terveys ja muut hyvän elämän osatekijät ovat pohjimmiltaan muuttuvia, ja jokaista niiden tuottamaa iloa seuraa samalla mitalla kärsimys. Riippumatta siitä, hyväksytäänkö tällaista uskonnollis-filosofista tarkastelutapaa, voidaan puhtaan hermeneuttisesta näkökulmasta todeta, että tältä pohjalta jooga- ja meditaatioperinteiden typistäminen esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin tavoitteluun on jokseenkin puutteellinen tulkinta asiasta.

Mitä tulee opettajiin, varsinkin useissa intialaisissa perinteissä ajatellaan, että ainoastaan ihminen, joka on oivaltanut oman todellisen olemuksensa, siis vapautunut rajallisen minäkäsityksensä harhasta, voi auttaa toisia saavuttamaan saman päämäärän. Tästä syystä intialaisessa uskonnollisuudessa ja joogassa korostetaan opettajista ja oppilaista koostuvia perimyslinjoja, joissa tieto ja kokemus välittyvät. Toki tässäkin kohdataan ongelmia, koska monet gurut ovat osoittautuneet Kumarén tavoin aivan tavallisiksi ihmisiksi, eikä kulttuuriseen ymmärrykseemme oikeastaan edes kuulu käsitystä siitä, että olisi olemassa eri kehitystasoilla olevia ihmisiä. Silti on ymmärrettävä, jälleen hermeneuttisten periaatteiden mukaisesti, että joogaan, buddhalaisuuteen jne. nämä uskomukset kuuluvat.

Vikram Gandhille henkisten perinteiden syvin olemus ilmenee rauhallisuutena, jota hän aisti isoäidistään tämän suorittaessa joka-aamuista puja-rituaaliaan. Tämä on mielenkiintoinen havainto, mutta mielestäni Gandhi tyytyy liian vähään. Hän ei mene tarpeeksi syvälle siihen, mitä tuon rauhallisuuden takana voisi olla. Vaikka huijareita ja epäonnistuneita opettajia riittää, ei kaikkia guruja kannata heittää pesuveden mukana. Samalla haluan korostaa, ettei ole mitään syytä vähätellä dokumentissa kuvattujen oppilaiden saavutuksia. Kymmenien kilojen painonpudotus on kiistatta merkittävämpi saavutus joogan polulla kuin pelkän puheen tasolle jäävä filosofointi joogan päämäärästä.

Vaikka juoniselostuksen perusteella Kumarén asetelma ja ohjaaja/päähenkilö Vikram Gandhin motiivit tuntuvat paitsi kyynisiltä, myös perin pohjin epäeettisiltä, ei elokuvaa voi sellaiseksi syyttää. Kumaré onnistuu esittämään tärkeitä kysymyksiä, eikä sen sävy ole vähääkään pilkallinen. Gandhi ei naureskele tai mässäile ihmisten hyväuskoisuudella, vaikka se onkin elokuvassa silmiinpistävää ja kiistatonta. Sitä vastoin hän onnistuu tuomaan esiin jotain olennaista ihmisen tarpeesta uskoa ja tukeutua ulkoiseen auktoriteettiin.

Toisin kuin monet aitoina guruina esiintyvät, Kumaré ei hyväksikäytä oppilaitaan, vaan yrittää ymmärtää, miksi nämä ovat hakeutuneet hänen luokseen ja miten hän voisi heitä auttaa. Vaikka Vikram Gandhi pyrkiikin osoittamaan, että todellinen guru on jokaisen sisällä, hän ehkä huomaamattaan myös näyttää, että joskus juuri ulkoisen symbolin, kuten karismaattisen opettajan, avulla ihminen kykenee tavoittamaan omat piilevät voimavaransa.

Lue lisää:

Kumarén kotisivut

Dokumentin kotisivut

Treenaa ja ajattele – nykyjoogan ristiriidat

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Suunnitellessani parin viikon takaista luentoani joogan uskonnollisuudesta, huomasin yllätyksekseni, että aihe on varsin ajankohtainen. Yhdysvalloissa kysymys on parhaillaan kiivaan poliittisen keskustelun kohteena. Kyseessä on siis kaikkea muuta kuin teoreettinen tai yksinomaan historiallisesti kiinnostava aihepiiri.

Yhdysvalloissa keskustelu joogan perimmäisestä olemuksesta sai alkunsa, kun erään kalifornialaisen koulun oppilaiden vanhemat vastustivat joogan opettamista koulun liikuntatunneilla. Vanhempien mukaan hindulaisperäisen joogan opettaminen rikkoo lakia, joka kieltää uskonnon opettamisen valtion kouluissa. Asiasta seurannut oikeusjuttu on ilmeisesti yhä käynnissä.

Samaan aikaan presidentti Obama on avoimesti tukenut joogan harjoittamista ja etenkin sen opettamista lapsille. Valkoinen talo antoi asiasta myös virallisen kannanoton, mukaan jooga ei ole uskonto, vaan ”uskontojen rajat ylittävä universaali henkinen harjoitus”.

Obaman kannanotto on kuitenkin aiheuttanut vastarintaa Amerikan hindujen keskuudessa. Itse asiassa jo pari vuotta sitten Hindu American Foundation käynnisti kampanjan Take Yoga Back. Järjestön mukaan jooga on erottamattomasti osa hindulaisuutta, ja länsimaiset joogaopettajat tarkoituksellisesti peittelevät ja vääristelevät tätä tosiasiaa halventaen samalla hindujen uskonnollista perintöä.

Keskustelu on mielenkiintoinen moneltakin kannalta. Valkoinen talo korostaa julkilausumassaan perinteiden muuttumista ja sitä, että henkinen pyrkimys ylittää uskontoperinteiden rajat. Näille näkemyksille löytyy paljon tukea joogan historiasta, joka paitsi osoittaa joogan menetelmien ja oppien muuttuneen vuosisatojen aikana valtavasti, myös sen, että joogaa on harjoitettu lähes kaikissa Intian uskonnoissa, ei ainoastaan hindulaisuudessa.

Toisaalta on vaikea olla eri mieltä HAF:n kanssa siitä, että maailmankuva, johon joogan harjoitukset perustuvat, on olennaisesti uskonnollinen ja tarkemmin sanottuna hindulainen. Intialaisessa kontekstissaan sana ”jooga” on sekä yleisnimitys eri uskontojen pelastusopeille että nimitys tietyille aistien ja mielen hallinan menetelmille, joilla metafyysinen pelastus saavutetaan.

Luennossani vastasinkin kysymykseen joogan uskonnollisuudesta toteamalla, että vaikka jooga ei itsessään ole uskonto, se on kuitenkin toimintaa joka on historiallisesti saanut merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osana. Tässä mielessä sitä voi verrata vaikkapa rukoilemiseen, kirkossa käymiseen tai pyhiinvaellukseen. Mikään näistä toiminnoista ei ole itsessään uskontoa, mutta ne saavat merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osina.

Koska valtaosa nykyjoogeista, joihin luen myös itseni, eivät ole hinduja, on pohdittava tarkemmin sitä, miten nykyisin ympäri maailmaa harjoitettu jooga eroaa varhaisemmista joogan muodoista. Jos vilkaistaan edes lyhyesti muutamaa keskeisintä joogan klassista tekstiä, huomataan että niissä kuvaillut harjoitukset muistuttavat hyvin vähän sitä, mitä joogasaleilla nykyisin tehdään. Lisäksi käy nopeasti ilmi, että harjoituksen painopistettä ja päämäärää kuvataan aivan eri tavalla. Onkin paikallaan kysyä joogatutkija Mark Singletonin tavoin, onko ”vanhalla joogalla” ja ”nykyjoogalla” muuta tekemistä keskenään kuin nimi.

Tässä kysymyksessä ei ole lainkaan kyse erottelusta ”oikean” ja ”väärän” joogan välillä. Pikemminkin kysymys on siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan ”joogasta”. Tarkoitetaanko sillä psykofyysisen hyvinvoinnin tavoittelua, vai onko joogalla syvempiäkin merkityksiä? Sulkevatko nämä merkitykset toisensa pois?

Mainitsin eräissä juhlissa satunnaiselle tuttavuudelle olevani kiinnostunut hindulaisuudesta. Hän sanoi, että siinähän on kyse mielenrauhan etsimisestä. Vastaus oli kuvaava. Näyttää siltä, että meidän on yhä vaikeampi ymmärtää uskonnollista maailmankuvaa muuten kuin materialistisen, psykologisoidun ihmiskäsityksen kautta. Mietin, olisiko vaikkapa kristinusko, juutalaisuus tai islam mahdollista palauttaa yhtä suoraviivaiseen toteamukseen.

Näitä aiheita on vaikea lähestyä uppoamatta kaulaansa myöten essentialisoiviin määritelmiin, joista yksikään ei ole vedenpitävä. Ehkä on kuitenkin sopivaa todeta, että uskonnon palauttaminen johonkin yleisinhimilliseen, yhteiskunnallisesti hyödylliseen periaatteeseen, kuten etiikkaan, mielenrauhaan tai hyvinvointiin on varsin tuore ja marginaalinen näkemys.

Vaikken itse olekaan hindujoogi, ei mieleeni tulisi koskaan väittää, että joogalla ei ole mitään tekemistä hindulaisuuden kanssa. Vaikken itse ole askeetikko, en voi kieltää, etteivätkö varhaisimmat joogit olisi olleet juurikin kehoaan ja mieltään kurittavia hinduerakkoja. On selvää, ettei minun harjoituksellani voi olla samoja seurauksia kuin heidän harjoituksillaan. En myöskään hetkeäkään kuvittele, että tekemäni harjoitukset olisivat säilyneet samanlaisina tuhansia vuosia.

Samalla en kuitenkaan pidä joogaa pelkkänä venyttelynä, enkä kysymyksiä joogan syvemmistä ulottuvuuksista merkityksettöminä. ”Treenaa, äläkä ajattele” ei sekään ole minulle sopiva lähestymistapa. Pikemminkin joogan ristiriidat kutsuvat minua ajattelemaan enemmän, tutkimaan enemmän, kyseenalaistamaan enemmän ja ennen kaikkea: hyväksymään enemmän epävarmuutta.

Joka kerta joogamatolle astuessani yritän miettiä, mitä ihmettä olen oikein tekemässä.

Lisää aiheesta:

Times of India: White House says yoga is a universal language of spiritual exercise, crossing religious lines

Hindu American Foundation: Take Yoga Back

ABC News: Yoga Lawsuit: Encinitas Union School District in California Sued Over Classes

Joogafestarit lähestyvät!

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Kuva

Kirjoitin tammikuussa tulevasta luennostani Helsingin Kaapelitehtaalla ensimmäistä kertaa järjestettävässä Joogafestival-tapahtumassa. Kuin huomaamatta ollaankin jo huhtikuussa ja tapahtuma, luentoni mukaanluettuna, on ylihuomenna.

Luentoa suunnitellessa tunnelmat ovat vaihdelleet kauhusta aiheen laajuuden edessä innostumiseen sen mielenkiintoisuudesta. Perusrunko alkaa kuitenkin vähitellen hahmottua.

Arvelen, että luentoni otsikko, ”Onko jooga uskonto?” saattaa tuntua kiusalliselta tai aiheuttaa ristiriitaisia tunteita joissakin potentiaalisissa kuulijoissa. Tähän on monia mahdollisia syitä, joita tulen ehkä myös sivuamaan luennossani. Kysymys joogan uskonnollisuudesta on kuitenkin kiinnostanut minua niin kauan kuin olen tiennyt joogan olemassaolosta. Vaikka aikakauslehtiä lukemalla voikin saada vaikutelman, että jooga on lähinnä intialaisella kuvastolla kuorrutettua jumppaa, on siinä aina ollut myös muita ulottuvuuksia. Ja ainakin omasta mielestäni juuri nämä muut ulottuvuudet tekevät joogasta niin kiinnostavaa.

Luennossani tulen käsittelemään, miten jooga liittyy hindulaisuuteen, joogan kokemia muutoksia sen levitessä maailmalle ja kieltämättä hyvin vaikeaa kysymystä siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan kun puhutaan uskonnollisuudesta joogan yhteydessä tänä päivänä. Jos nämä teemat kiinnostavat, tervetuloa Kaapelitehtaalle kuuntelemaan klo 9.30 lauantaiaamuna. Toivoakseni luennon jälkeen on aikaa myös keskustelulle, sillä en edes kuvittele voivani sanoa kaikkea näin valtavasta ja monimutkaisesta aiheesta.

Toivottavasti tapaamme Kaapelitehtaalla!

Miksi pitäisi taipua? – jooga ja loukkaantumiset

~ M.R. ~ 5 kommenttia

Uusimmassa Olivia-lehdessä julkaistiin Ilkka Pernun juttu intensiivisen asanaharjoittelun vaaroista (Autstangajoogaa, Olivia 3/2013). Vuosi sitten New York Timesissa julkaistiin puolestaan William J. Broadin samaa aihetta käsittelevä artikkeli, joka herätti ilmestyessään suoranaista raivoa länsimaiden yleensä niin lempeissä joogapiireissä, eikä pelkästään käsittämättömän typerän kuvituksensa vuoksi. Oman tutkimuksensa lisäksi myös Pernu nojautui jutussa pitkälti Broadin artikkeliin ja näyttää ensireaktioiden perusteella osuneen arkaan paikkaan.

Broad kertoo artikkelissaan lähes uskomattomia kauhutarinoita joogan aiheuttamista vammoista ja harjoittelun vaarallisuudesta. On vaikeaa ottaa kantaa väitteiden todenperäisyyteen tai siihen, mistä loukkaantumiset kussakin tapauksessa oikeastaan johtuvat. Taustalla voi tapauksesta riippuen olla virheellinen suoritustapa, yksilöllisen fyysisen rajoitteen huomiotta jättäminen, tai monien seikkojen yhteisvaikutus. Lisäksi arvailun varaan jää, missä määrin vammat johtuvat oppilaan omista virheistä ja missä määrin puutteellisesta (tai täysin puuttuvasta) ohjauksesta.

Ollaanpa Broadin ja Pernun väitteiden paikkansapitävyydestä mitä mieltä tahansa, kaikille lienee selvää, että joogamatollakin sattuu. Olen itse selvinnyt ainoastaan parilla yli-innokkaan harjoittelun aiheuttamalla mustelmalla, mutta tiedän muille sattuneen aika vakaviakin tapauksia. Joogan asanaharjoitus, kuten mikään muukaan fyysinen harjoittelu, ei ole fyysisesti vaaratonta, ja vastuu sen turvallisuudesta on vähintään yhtä paljon ohjaajalla kuin oppilaalla itselläänkin.

Samalla on kuitenkin todettava, että osa joogaloukkaantumisten syistä on suoraa seurausta nykyisen joogailmiön luonteesta. Joogakouluja on viimevuosina putkahdellut esiin kauheaa vauhtia, eivätkä kaikki nykyiset joogaopettajat välttämättä omaa riittävää tietämystä ihmisen anatomiasta ja joogan teoriasta. Joogaa opetetaan nykyisin lähes poikkeuksetta valtavissa oppilasryhmissä, eikä jokaisen harjoittajan yksilöllisiin virheisiin ja fyysisiin rajoituksiin ole mahdollista kiinnittää huomiota. Yhtä selvää on se, että niin kauan kuin on kuvitettuja opaskirjoja, monet haluavat tutustua jooga-asanoihin omissa olohuoneissaan. Silloin opettajien perusteellisestakaan tietämyksestä ja taitavasta ohjauksesta ei ole paljonkaan apua.

Asiaa on helppo paisutella molempiin suuntiin, joko liioitellen tai vähätellen joogan aiheuttamia vammoja ja niiden vakavuutta. Mielestäni tällöin kuitenkin sivuutetaan kaksi olennaista asiaa: 1) mitä fyysisten riskien korostaminen kertoo modernista joogasta ja 2) miksi näitä, sekä pienempiä että suurempia, loukkaantumisia tapahtuu – tarkemmin sanottuna: miksi pitäisi taipua?

Joogan vaarojen historiaa

Asanaharjoittelun fyysiset vaarat ovat vain uusin luku joogan vaaroja koskevassa kirjoittelussa. Heti joogan levittyä Yhdisvaltoihin lehdistössä huolestuttiin karismaattisten opettajien valtoihin joutuvista perheenäideistä, joiden todellisuudentajun mystiset opetukset hämärsivät ja jotka hylkäsivät perheensä vain päätyäkseen lopulta vaeltelemaan parantoloiden käytäviä tyhjyyteen tuijottaen. 1910-luvulla poliisit tekivät lukuisia ratsioita Pierre Bernardin joogakouluun moraalisin perustein. Otsikoita revittiin naisista, jotka taivuttelivat pelkkiin trikoisiin verhottuja vartalojaan outoihin asentoihin vieraiden miesten seurassa.

Oma lukunsa ovat tietyissä piireissä edelleenkin voimissaan olevat näkemykset, joiden mukaan jooga houkuttelee ihmisiä ei-kristillisten henkivaltojen pauloihin tai muuten epäilyttäviin uskonnollisiin puuhasteluihin. 1970-luvulla jooga puolestaan yhdistettiin voimakkaasti totaalista elämäntapaa noudattaviin kultteihin, joiden tarkoin varjeltujen rajojen sisäpuolella harjoitettiin aivopesua ja seksuaalista hyväksikäyttöä.

Yllättävintä tässä kaikessa on se, että kuten jooga-asanoihin liittyvät riskit, myös kaikki aiemmat joogaan kohdistetut syytökset ovat perustuneet ainakin jossain määrin faktoihin. Vaikka poliisit eivät sitä tienneetkään, Pierre Bernard opetti valikoiduille oppilailleen sovinnaisempien joogatekniikoiden lisäksi myös tantrista seksimagiaa, eikä ilmeisesti aina pitäytynyt puhtaasti rituaalisissa konteksteissa. Vivekanandan varhainen amerikkalainen oppilas Sarah Farmer päätti elämänsä mielisairaalassa. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kulttuurisessa ilmapiirissä keskiluokkaisen elämäntavan joogan vuoksi hylkäävä nainen, kuten presidentti Woodrow Wilsonin tytär Margaret, vaikutti epäilemättä oudolta, ellei jopa järkensä menettäneeltä.

Mitä tulee joogan epäkristillisyyteen, ovat aiheesta huolestuneet tahot tavallaan oikeassa. Jooga on sekä historiallisesti että joiltakin osin yhä olennaisesti liitoksissa hindulaisuuteen. (On toki kiistanalaista, missä määrin tämä on uhka kenellekään.) Niin ikään on runsaasti todistusaineistoa siitä, että 1970-luvun nimekkäiden intialaisten gurujen seksiseikkailut eivät olleet pelkkiä huhuja. Vaikka jooga- tai muut intialaisperäiset liikkeet eivät olleetkaan vastuussa 1970-luvun pahimmista kulttiskandaaleista (esim. 920 hengen joukkoitsemurhaan päättynyt People’s Temple yhdisteli opeissaan kristinuskoa ja sosialismia), on varsin ymmärrettävää miksi 1980-luvulla monet tahot halusivat tehdä selkeän eron joogan ja karismaattisen hengellisyyden välille.

Me emme tiedä mitä jooga on

Vaikka nykyisin tuskin kukaan pitää niukkoja joogavaatteita vakavana moraalisena uhkana, vaikka joogaharrastuksesta on tullut psykofyysisen hyvinvoinnin ja itsestään huolehtimisen pikemmin kuin vastuuttomuuden ja mielenvikaisuuden merkki ja vaikka (ainakaan valtavirtamediassa) joogaa ei pidetä enää sen enempää hindulaisuuden harjoittamisena kuin hämäräperäisenä kulttipuuhastelunakaan, on mielenkiintoista, että joogasta löytyy silti yhä jotain uhkaavaa.

Kun joogaharjoituksen fyysiset vaarat asetetaan osaksi joogan vaarallisuuden historiaa, herää kysymys, mitä kaikille aiemmille huolenaiheille on sitten tapahtunut. Perustuivatko syytökset joogan moraalittomuudesta ja epäkristillisyydestä tarkkailijoiden virheellisiin käsityksiin tai tyhmyyteen? Onko kulttuurinen kehitys kulkenut ohi moraalisten, uskonnollisten ja psykologisten huolenaiheiden – Olemmeko nyt viisaampia? Vai onko jooga muuttunut? Onko epäilyttävä, hämyinen mystiikka korvautunut järkevällä ja tehokkaalla fyysisellä harjoittelulla?

On totta, että 1900-luvun alussa asanat eivät olleet keskeisin sisältö joogassa. Sekä Teosofinen Seura että Swami Vivekananda tekivät ahkerasti töitä osoittaakseen, että hathajoogan asanat ovat rappeutunutta mustaa magiaa, ja että todellinen jooga on erittäin kehittynyt uskonnollisen mystiikan muoto. Asana-harjoittelu yleistyi toden teolla vasta 1950-luvulta eteenpäin, mutta pitkään sitäkin harjoitettiin ensisijaisesti osana laajempaa opetusten ja harjoitusten kokonaisuutta. Pelkkien asanoiden opettelu on siis varsin tuore ilmiö.

Tietysti on selvää, että kun joogassa keskitytään pelkkiin asanoihin, nousevat harjoittelun fyysiset riskit kaikkein tärkeimpään osaan. Tuskinpa lenkkeilijäkään miettii askelluksensa moraalisia tai hengellisiä ulottuvuuksia. Häntä kiinnostaa enemmän polviensa hyvinvointi. Samalla on totta, että myös länsimainen kulttuuri on muuttunut joogan lyhyen historian aikana valtavasti. On tuskin sattumaa, että juuri fyysiset harjoitukset ovat nousseet etualalle joogan historiassa. Tämä kehitys heijastaa laajempia kulttuurisia kehityskulkuja.

Länsimaisessa kulttuurissa on yhä vähemmän tilaa käsityksille asioista, jotka ylittävät pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan määrittyvän ”nakit-ja-muusi -todellisuuden”. Se, mikä on yleistä, määrittää sen, mikä on todellista, minkä seurauksena keskiarvosta poikkeavia käsityksiä ja kokemuksia on entistä vaikeampi pukea vakuuttavalla tavalla sanoiksi. Ajatus siitä, että olisi olemassa tietoa ja kokemuksia, jotka eivät ole kaikkien ulottuvilla ja joiden saavuttaminen vaatii erityistä harjaantumista, on nykyisin pahimmanlaatuista harhaoppia. Joogan kaltaisiin, pohjimmiltaan esoteerisiin systeemeihin tällaiset käsitykset kuitenkin kuuluvat.

Silti joogaakin on nykyisin helpompi pitää vain ja ainoastaan ”kehonhuollon” menetelmänä ja rentouttavana liikuntana. Tällaisena se ilman muuta toimii, mutta samalla syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja, kun nykyjoogit kaikesta huolimatta viittaavat harjoitukseensa ”tuhansia vuosia vanhana menetelmänä” miettimättä ollenkaan, että tämä ”tuhansia vuosia vanha” jooga oli sekä menetelmiltään että päämääriltään jotain täysin muuta kuin nykyinen kaimansa. Nykyjoogaan on myös jäänyt monia piirteitä, kuten mantrat ja oppi hienojakoisesta fysiologiasta (kuten chakroista ja nadeista), jotka eivät yllättäen sovi lainkaan yhteen materialistisen joogatulkinnan kanssa. Myös monet joogan harjoituksista perustuvat sellaisille käsityksille ihmisestä ja todellisuudesta, jotka eivät mahdu rationaaliseen maailmankuvaan.

Joogalle ei ole sopivaa kulttuurista kategoriaa. Sekä arkipuheessa että mediassa joogaa määritellään erilaisilla, usein keskenään ja joskus myös sisäisesti ristiriitaisilla tavoilla. Puhumme joogasta vuoroin länsimaisen psykologian ja lääketieteen, vuoroin intialaisen esoterian käsitteillä, ja kuin huomaamatta mukaan livahtaa lusikallinen new ageakin. Joogasta puhutaan negaatioilla: se ei ole ”uskontoa”, mutta ei myöskään ”pelkkää” urheilua. Mutta tietääkö kukaan, mitä jooga oikeastaan on? Mistä oikeastaan puhumme puhuessamme joogasta ja ennen kaikkea, mitä teemme astuessamme joogamatolle? Ehkä juuri tästä syystä loukkaantumisriski joogassa herättää enemmän huomiota kuin yhtä todellinen loukkaantumisriski vaikkapa lenkkeilyssä: me emme tiedä mitä jooga on.

Miksi pitäisi taipua?

Olen kuullut, että on kahdenlaisia ihmisiä: notkeita ja voimakkaita. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Osittain tästä syystä opin nopeasti monia jooga-asanoita heti harjoittelun aloitettuani. Olen aikanani tehnyt intensiivisesti pitkää asanaharjoitusta lähes päivittäin. Nykyisin kuitenkin teen hyvin yksinkertaista ja lyhyttä harjoitusta muutamia kertoja viikossa. Syy tähän ei ole se, ettenkö vieläkin taipuisi vaativampiin asanoihin pienellä harjoittelulla. Sen sijaan aloin jossain vaiheessa kysyä, miksi pitäisi taipua?

Kun puhutaan joogavammoista, puhutaan useimmiten astangajoogasta. Myös itselläni on eniten kokemusta astangajoogasta, ja siksi keskityn seuraavassa osuudessa siihen. Luultavasti loukkaantumisia tapahtuu yhtälailla myös muissa tyyleissä, mutta kokemukseni perusteella on selvää, että astangajoogassa on tiettyjä piirteitä, jotka tekevät siitä hieman muita tyylejä riskialttiimman.

Astangajoogassa asanat on ryhmitelty systemaattisesti eteneviin sarjoihin, joissa edistymistä pidetään tavoittelemisen arvoisena astangien keskuudessa. Kun muutama vuosi sitten tein graduani astangajoogeista, yritin mm. saada selville, minkälaisia käsityksiä asanaharjoittelussa edistymiseen liitetään. Yksikään haastatelluista ei osannut sanoa, mitä varsinaista hyötyä uusien asanoiden oppimisesta on, mutta lähes kaikki pitivät sitä tärkeänä. Monille kyse oli ”itsensä voittamisesta” tai yksinkertaisesti uteliaisuudesta. On hauskaa oppia uutta ja se tuottaa onnistumisen kokemuksia. Toisaalta astangajoogaan kuuluu ilmeisesti myös käsitys siitä, että edistyneemmät sarjat vapauttavat kehossa energioita, joilla on erityisiä vaikutuksia harjoittajan sisäiseen tilaan. Koska olen itse edennyt vain ensimmäisen sarjan loppuun, en voi kommentoida tätä, enkä tiedä kuinka yleistä näiden vaikutusten tavoittelu astangajoogien keskuudessa on.

On kuitenkin todennäköistä, että myös suorittamisenhalu voi ajaa ihmisiä vääntämään itsäeän väkisin asentoihin, joihin ruumis ei ole vielä tai juuri sillä hetkellä valmis. Toki uusien asentojen opettamista valvotaan ja rajoitetaan, mutta ahneus keksii keinot. Mikään ei estä harjoittajaa opettelemasta uusia asanoita kirjoista ja liittämästä niitä harjoitukseensa. Kokemukseni mukaan astangasaleilla myös kannustetaan ”itsensä ylittämiseen” harjoittelussa. Aiheesta on tutkimustietoakin. Esimerkiksi tutkija Benjamin Smith on todennut astangan vetoavan suorittaja-tyyppisiin ihmisiin, joilla on taipumusta ylisuorittaa sekä työelämässä että joogamatolla, yleensä siihen asti että jotain sattuu. Vaikkei mikään näistä seikoista olekaan suoranaisesti astangan ”syytä”, nämä tekijät, siis etenemiseen kannustava rakenne ja ilmapiiri, sekä harjoittajien yksilöllinen ahneus, saattavat yhdessä luoda vahingoille alttiin harjoitusilmapiirin.

Astangaan kuuluu myös olennaisesti ”avustamisen” käytäntö. Usein tämä tarkoittaa harjoittajan kehon tukemista tai venytyksen voimistamista lisäämällä painetta ulkopuolelta. Olen itse saanut joogasaleilla sekä erinomaisia ja hyödyllisiä avustuksia, että sellaisia, joiden hyödyllisyydestä en ole varma. Useammin kuin kerran on herännyt kysymys, miksi venytyksen pitäisi olla syvempi tai intensiivisempi kuin mihin keho sillä hetkellä pystyy. Miksi kehon pitäisi avautua jostain kohtaa hieman enemmän, miksi pitäisi taipua pitemmälle? En tiedä, miten ulkopuolisella voimalla tehostettu venytys vaikuttaa lihaksiin, mutta kokemukseni mukaan salilla saadut avustukset eivät juuri lisää kehon venyvyyttä sen ulkopuolella (toki esimerkiksi muuan avustus Marichyasana D:ssä sai minut joskus oivaltamaan, miten saan kehoni lähemmäs tavoiteltua asentoa). En siis väitä, että astangajoogan avustukset olisivat itsessään huono juttu. Ne kuitenkin voimistavat entisestään ilmapiiriä, joka kannustaa puskemaan pitemmälle. Samalla vahvistuu kysymys, miksi pitäisi taipua? Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

Tiettyyn pisteeseen asti kehon liikkuvuuden, ryhdin, voiman ja rentouden kasvaminen asanaharjoittelun tuloksena on ilmeistä. Olen itsekin selvästi kokenut asanaharjoittelun tuottamat, hyvin konkreettiset ja positiiviset muutokset elämässäni. Mutta entä sen jälkeen? Onko aina mentävä pitemmälle, vai onko olemassa jokin tasapaino? ”Edistyminen joogassa” ei perinteisesti tarkoita uusia asanoita ja kasvanutta notkeutta. Nämä kysymykset liittyvät tietysti siihen, mitä joogaharjoituksella oikeastaan tavoitellaan, ja millaisia välineitä tämän tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan. Nykyjoogalle on ominaista, että sen sanotaan tuovan harjoittajalle juuri sitä, mitä hän etsii. Niinpä samalla salilla saattaa hikoilla harras hindu, postmoderni henkinen etsijä, utelias jamppa ja lihaksiaan huoltava terveysintoilija. Kaikki puskevat voimalla eteenpäin, päämäärä silmissä kiiltäen. Sinänsähän tilanteessa ei ole mitään erityistä ongelmaa, mutta ovatko he kaikki todella oikeassa paikassa? Voiko yksi ja sama menetelmä tarjota heille kaikille sen, mitä he etsivät vai joutuuko joku lopulta pettymään?

Joogalla on paljon hyvin konkreettisia positiivisia vaikutuksia ihmisen elämään. Joskus se vaikuttaa suorastaan ihmelääkkeeltä. Joogalla on myös rikas, hienostunut ja syvällinen uskonnollis-filosofinen traditio, jolla on usein vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä joogasaleilla nykyisin puuhataan. Silti joogan syvällisten opetusten mystinen hehku leijuu myös nykyisten joogakoulujen ympärillä, ja syntyy helposti kuva jonkinlaisesta kaikki toiveet täyttävästä runsaudensarvesta. Aivan liian vähän huomiota kiinnitetään siihen, miten esimodernin joogan filosofia ja käytäntö eroavat nykyjoogasta, minkälaisiin uskomuksiin mitkäkin joogan harjoitukset oikeastaan perustuvat, mitä joogalla tavoitellaan, ja mitä tarkoitusta mitkäkin sen menetelmistä palvelevat.

Onko mitään järkeä puhua Patanjalin Yogasutran ankaran askeettisesta meditaatiomenetelmästä, jos harjoituksella tähdätään yksinkertaisesti hyvään oloon, kehonhuoltoon ja rentoutumiseen? Se on mahdollista vähemmälläkin päänvaivalla. Joogasta todella kiinnostuneiden harrastajien olisikin mielestäni syytä lukea edes kaksi tai kolme keskeisintä klassista joogatekstiä (Bhagavadgita, Yogasutra ja Hathayogapradipika), ja esittää kysymyksiä ohjaajilleen niiden opetuksista. Sillä kysymyksiä ne varmasti herättävät. Joogasaleilla pitäisi puhua enemmän, kehon lisäksi pitäisi venyttää myös ajatuksia. Toisaalta, monia kiinnostavat vain asanat ja heidän onnekseen on olemassa kuntosalijoogaa. Motivaatiosta riippumatta on kuitenkin aina paikallaan kysyä, miksi pitäisi taipua vielä vähän enemmän.

Lue lisää:

Olivia 3/13

William J. Broad: How Yoga Can Wreck Your Body

Recovering Yogi: Questions for William J. Broad

Eddie Stern: How the NYT Can Wreck Yoga

Luento Joogafestivalilla huhtikuussa

~ M.R. ~ 1 kommentti

Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetään huhtikuussa Joogafestival -tapahtuma, jossa on mahdollista tutustua joogaan ja mietiskelyyn niin käytännössä kuin teoriassakin. Mukana ovat lähes kaikki pääkaupunkiseudun joogakoulut, meditaatioyhteisöt, sekä mindfulness -yrittäjät astangajoogasta kristilliseen meditaatioon. Tapahtuma järjestetään yhdessä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyvän Zen-Expon kanssa.

Ilokseni minut on kutsuttu osallistumaan Joogafestivaliin luennoitsijana. Pyrin puheenvuorossani vastaamaan usein kohtaamaani kysymykseen ”Onko jooga uskontoa?” historiallisesta näkökulmasta. Jooga on kulkenut 3500-vuotisen historiansa aikana pitkän matkan Intian erakkoluolista moderneille kuntosaleille. On selvää, että paitsi sanan ”jooga”, myös sanan ”uskonto” merkitykset ovat tällä välillä muuttuneet moneen kertaan. Tarkastelen luennossani joitakin näistä muutoksista tehdäkseni ymmärrettävämmäksi sen, miksi nykyisin niin monet ihmiset hikoilevat joogamatoilla ympäri maailmaa.

Joogafestivalissa kuullaan myös monia muita mielenkiintoisia luentoja. Luento-ohjelma täydentyy koko ajan, mutta jo nyt tarjolla on luentoja esimerkiksi klassisesta joogafilosofiasta, ravinnosta, sekä joogan lukuisista menetelmistä. Ja jottei selkä pääse kuunnellessa puutumaan, kannattaa osallistua välillä harjoituksiin.

Vaikka huhtikuuhun on vielä aikaa, kaikesta päätellen luvassa on antoisa tapahtuma.

Joogafestival netissä
Joogafestival Facebookissa

”Tässä seminaarissa saa istua missä asanassa haluaa”

~ M.R. ~ Jätä kommentti
M. P. Manoj: Christ the Guru (1993)

Mikael Agricolan kirkon kryptassa järjestettiin 11.10.2012 seminaari Taipuuko kirkko joogaan, joka käsitteli evankelis-luterilaisen kirkon suhdetta erityisesti viime vuosikymmenen aikana Suomessa räjähdysmäisesti yleistyneeseen joogan harjoittamiseen. Nykyisin myös monet kirkon jäsenet, niin seurakuntalaiset kuin työntekijätkin löytävät joogan harjoituksista paitsi menetelmiä kehon ja mielen hyvinvoinnin hoitamiseen, myös keinoja hengellisen elämänsä syventämiseen.

Seminaarissa esitettyjen puheenvuorojen perusteella joogan suosio kristittyjen keskuudessa liittyy uskonnon ruumiilliseen ulottuvuuteen. Kirkko tarjoaa kyllä tunteisiin ja mieleen vetoavia opetuksia, mutta ruumiillinen osallistuminen rajoittuu lähinnä penkissä istumiseen ja ehtoolliseen. Joogan fyysiset harjoitukset ja esimerkiksi shindo-venyttely mainittiin keinoina saada myös ruumis osallistumaan hengelliseen elämään ja tuoda uskonto voimakkaammin osaksi elämän kaikkia osa-alueita.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola totesi seminaarin aloittaneessa esitelmässään, että jooga on historiansa aikana liittynyt monenlaisiin maailmankatsomuksiin. Varsinkaan nykyisissä, kokonaisvaltaista terveyttä ja psykofyysistä hyvinvointia korostavissa muodoissaan joogan opit eivät ole Ketolan mukaan mitenkään sovittamattomassa ristiriidassa kristinuskon kanssa. Jooga voi olla kristitylle joko liikunnallinen harrastus tai psykofyysisen hyvinvoinnin menetelmä, ja sellaisena se voi myös tukea uskonnollista elämää.

Dosentti Jyri Komulainen esitti Ketolan kanssa hyvin samansuuntaisia näkemyksiä kristinuskon ja joogan yhteensopivuudesta. Hän tarttui esitelmässään ennen kaikkea kysymykseen siitä, voidaanko joogan kaltaisia ”vieraista kulttuureista” peräisin olevia elementtejä ottaa osaksi kristillistä oppia ja elämäntapaa. Intialaista kristinuskoa tutkineena Komulainen muistutti yleisöä siitä, että kirkko on aina ja kaikkialla mukautunut monessa suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Myös ”suomalainen” kristinusko on itse asiassa juutalais-hellenistis-germaanista kulttuuriperintöä, joka on historiansa aikana kokenut monia muutoksia. Paljon parjattu uskonnollinen synkretismi on siis Komulaisen mukaan väistämätön osa kulttuurien kohtaamista ja kehitystä.

Tutkijoiden esitelmiä seuranneet kommenttipuheenvuorot edustivat keskenään hyvin erilaisia näkemyksiä. TT Kati Kemppaiselle joogan asanaharjoitukset olivat osa kristillistä spiritualiteettia. Hän koki säännöllisen asanaharjoittelun syventävän hengellisyyttään, eikä nähnyt mitään ristiriitaa harjoituksen vaikutusten ja kristillisen opin välillä. Pastori Arto Antturi puolestaan korosti kristinuskon armo-oppia. Hän ei vastustanut joogaa, mutta muistutti, että luterilaisen kirkon opin mukaan ihminen on pelastettu sellaisenaan, eikä hänen välttämättä tarvitse kehittää itseään joogan tai minkään muunkaan menetelmän avulla.

Pohjimmiltaan kristinusko ja jooga eroavat toisistaan radikaalisti teologian, kosmologian ja pelastusopin tasolla. Vaikka moderni, asanaharjoitteluun ja psykofyysiseen hyvinvointiin tähtäävä jooga onkin kulkenut kauas hindulaisista juuristaan ja soteriologisista päämääristään, monet sen menetelmät perustuvat edelleen, ainakin jossain määrin, muinaiseen intialaiseen maailmankuvaan. Myös Kimmo Ketola ja Jyri Komulainen alleviivasivat esitelmissään klassisen joogafilosofian ja kristillisen teologian yhteensopimattomuutta varsin hyvin perustein. Kirkkon oppia on vaikea venyttää kattamaan esimerkiksi perinteiselle joogalle keskeiset opetukset jälleensyntymästä ja karmasta.

Myös yleisön joukosta esitettiin näkemyksiä joogan ja kristinuskon yhteensopimattomuudesta. Joogaharjoitusten ja mietiskelyn ilmaistiin jopa tekevän harjoittajistaan salakavalasti buddhalaisia tai hinduja, saattavan nämä vieraiden henkien valtaan. Tällaiset väitteet eivät kuitenkaan saaneet tukea sen enempää kirkon edustajilta kuin paikalla olleilta tutkijoiltakaan. Pikemminkin yleinen mielipide tuntui olevan, että joogan harjoitukset on mahdollista irrottaa uskonnollis-filosofisista juuristaan ja tehdä niistä joko pelkkää liikuntaa tai saattaa palvelemaan kirkon hengellisiä päämääriä. Tällainen näkemys, jonka mukaan joogan menetelmät voidaan erottaa uskonnollisesta kontekstistaan, on todella tyypillinen modernille joogalle yleisemminkin ja on aiheuttanut valtavasti kritiikkiä etenkin traditionalistisesti suuntautuneiden hindujen keskuudessa. Toisaalta myös Ketolan korostama varhaisen joogatradition synkretismi ja erityisesti esim. keskiaikaisten hathajoogien läheiset suhteet esimerkiksi suufeihin muistuttavat, että joogan menetelmät ovat aikojen saatossa mukautuneet monenlaisiin uskonnollisiin konteksteihin.

Seminaarin toinen puolisko muodostui paneelikeskustelusta, jossa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuskoordinaattori Jussi Sohlberg, kirkkoherra Jouni Turtiainen, kristillistä joogaa opettava Rita Saari, sekä pyhiä tansseja opettava pastori Sanna Bäckvall kommentoivat videoita (ks. linkit tämän tekstin lopussa), joissa esitettiin erilaisia näkemyksiä joogan ja kristinuskon suhteesta. Mieleenpainuvin videoista oli karmeliittasisar Hannele Kivinen de Faun puheenvuoro, jossa hän totesi, että Jeesuksen ulkoinen ja sisäinen elämäntapa sekä tämän opetuksen päämäärä vastasivat olennaisilta osiltaan joogan opetuksia. Näin ollen Kivinen de Fau piti luontevana kutsua Jeesusta joogiksi ja katsoi joogan opetuksien olevan kristityille sopivia.

C.G. Jung kirjoitti aikanaan, että länsimaalaisten kristittyjen ei tule omaksua intialaisen joogan harjoituksia sellaisenaan, vaan ottaa oppia niistä ja kehittää oma joogansa. Jung ajatteli, että analyyttinen psykologia ja jesuiittaveli Ignatius de Loyolan hengelliset harjoitukset viitoittaisivat tietä tässä prosessissa. Myös viimeviikkoisessa seminaarissa nousi toistuvasti esiin ajatus ”kristillisen joogan” tai ”Jeesus-joogan” kehittämisestä. Selkeitä ajatuksia sen mahdollisista menetelmistä ja päämääristä ei kuitenkaan kukaan uskaltautunut esittämään. Tällä hetkellä Mikael Agricolan kirkon kryptassa järjestetään kuitenkin säännöllisesti joogatunteja kristityille, joissa joogan harjoituksiin yhdistetään kristillisiä elementtejä. Myös ekumeeninen karmeliittaluostariyhteisö on jo vuosien ajan järjestänyt Helsingin Vartiosaaressa retriittejä, joissa joogaharjoituksia yhdistetään kristilliseen kontemplaatioperinteeseen. Vastaavilla projekteilla on historialliset edeltäjänsä, kuten ranskalaisen benediktiinimunkki Jean Dechanetin pyrkimys yhdistää jooga ja katolinen hengellisyys 1950-luvulla.

Seminaarin ilmapiiri oli suotuisa keskustelulle. Länsimainen joogaharjoitus on vasta hieman yli satavuotias, suomalainen noin puolet nuorempi. Sekä jooga, suomalainen yhteiskunta että kirkko ovat muuttuneet paljon viime vuosikymmeninä. Asiasta on nyt mahdollista paitsi keskustella kiihkottomasti, jopa vitsailla, kuten uskontokasvatussihteeri Pekka Y. Hiltunen (jolta myös tämän tekstin otsikko on lainattu) teki välijuonnoissaan. Seminaari jätti päällimmäiseksi vaikutelmaksi sen, että lisää muutoksia on tulossa. Kirkko on selvästi utelias joogan suhteen. Ennakkoluuloja ja varauksellisuutta on toki ilmassa, mutta samalla kirkon edustajien keskuudessa vallitsee selkeä tietoisuus siitä, että joogan menetelmillä voi olla jotain tärkeää annettavaa myös kristityille.

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Taipuuko kirkko joogaan -seminaarin sivusto

Kimmo Ketolan esitelmä

Jyri Komulaisen esitelmä

Ekumeeninen karmeliittaluostariyhteisö

Videopuheenvuoro: Marika Palm

Videopuheenvuoro: Petri Paavola

Videopuheenvuoro: Hannele Kivinen de Fau

Videopuheenvuoro: Pekka Huhtinen

Uusi Tie -lehden artikkeli ”Jooga on hindulaisuutta”

Kirkko & Kaupunki -lehden artikkeli ”Jooga raivaa tietä rukoukselle”

Taipuuko kirkko joogaan?

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Kuva

Taipuuko kirkko joogaan – seminaari to 11.10.2012 klo 12 alkaen.

Törmäsin Facebookissa tietoon tällaisesta mielenkiintoisesta seminaarista. (Kiitos Riikka!) Otsikon kysymys on moniulotteisempi kuin aluksi saattaisi vaikuttaa. Mieleeni tulee kuitenkin heti kolme tavallista vastausta tämäntyyppiseen kysymykseen:

”Ei, koska jooga on osa hindulaista uskonnonharjoitusta.”

”Kyllä, koska jooga on pelkkää voimistelua.”

”Kyllä, koska jooga on henkisyyttä, ei uskontoa.”

Pidän kaikkia näitä näkökulmia eri tavoin ongelmallisina. Jätän lukijoille kuitenkin vapauden pohtia niitä jonkin aikaa itsekseen paneutumatta niihin tällä kertaa tämän syvemmin. Pidän aihetta kuitenkin suorastaan herkullisena esimerkiksi kulttuurien kohtaamista, uskonnon olemusta ja joogatradition muutoksia koskevien kysymysten kannalta. Palaankin siihen varmasti seminaarin jälkeen.

Seminari järjestetään Helsingissä, Mikael Agricolan kirkon kryptassa, os. on Tehtaankatu 23.

Lisätietoja saa täältä

Georg Feuerstein 1947-2012

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Surullista kyllä, tämä blogi alkaa muistokirjoituksella.

Georg Feuerstein (1947-2012)

Saksalais-kanadalainen joogatutkija Georg Feuerstein kuoli 25.8. Hän ehti kirjoittaa kymmeniä kirjoja joogan historiasta ja filosofiasta. Kirjallisen työnsä lisäksi Feuerstein johti autenttista jooganperinnettä koskevia etäopiskelukursseja tarjoavaa Traditional Yoga Studies -instituuttia.

Autenttisella tai perinteisellä joogalla Feuerstein tarkoitti sellaista joogaa, joka perustuu intialaiseen, suulliseen ja tekstuaaliseen traditioon: Upanishadeihin, Bhagavadgitaan, Yogasutraan ja muihin klassisiin teksteihin. Hänelle jooga oli kokonaisvaltainen sisäisen kehityksen menetelmä, joka ulottuu ihmiselämän jokaiselle osa-alueelle. Hän halusi muistuttaa ihmisia joogaperinteen juurista aikana, jolloin yhä useammat vaikuttivat olevan kiinnostuneita sen pintapuolisista ilmentymistä.

Toisin kuin useimmat modernin joogan edustajat, Feuerstein piti teoreettista opiskelua tärkeänä osana joogaa. Ainoastaan paneutumalla syvälle perinteeseen, ymmärtämällä opetuksen ytimen, voimme yrittää soveltaa sitä mielekkäällä tavalla nykyhetkeen.

Feuerstein näki joogassa kokonaisvaltaisena henkisenä elämäntapana yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuden. Noudattamalla joogan moraalisia opetuksia, harjoittamalla kehoaan, keskittymiskykyään ja tarkkaavaisuuttaan ihmiset voisivat elää paremmin suhteessa luontoon ja toisiin ihmisiin. Hän käsitteli joogin vastuuta useissa esseissä, sekä esimerkiksi vaimonsa Brendan kanssa kirjoittamissaan kirjoissa Green Yoga ja Green Dharma.

Aloitin itse etäopiskelun Traditional Yoga Studiesissa kesällä 2010 ohjelmassa The History, Literature and Philosophy of Yoga. Viimevuoden aikana annoin muiden kiireiden kuitenkin mennä opiskeluni edelle. Ehdin vain kahdesti saada palautetta harjoitustehtävistäni Feuersteinilta itseltään. Nyt mahdollisuus opiskella suoraan hänen kanssaan on mennyttä. Onneksi opiskelu kuitenkin jatkuu Brenda Feuersteinin johdolla.

Lopuksi lainaan Feuersteinin sanoja joogan historian ja filosofian opiskelusta, jotka ovat innoittaneet itseäni uppoutuessani tähän valtavaan aihepiiriin:

”Learning about traditional Yoga, or rather keeping alive the tradition of Yoga, does not mean necessarily clinging to the same form that earlier practitioners relied upon. But neither does rejection of traditional practices in the name of progreess constitute real learning. Rather, we need to come to really understand the essence of a teaching, as well as the reasoning behind specific yogic practices. Only then can we make informed choices leading to skillful practice.”

– Georg Feuerstein

Elephant Journalin uutinen Georg Feuersteinin kuolemasta

Elephant Journalin haastattelu Georg ja Brenda Feuersteinista vuodelta 2011

Georg Feuersteinin blogi

Traditional Yoga Studies