Kuvaa oma uskontosi -voittaja on Jari-Matti Nurminen

Kuvaa oma uskontosi -kilpailu on ratkennut. Voittajaksi valikoitui Jari-Matti Nurminen räjähtävällä kuvallaan, jossa pääosaa näyttelevät kitara, kahvimylly ja yläkulmasta pilkistävä käsi.

006_JM_Nurminen
Jari-Matti Nurmisen uskonto

Osallistumisajan sulkeuduttua sunnuntaina keskiyöllä Matti Rautaniemi ja Daniele Bolelli virittivät psyykkiset anturinsa samalle taajuudelle ja vetäytyivät meditoimaan kisaan saapuneita kuvia uskonnon kuvaamisen muinaisten periaatteiden mukaisesti. Tehtävä ei ollut helppo: osanottajia oli paljon ja yleinen taso todella kova.

Kuvien toteutustekniikka vaihteli asetelmista kollaaseihin ja taidokkaisiin kuvamanipulaatioihin. Kilpailun luonteelle sopivasti myös kuvien sisällössä oli valtavasti vaihtelua: tummasävyisestä pakanallisuudesta lennokkaaseen psykedeliaan, voimakkaasta symbolisuudesta arkiseen toteavuuteen.

Metsä näytteli merkittävää osaa lukuisissa kilpailutöissä, mutta maailmanuskontoihin liittyvä kuvasto oli huomattavan harvassa. Ainoastaan yksi kuva oli selkeästi yhdistettävissä mihinkään tunnettuun perinteeseen, joka sekin lukeutui esoterian piiriin.

Jari-Matti Nurmisen voittajaotos erosi muista kilpailutöistä sekä esineistönsä, symboliikkansa että yleistunnelmansa osalta. Näin tuomaristo kommentoi:

Daniele Bolelli: ”A religion even Jimi Hendrix would approve.”

Matti Rautaniemi: ”Tätä kuvaa voi tulkita monella tavalla. Heti tulee mieleen, että kahvimylly ilmentää aineellista olemassaoloa, yläkulmasta kurkistava (ilahduttavan Monty Python -henkinen) käsi puolestaan tuonpuoleista inspiraatiota. Ne yhdistyvät kitaran symboloimaksi luovaksi energiaksi, jota taustalla oleva liekehtivä kangas korostaa. Yksinkertaisemmin kuvaa voisi ehkä kutsua Muusikon uskontunnustukseksi?”

Jari-Matti Nurminen itse kommentoi kuvaansa seuraavasti:

”Kuvassa yksi kolmen elementin kerrostuma on viritys, hienonnus ja energia/materia, joista toista edustaa symbolisesti taustan kuviointi ja toista instrumentti.”

Kuva on puhunut. Tuomaristo on vastannut. Kiitos kaikille osallistuneille ja onnittelut voittajalle!

Kilpailu: Kuvaa oma uskontosi!

IMG_0017
”Jokainen jo luo oman uskontonsa. Toiset vain eivät valehtele asiasta.”

Musteen salaisuus julistaa täten kilpailun, joka haastaa teidät, lukijani, kuvaamaan oman uskontonne.

Palkintona on yksi (1) uunituore kappale Basam Booksin julkaisemaa ohjeetonta opaskirjaa Luo oma uskontosi, jonka allekirjoittanut on suomentanut.

Itse kirjan kirjoittaja Daniele Bolelli on lupautunut osallistumaan voittajan valitsemiseen osallistujien joukosta! Luvassa on arvokkaan kirjapalkinnon lisäksi siis myös kansainvälistä kunniaa.

Oma uskonto?

Ennen vastalauseiden ja jatkokysymysten ryöppyä kuunnellaanpa, mitä Bolelli sanoo uskonnon määritelmästä:

”Henkilökohtaisesti en ole kovin kiinnostunut väittelemään uskonnon ja filosofian hienojakoisista eroavaisuuksista. Tässä kirjassa käsitellyt ajatukset voivat vedota niihin, jotka uskovat yhden tai useampien jumalten olemassaoloon, mutta myös niihin, jotka eivät usko jumaliin lainkaan. Tekeekö tämä kirjastani enemmän filosofisen vai uskonnollisen? Jos sallitte, varastan Clark Gablen kuuluisan repliikin: ’Suoraan sanottuna, kultaseni, en välitä pätkääkään.'”

Kilpailu on siis avoinna paitsi oman uskontonsa ylipapeille, myös perinteisten uskontojen edustajille, täysin uskonnottomille ja kaikille siltä väliltä.

Osallistu näin:

* Mieti, mitkä kolme (3) elementtiä (esinettä, asiaa, olentoa jne.) parhaiten kuvaavat uskontoasi / uskonnottomuuttasi / maailmankatsomustasi.

* Sommittele nämä elementit yhteen kuvaan.

* Lähetä kuva osoitteeseen matti.rautaniemi@gmail.com otsikolla: ”Luo oma uskontosi -kilpailu”.

* Viimeinen osallistumispäivä on 2.11.2014.

* Jos haluat, liitä mukaan nimimerkki, jota käytetään siinä tapauksessa, että kuvasi julkistetaan Musteen salaisuus -blogissa mahdollisen voittosi yhteydessä.

Säännöt:

– Jokainen osallistuja voi lähettää vain yhden kuvan.

– Kuvan yhteyteen ei liitetä selittävää tekstiä, vaan kuvan on puhuttava puolestaan.

– Viimeisen osallistumispäivän jälkeen saapuneita kuvia ei huomioida.

– Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti sähköpostilla.

– Kisan tuomareina toimivat Daniele Bolelli ja Matti Rautaniemi. Heidän sanansa on laki.

Samasta aiheesta aiemmin:

Uusi suomennos: Luo oma uskontosi!

Ja jos et halua kokeilla onneasi kilpailussa, voit myös tilata kirjan suoraan Basamin verkkokaupasta.

Uusi suomennos: Luo oma uskontosi!

"Luo oma uskontosi" asiaankuuluvassa seurassa.
”Luo oma uskontosi” asiaankuuluvassa seurassa.

Basam Books on juuri julkaissut suomennokseni Daniele Bolellin mainiosta kirjasta Luo oma uskontosi – ohjeeton opaskirja.

Luo oma uskontosi käy räväkästi käsiksi siihen, mikä eri uskonnoissa on hyödyllistä ja mikä hyödytöntä. Kirjassa käsitellään niin uskontojen historiaa, ontologiaa, luontoa, ruumiillisuutta, seksuaalisuutta, moraalia, sukupuolten tasa-arvoa, kuolemaa kuin monia muitakin varsin perustavanlaatuisia teemoja. Omaan ajatteluunsa Bolelli ammentaa innoitusta ennen kaikkea Bruce Leeltä, Nietzscheltä, Thoreaulta, Conan Barbaarilta ja taolaisuudesta. Lopputulos on elämäniloinen, haastava ja kuvia kumartelematon kirja, johon on vaikea suhtautua välinpitämättömästi.

Kuten merkkiteoksille sopii, vastaanotto on ollut kaksijakoinen. Toiset ovat ylistäneet kirjan maasta taivaaseen, toiset taas tuominneet epäkypsänä ja alatyylisenä. Muun muassa ”Jumalten keskisormeksi” itseään kutsuva Bolelli on todennut myös jälkimmäisten olevan oikeassa.

Luo oma uskontosi on saatavilla kirjakaupoista ja Basam Booksin verkkokaupasta.

Esimakua teoksen tyylistä antaa esimerkiksi seuraava katkelma:

”Olen allerginen sille, että elämää pidetään syntinä, pelkkänä koettelemuksena joka on kestettävä matkalla ikuiseen onneen. Olen allerginen tämäntyyppiselle puheelle, koska ”tuonpuoleisen” painottaminen loukkaa olemista tässä ja nyt. Olen allerginen niille, jotka erottavat aineellisen henkisestä ja päätyvät myrkyttämään molemmat.

Minä palvon elämää – elämää kokonaisuudessaan. Elämää, joka leimuaa häpeilemättä. Elämää, joka tanssii hymyillen aivan kuilun reunalla. Elämää, joka siemailee margaritaa rannalla lokkien ympäröimänä. Elämää, joka itkee verisiä kyyneleitä antaessaan kaikkensa, vaikkei se riitä mihinkään. Elämää, jonka suonissa leiskuvat salamat. Elämää, jonka syvyys satuttaa. Elämää, jota syksyn sateet ja kesän helteet liikuttavat. Elämää, joka jatkuu ilman mainoskatkoja. Elämää, joka näyttää kieltään velvollisuudelle. Elämää, joka saalistaa metsässä seuraavaa ateriaansa. Elämää, joka paljastaa itsensä juuri silloin, kun olet heittämässä kaiken toivosi taistelukentällä. Ennen kaikkea palvon elämää, joka kieltäytyy katumasta ainoatakaan hukkaamaansa päivää.”

Ikuisia asioita – Kaisa & Christoffer Leka: Time After Time

samplepage05_hiresOn helppo yhtyä Antti Nylénin esseessään Aineen puolustus (teoksessa Väen tunto, toim. Vesa Kyllönen & Mika Pekkola, Idiootti 2012) esittämään näkemykseen, ettei materialistiseksi syytettyä aikaamme luonnehdi niinkään liiallinen kiintymys esineisiin, kuin välinpitämättömyys niitä kohtaan.

Yhä useammista asioista on tullut kertakäyttöisiä, väliaikaisia, merkityksettömiä. Kaikkea on saatavilla helpomin ja halvemmalla kuin koskaan ennen. Digitalisoituminen on joidenkin ennusteiden mukaan tekemässä kirjoista, levyistä ja muista aineellisista kulttuurituotteista tarpeettomia.

Saattaa kuulostaa pölyisen vanhan jäärän puheelta, mutten suostu uskomaan, että esimerkiksi e-kirjat voisivat jotenkin ”korvata” perinteisen kirjan. Vaikka e-kirjalla on kieltämättä omat ansionsa, on selvää ettei kirjassa ole kyse pelkästään mustista symboleista valkoista taustaa vasten, eikä lukeminen ole pelkästään niiden sisältämän informaation tallentamista aivoihin. Lukukokemuksessa kaikella on merkitystä: ajalla, paikalla, kirjan muodolla, painolla, paperin laadulla, tekstin asettelulla, kansigrafiikalla, kansien materiaalilla, hajulla, jne.

Nämä asiat muistuivat mieleeni, kun sain maaliskuussa käsiini hienon kokonaistaideteoksen nimeltä Time After Time. Suurikokoinen, kirkasvärinen kirja on jo fyysisestikin vaikuttava ilmestys. Yksityiskohtiin on selvästi kiinnitetty huomiota: jopa kansien näennäiset ”virheet” vaikuttavat tarkoin harkituilta. Koska olin varhain liikkeellä, onnistuin hankkimaan version, jonka mukana tuli kirjan teemaan ja visuaaliseen ilmeeseen liittyvä seiskatuumainen.

samplepage04_hiresMyös sisällöltään Time After Time on vaikuttava. Taiteilijapariskunta Kaisa ja Christoffer Leka tulkitsevat viimeisimmässä luomuksessaan hindumytologiaa sarjakuvan keinoin. Time After Time kertoo Vishnu-jumalan kymmenestä avatarasta tai ruumiillistumasta, jotka eri aikakausina laskeutuvat korjaamaan maailman vääryyksiä.

Intialaisen perinteen mukaisesti ”kirja kirjassa” muotoa noudattava kerronta vaihetelee hauskasti tekijöitä esittävien ankan ja hiiren sananvaihtojen ja myyttisten tarinoiden välillä. Aiheeseen perehtyneille se tarjoaa viihdyttävän uudelleentulkinnan näistä ajattomista tarinoista, muille matalalla kynnyksellä varustetun portin muinaisten kertomusten maailmaan.

Pintapuolisesti lapsenomaisesta tyylistään huolimatta Time After Timen tarinat ovat täynnä painavaa asiaa olemassaolon peruskysymyksistä. Myyteille tyypilliseen tapaan ne käsittelevät ihmisen suhdetta jumalaan, luontoon ja toisiin ihmisiin.

Vishnun opetukset ovat vain harvoin lempeitä, eivätkä hänen toistuvat, väkivaltaisetkaan väliintulonsa voi estää maailmaa ajautumasta vähitellen yhä syvemmälle pimeän ajan, Kali Yugan syövereihin. Time After Timen loppu onkin hieman outo yhdistelmä apokalyptista synkkyyttä ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen. Se jättää hieman hämmentyneen olon muuten tasapainoisesti rakennetun kokonaisuuden jälkeen.

On vaikea kuvitella Time After Timea missään muussa muodossa. Siitä huolimatta, että sen sisältö on täyttä rautaa, oli kirjan fyysinen olemus minulle vähintään tärkeä osa lukukokemusta. Niin hienona kuin pidänkin muinaisten myyttien uudelleen kertomista nykylukijoille, kertoi kirja minulle ennen kaikkea rakkaudesta kirjoja ja muita kauniita esineitä kohtaan. Toivokaamme siis, että sisältämiensä ikuisten tarinoiden tavoin myös kirjat pitävät pintansa.

Time After Timen nettisivut

Osaksi suurta kertomusta – Aki Cederbergin Pyhiinvaellus

”Ihmisen elämässä perimmäinen totuus tai ylivertainen tieto on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Paradoksaalisesti se saattaa silti olla niin ylevä, ankara tai yksinkertainen, että se on vaikea ymmärtää.”

Matkakirjallisuutta parhaimmillaanetukansi2

Aki Cederbergin Pyhiinvaelluksen (Salakirjat 2013) asetelma vaikuttaa tutulta: nuori mies seuraa sisäisen kaipuunsa ääntä ja lähtee Intiaan. Hän kohtaa monenlaisia seikkailuita, löytää opettajan ja näkee ehkä häivähdyksen suuremmasta totuudesta. Olisi kuitenkin suuri virhe kuitata asia näin lyhyesti. Näennäisten kliseiden taustalla on usein väkeviä totuuksia. Niin tässäkin tapauksessa.

Kirja perustuu vuosien 2005-2010 välillä tehtyihin matkoihin, joista useimmat suuntautuivat Intiaan ja Nepaliin. Mukaan mahtuu myös yksi matka Ruotsiin ja jälkisanat on kirjotettu Pariisissa. Yhtä paljon kuin kuvaus yhden ihmisen etsinnästä, Pyhiinvaellus on kirja syistä, jotka voivat johdattaa ihmistä tällaiselle sisäiselle ja ulkoiselle matkalle. Se on hyvin henkilökohtainen teos, joka samalla murtaa stereotyyppisiä latteuksia ”mystisestä Intiasta” ja ”itämaisesta” henkisyydestä.

Tarina soljuu eteenpäin vastustamattomasti, välittäen voimakasta ajan ja paikan tuntua samalla kun arkiset huomiot ja tapahtumakuvaukset lomittuvat saumattomasti pohdiskeluihin ja selventäviin faktoihin. Tyylillisesti Pyhiinvaellus on siis matkakirjallisuutta parhaimmillaan. Se on lämmin ja viihdyttävä, mutta samalla monitasoinen teos, jonka tärkein anti liittyy siihen, että se muistuttaa joogatradition esoteerisesta puolesta, joka on länsimaissa vielä harmillisen tuntematon.

Kahden pyhiinvaeltajan kohtaaminen

Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kirjoittajan seikkaluja Intiassa ja Nepalissa. Vaikutelmat ovat varmasti useimmille Intian-kävijöille tuttuja. Aisteja ylikuormittava yltäkylläisyys, lamauttava kurjuus ja elämän hengästyttävä monimuotoisuus asettavat länsimaalaisen vastatusten omien kulttuuristen ehdollistumiensa ja ennakkoluulojensa kanssa. Matka kulkee temppeleistä strippiklubeille ja travellerihotellien katoilta Varanasin ruumiinpolttoghateille. Pyhä ja profaani, mantrat ja Nokia-tune vuorottelevat ja sekoittuvat toisiinsa.

Uusista kokemuksista huolimatta ulkopuolisuuden tunne kalvaa matkalaista. Hindulaisuus ei ole pelkkä oppijärjestelmä, vaan kokonainen kulttuuri, jolla on lukemattomia muotoja ja jonka juuret ulottuvat historian hämäriin. Yhteydentunne Shivaan, sivullisten jumalaan, kuitenkin muuttaa matkan vähitellen pyhiinvaellukseksi. Cederberg alkaa etsiä yhteyttä elävään, käytännölliseen viisausperinteeseen, josta hän näkee merkkejä ympärillään. Kirjan toisessa luvussa hän kohtaa Goalla Rampurin, naga-baba -perinteen edustajan, joka opastaa häntä syvemmälle Intian esoteeriseen perinteeseen.

IMG_0529 2
A. Cederberg, Mangalanand Puri ja Shri Mahant Rampuri Ji

Yli 40 vuotta sitten Rampuri teki oman pyhiinvaelluksensa ja lähti 19-vuotiaana nuorukaisena Amerikasta Intiaan etsimään itselleen gurua. Hänestä tuli ensimmäinen naga-babaksi, alastomaksi askeetikoksi, vihitty länsimaalainen, ja siitä asti hän on elänyt hinduaskeetikon elämää. Sittemmin Rampuri on noussut korkeaan asemaan Juna Akharassa, askeetikkojen tärkeimmässä instituutiossa. Rampuri kertoo elämästään ja etsinnästään erinomaisessa omaelämäkerrassaan Autobiography of a Sadhu, joka myös tarjoaa ainutlaatuisen sisäpiirin näkymän intialaisten joogien ja askeetikkojen elämään.

Cederberg ei kirjoita kohtaamisestaan Rampurin ja naga-baba -perinteen kanssa tutkijan tai reportterin roolissa. Hän ei takerru analyyseihin eikä pyri välittämään lukijoilleen systemaattista kuvaa oppimistaan asioista. Pikemminkin hän on itse osa kertomaansa tarinaa:

”Ainoa tapa ymmärtää tai oppia mitään tästä kaikesta oli kuitenkin osallistua ja yrittää imeä itseensä se, minkä kykeni, mikä käytännössä merkitsi dhunilla istumista, tapahtumien seuraamista ja rituaaleihin osallistumista…En halunnut arvottaa näkemääni, annoin yksinkertaisesti kaiken huuhtoutua ylitseni ja odotin, millaisia tiedonjyviä siitä versoisi.”

Niinpä Pyhiinvaellus on parhaimmillaan kertomuksena kirjoittajan omasta etsinnästä. Vaikka asiasisällöstä ei ole pulaa, yksittäisiä faktoja tärkeimpään osaan nousee kertojan rivien väleistä välittyvä henkilökohtainen kokemus kuvattujen tapahtumien merkityksestä.

Villit, väkivaltaiset joogit

Rampurin opetus muistuttaa tuskin lainkaan sitä, mitä länsimaissa kutsutaan ”joogaksi”. Akrobaattisten asanoiden, terveellisten elämäntapojen ja psykofyysisen hyvinvoinnin sijaan hän keskittyy arkisiin askareihin, sekä ”luonnon kirjaan”, maailmaan itseensä kirjoitetun salaisen tiedon lukemiseen. Todellinen tieto ei ole irrallaan elämästä, vaan se on piilotettu aineelliseen todellisuuteen. On vain osattava lukea sen kieltä. Cederberg toteaa, että ”Perinteinen jooga on oikeastaan enemmän sukua eurooppalaiselle magialle ja alkemialle kuin siihen nykyään länsimaissa liitetyille käsitteille.”

Pyhiinvaelluksessa on monia piirteitä, jotka varmasti saavat ainakin tiukkapipoisemmat nykyjoogit pudistelemaan päätään. Kirjassa tuodaan esiin hindulaisuuden vaikeasti hyväksyttäviä piirteitä kaunistelematta ja juodaan viskiä auringon noustessa himalajalla. Latistuneet käsitykset ”mielenrauhasta” ja ”itsensä etsimisestä” saavat kyytiä, kun Cederberg kuvaa naga-babojen edesottamuksia. Nämä joogit eivät ole lempeitä ja rauhaa rakastavia terveyden perikuvia vaan uhkaavia, villejä, pilveä polttavia ja piereskeleviä askeetikkoja, jotka vähät välittävät yhteiskunnan normeista, mutta noudattavat tiukasti oman järjestönsä koodistoa. He ovat sotureita, jotka vartioivat sanatan dharmaa, ikuista totuutta. Menneisyydessä tämä tehtävä tarkoitti hindulaisuuden aseellista puolustamista, ja noiden aikojen muistona naga-babat kantavat yhä miekkoja, kolmikärkiä ja muita aseita.

Naga-babat kokoontuvat muiden hindujen tavoin säännöllisesti Intian merkittävimpään uskonnolliseen juhlaan, Kumbh Melaan, jota vietetään vuorotellen neljässä pyhässä kaupungissa, kussakin 12 vuoden välein. Se on tiettävästi vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut uskonnollinen perinne, jäänne toisesta maailmasta. Kirja huipentuu neljännessä luvussaan kuvaukseen siitä, millaista on, kun kymmenet miljoonat hindut kerääntyvät yhteen kylpeäkseen Gangesin pyhässä vedessä. Cederberg kuvailee tunnelmia naga-babojen leirissä Kumbh Melan aikaan:

”Naga-babat olivat tuhrineet itsensä tuhkalla ja jotkut heistä olivat täysin alasti. Nämä pitkähiuksiset, tulisilmäiset, oudot ja äärimmäiset hahmot kantoivat simpukankuoria ja soittimia, trishuleja, miekkoja ja muita aseita, jotka osoittivat, että he olivat myös sotilaita. Joukko kutsui Shivaa ”AALEKH!” ja ”BOM!” huudoilla ja otti sitten chillumeistaan pitkät charas-henkoset. Piiput paloivat kaiken aikaa, ja huutoja säesti jatkuva yskiminen. Välillä kuului pieru tai röyhtäys, toisinaan joku soitti tai lauloi jotain. Etenkin iltaisin dhunilla istuttiin pääasiassa hiljaisuuden vallitessa, sillä suurin osan paikallaolijoista kökötti silmät puoliummessa ja hymyili itsetyytyväistä hymya kuin olisi vartioinut jotain suurta salaisuutta.”

IMG_1627
Naga-baboja dhunin ympärillä. A. Cederberg vasemmassa alakulmassa.

Perinteisen tiedon äärellä

Huolimatta kirjan eksoottisista maisemista Cederbergin pyhiinvaellus johdattaa hänet omien juuriensa luo. ”Näistä asioista kiinnostuneelle länsimaalaiselle on tärkeämpää tutustua omaan itseensä, löytää kotimaansa henget ja jumalolennot, pyhät jokijumalattaret, metsän ja ilman henget. Olennaisinta on löytää oma verensä ja se maa, joka omien jalkojen alla lepää”, toteaa Rampuri hänelle heti ensikohtaamisella. Todellinen tieto ei ole abstraktia tai teoreettista, vaan elimellisesti liitoksissa siihen ympäristöön, jossa ihminen on kasvanut ja jossa hänen juurensa ovat.

Modernin informaatiotulvan keskellä voi olla vaikea ymmärtää ajatusta elävästä viisausperinteestä. Se on tietoa, jota ei löydy kirjoista tai internetistä. Se on suullista perinnettä, joka välittyy henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja liittyy konkreettisesti ihmisen suhteeseen kulttuuristen merkitysten, konventioiden ja symbolien takana olevaan todellisuuteen. Ongelma on, että länsimaissa yhteys tällaiseen perinteeseen on pitkälti katkennut, eikä sen olemassaoloa välttämättä edes tunnusteta. Meillä on tuskin lainkaan opettajia, jotka osaisivat lukea ”luonnon kirjaa” ja tuntisivat sen lait. Rampuri kuitenkin toteaa, että intialainen perinne voi tarjota ”peilin”, jonka avulla länsimaalaiset voivat oppia näkemään oman ympäristönsä näkymättömiä puolia.

Esoteerisesta perinteestä tullaan osalliseksi initiaation avulla. Kirjan kolmannessa luvussa Cederberg osallistuu vihkimysrituaaliin, jonka myötä hänestä tulee osa naga-babojen perinnettä. Hän ei kuitenkaan ota täydellistä sannyasi-vihkimystä, joka velvoittaisi häntä elämään askeetikon elämää lopun ikäänsä. Hän saa uuden nimen ja mantran, joka ylläpitää hänen yhteyttään perimyslinjaan. Vihkimys esoteeriseen traditioon ei kuitenkaan ole matkan päätepiste. Se ei merkitse epäilyksen, levottomuuden ja vaikeuksien loppua, vaan aivan uudenlaisia hämmennyksenaiheita. Tärkeään osaan nousee myös ystävien, toisten samalla polulla olevien antama tuki.

Pyhiinvaelluksen teemat eivät liity pelkästään joogaan ja intialaiseen hengellisyyteen, vaan herättävät laajemman kysymyksen syvempien totuuksien ja suurten tarinoiden merkityksestä ihmisen elämässä. Loppua kohden teos laajenee pohdinnaksi siitä, mitkä tekijät jäsentävät kokemustamme maailmasta, antavat sille syvemmän merkityksen – miten voimme olla yhteydessä maailmaan, luontoon, omiin juurimme ja niiden kautta omaan henkiseen perintöömme. Kirjoittajan osalta nämä kysymykset saavat koskettavan ja kouriintuntuvan muodon, kun kesken Kumbh Melan hän hän saa uutisen isänsä kuolemasta. Viimeistään tässä vaiheessa elämän tosiasiat ja intialaisen henkisyyden myyttinen maailma kohtaavat toisensa.

Vastapainoa puhtoiselle nykyjoogalle

IMG_1045
Aki Cederberg (s. 1978) on helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja elokuvantekijä.

Pyhiinvaellus pohjautuu Cederbergin englanniksi kirjoittamaan artikkeliin In Search of Magic Mirrors, joka on aiemmin julkaistu The Fenris Wolf -antologiassa. Teoksen suomennoksesta vastaa Ilkka Salmenpohja, joka suoriutuu tehtävästä niin taidokkaasti, ettei kirjaa lukiessa edes ajattele lukevansa suomennosta. Salmenpohja on kirjoittanut teokseen myös alkusanat, joissa hän pohtii pyhiinvaellusten, turismin ja kaikenlaisen sisäisen tutkimusmatkailun merkitystä, mahdollisuuksia ja vaaroja.

Pyhiinvaellus ei anna lukijalle vastauksia. Se ei houkuttele lukijaa samoille poluille kirjoittajan kanssa, vaan pikemminkin jo ensimmäisiltä sivuilta on selvää, että jokaisen ihmisen matka tai sen tekemättä jättäminen on väistämättä hänen omansa. Se on liitoksissa kaikkein henkilökohtaisimpiin toiveisiin, joiden selittäminen julkisesti voi olla paitsi mahdotonta, myös turhaa. Tässä Pyhiinvaellus muistuttaa paljon Rampurin omaelämäkertaa. Rampurin tavoin myös Cederberg onnistuu Pyhiinvaelluksessa kuitenkin välittämään jotain olennaista siitä, mikä voi saada ihmisen lähtemään tällaiselle matkalle, ja mitä sen varrelta saattaa löytyä. Ja vaikkei teoksen tämä ulottuvuus lukijaa koskettaisikaan, jäljelle jää silti maanläheinen, mukaansatempaava ja monin paikoin hauska matkakuvaus aina yhtä ihmeellisestä Intiasta.

Tajusin itse vasta vähän aikaa sitten, että kun kerron ihmisille olevani kiinnostunut joogasta, heidän mielikuvansa aiheesta ovat useimmiten täysin erilaisia kuin omani. Median tehokkaasti vahvistama kuva hymyilevästä, hoikasta ja trikoopukuisesta joogista poikkeaa voimakkaasti niistä mielikuvista, jotka alunperin vetivät minut aiheen äärelle, ja jotka ovat lähempänä Pyhiinvaelluksessa kuvattua maailmaa. Vaikka terveydessä ja hyvinvoinnissa ei olekaan mitään vikaa, minua kiinnostivat joogassa alun perin aivan muut asiat. Siksi Cederbergin kirja tuntuu näennäisessä ”epäjoogimaisuudessaan” raikkaalta tuulahdukselta nykyjoogan ummehtuneen puhtoisuuden keskellä.

Lue lisää:
Tilaa Pyhiinvaellus Salakirjojen nettikaupasta

Kuuntele Radio Wyrdin ensimmäinen jakso, jossa Aki Cederberg kertoo matkoistaan ja kirjastaan

Baba Rampurin nettisivut ja Autobiography of a Sadhu

Zen ja dialektinen materialismi

Pitkään seuraamassani Koiranmutkia-blogissa julkaistiin vastikään mainio kirjoitus Erich Frommin ja D. T. Suzukin teoksesta Zen ja psykoanalyysi, jonka suomensin Mika Pekkolan kanssa jokin aika sitten. Tietyllä tapaa Santeri Nemo jatkaa blogissaan kirjan tehtävää: keskenään hyvin erilaisten, jopa yhteismitattomien käsitemaailmojen välistä dialogia.

Nemo on valinnut tekstin lähtökohdaksi Slavoj Žižekin esittämän kritiikin, jonka mukaan länsimainen buddhalaisuus rohkaisee ihmisiä keskittymään omaan hyvinvointiinsa ja mielenrauhaansa sen sijaan, että he … Niin, sitaatissa ei mainita mitä meditaation harjoittajilta oikeastaan jää tekemättä.

Žižek peräänkuuluttanee osallistumista olemisemme ulkoisten, materiaalisten puitteiden uudelleenjärjestelyyn. Toisin kuin Žižek vaikuttaa olettavan, zen, kuten buddhalaisuus yleisemminkään, ei tarkoita passiivisuutta ulkoisen maailman ongelmien suhteen. Asiaan voi paneutua syvemmin vaikkapa buddhalaisuuden ympäristökäsityksistä ja buddhalaisesta kulutuskritiikistä kirjoittaneen Stephanie Kazan tekstien avulla.

Toisaalta, mitäpä haittaa myöskään buddhalaisen etiikan ja elämäntavan kontekstista irrotetusta meditaatioharjoituksesta voisi olla? Nähdään ihmisen orjuuden sitten johtuvan yhteiskunnan valtarakenteista tai itsekeskeisyyden noidankehästä, muutoksen on lähdettävä ihmisen itsensä sisältä. Miksei mikä tahansa katkos arkiseen putkitajuntaan voisi sisältää muutoksen mahdollisuuden? Jostain on aloitettava.

Eroja esimoderniin buddhalaiseen maailmankuvaan pohjautuvan zenin ja Žižekin dialektisen materialismin välillä ei kuitenkaan kannata vähätellä. Mielestäni Santeri Nemon teksti johdattaa lukijaa kohti juuri sellaista hermeneuttista asetelmaa, jossa zenin käsitys virheettömästä ”Taivaan ja Maan järjestyksestä” ja Žižekin materialismi ovat läsnä yhtä aikaa, keskinäisessä vieraudessaan. Se ei tarkoita erojen hälvenemistä tai sitä, etteikö niiden välillä olisi jännitteitä ja kitkaa. Päin vastoin, juuri tämä kitka on selvemmän ymmärryksen liikkeellepaneva voima.

Tuntumia kosmoksen ja kaaoksen rajalta

Modernin kulttuurin synnystä asti on puhuttu myös sen kriisistä. Viimeistään 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa määrittäneet kaksi maailmansotaa antoivat kiistattoman syyn olettaa, että rationalismin, edistyksen ja teknologian nimiin vannova sivilisaatiomme on kääntynyt jossain kulmassa peruuttamattomasti väärään suuntaan. Viime aikoina kriisin määrittelyssä huomio on kiinnitetty erityisesti kahteen toisiinsa liittyvään näkökulmaan: ”ekologiseen kriisiin” ja ”kapitalismin kriisiin”.

Mika Pekkolan ja Vesa Kyllösen toimittama Väen tunto – Kirjoituksia estetiikasta ja politiikasta (Idiootti, 2012) kokoaa yhteen värikkään joukon kirjoittajia, johon toimittajakaksikon lisäksi kuuluvat Franco ”Bifo” Berardi, Antti Filppu, Jonimatti Joutsijärvi, Maija Korhonen, Solja Kovero, Jukka Liukkonen, Olli-Pekka Moisio, Teemu Mäki, Antti Nylén, Pontus Purokuru, Maaria Pääjärvi, Antti Salminen, Ville-Juhani Sutinen ja Jaakko Yli-Juonikas. Kaikki kirjan tekstit etsivät tavalla tai toisella vastausta kysymykseen, voiko ihminen ihminen oman subjektiivisuutensa kautta vaikuttaa yhteiskuntaan laajemmin, ja jos voi, miten.

Teoksen alaotsikossa mainitut ”estetiikka” ja ”politiikka” on määritelty niin avoimesti, että sanat ovat itse asiassa hiukan harhaanjohtavia. Väen tunnon sivuilla ”politiikka” ei rajoitu puolue- tai edes valtapolitiikkaan, vaan laajenee sosiaaliseksi vaikuttamiseksi yleensä. Myöskään estetiikka ei rajoitu taideinstituutioon, vaan koskee kaikkia elämän laadullisia ulottuvuuksia, kuten jokaista ihmistä koskettavia kysymyksiä olemassaolon merkityksestä, onnellisuudesta ja hyvästä elämästä.

Toisin kuin saattaisi olettaa, 1970-luvun poliittista pamflettia muistuttavien kansien välistä ei siis löydy kuivakkaa taideteosten ja poliittisten valtarakenteiden ideologista analyysia, vaan suurimmaksi osaksi hyvin henkilökohtaista, pohdiskelevaa ja ajatuksia tuulettavaa nykyaikaista esseistiikkaa. Tärkein kirjoittajia yhdistävä tekijä on, että heidän tekstinsä ovat tyyliltään poikkeuksetta nautinnollista luettavaa. Osa kokoelman teksteistä pyrkii ylläpitämään siteitä vasemmistolaisen ajattelun traditioon, mutta vähintään yhtä moni etsii kiintopisteitä aivan muista perinteistä.

* * *

Yksilöllisellä tasolla modernin yhteiskunnan kriisi ilmenee merkitystyhjiönä: työn, ihmissuhteiden ja vapaa-ajan määrittämä arki tuntuu palvelevan jonkun muun kuin ihmisen itsensä päämääriä. Monien Väen tunnon kirjoittajien sanoista, tai vähintään rivien väleistä välittyy nykyajalle ominainen avuttomuuden tunne: elämä tuntuu olevan hahmottomien, persoonattomien ulkoisten voimien armoilla. Tätä tunnetta ruokkii kiihtyneen tiedonvälityksen ja liikkuvuuden ansiosta yhtä aikaa yhä globaalimmaksi ja pirstaleisemmaksi käyvä tietoisuus. Internetin ansiosta myös muiden kriisit ovat yhä kiinteämpi osa arkitajuntaamme. Tunne siitä, että maailmaa on mahdotonta ottaa haltuun ja kokemus jokapäiväisen elämän merkityksettömyydestä ruokkivat toisiaan: kosmoksesta on vauhdilla tulossa kaaos.

Subjektiivisen maailman pirstaloituminen on liitoksissa myös laajempiin kulttuurisiin kehityskulkuihin. Valtava osa nykyistä elämänmuotoamme kannattelevasta työstä tehdään kolmannessa maailmassa ja elintasomme lepää täysin sen asukkaiden köyhyyden perustalla. Globaalin markkinatalouden kasvottomat voimat eivät kuitenkaan ainoastaan orjuuta köyhiä ja ruoki elinympäristöämme myrkyttävää pidäkkeetöntä tavaran- ja ruoantuotantoa, vaan ne myös ohjailevat luovuuttamme, vapaa-aikaamme ja sosiaalisuuttamme. Kaikkea mitataan taloudellisen hyödyn mittareilla. Merkityksellisyydestä tehdään kauppatavaraa, ja ihmisten on myytävä aikaansa, kehoaan ja mieltään talouskasvun takaamiseksi. Monissa kirjan teksteissä toistuu ajatus ”kontrollista”: joku muu hallitsee toiveitamme ja halujamme.

Näistä syistä enemmän tai vähemmän kaikki Väen tunnon kirjoittajat haluavat luoda yksilön subjektiviteettiin perustuvia mikrotason kulttuurisia käytäntöjä, jotka kyseenalaistavat vallitsevan talousjärjestelmän arvot. Ratkaisuja etsitään moniaalta: luontosuhteen elävöittämisestä, vaihtoehtoisista kokemistavoista, roolipeleistä, kaukomatkailusta, rauhoitetusta sosiaalisuudesta, myyttisestä taiteesta, runoudesta, kristillisestä rukousperinteestä, jopa vanhasta valokuvausteknologiasta ja keinoista saada kaljaa kaupasta puoli-ilmaiseksi. Tärkeintä eivät ole toiminnan ulkoiset muodot, vaan irrottautuminen välineellisestä arkimielestä ja vuorovaikutus, jota eivät määritä markkinoiden lainalaisuudet ja ulkoiset vaateet. Useimmista kirjoituksista välittyy pyrkimys elämän merkityksellisyyden palauttamiseen jonkin konkreettisen, aidon ja pysyvän kautta.

* * *

Väen tunto sisältää ihailtavan vähän ulossulkevaa ja dualistisia jakoja ruokkivaa käsitteistöä. On kuitenkin paikallaan kysyä, missä määrin ”kapitalismin”, ”pääoman” ja ”markkinavoimien” kaltaisten totalisoivien leimojen viljeleminen tietyissä kokoelman teksteissä auttaa aikakautemme ongelmien selvempää ymmärtämistä. Vihjaavatko ne jostain valmiista ratkaisumalleista, joiden toimivuudesta historia ei anna suuria toiveita? Olisiko mahdollista suunnata huomio niihin konkreettisiin kriiseihin, tekoihin ja tapahtumiin ja ajatella kokonaan uudenlaisia ratkaisuja?

Jos käsitteet tuntuvatkin paikoin luutuneilta, on Väen tunnon vahvuus juuri tietty ratkaisuja koskeva avoimuus. Vaikka jälkisanoissaan teoksen toimittajat toteavatkin, että ainoa ratkaisu ongelmiin on ”siirtymä pois kapitalismista”, he jättävät täysin avoimeksi, millaiseen tulevaisuuteen tämä siirtymä toteutuessaan suuntautuisi. Ennalta määrättyjen utopioiden (tai dystopioiden) sijaan Väen tunnon kirjoittajat vaikuttavat vilpittömästi etsivän reittejä sellaiseen tilaan, jossa voimat, jotka tekevät elämästä elämää pelkän olemassaolon ja selviytymisen sijaan, voisivat hengittää. Oikeuksien ja vapauksien sijaan kirjoittajat etsivät peruspalikoita, jotka voisivat järjestää kaaokseen luisuvan todellisuuden uudeksi, merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Eturyhmien kädenväännöksi taantuvassa yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä on radikaali ja ennen kaikkea tervetullut suuntaus.

Avoimuutensa ja moniäänisyytensä vuoksi Väen tunto jättää lukijan pohtimaan monia kysymyksiä. Mikä on yksilöllisten ”mikrotason kamppailuiden” suhde globaaleihin kriiseihin ja esimerkiksi kehitysmaiden tilanteeseen? Suuntautuvatko kirjoittajien moninaiset subjektiviteetit missään mielessä samaan suuntaan? Riittävätkö ruohonjuuritason projektit luomaan niitä vaihtoehtoisia ratkaisuja, joita tarvitaan sitten, kun nykyisen järjestelmän aineelliset edellytykset kyseenalaistuvat? Miten luoda työkulttuuria, joka lisää elämän merkityksellisyyttä? Onko politiikan mahdollista olla elämän perusedellytyksiä koskevien kysymysten ratkaisua, vai onko se tuomittu nurkkakuntaiseksi kilpailuksi milloin minkäkin ryhmän eduista ja oikeuksista?

Kaiken kaikkiaan Väen tunto on tuore avaus, joka antaa hyvää pureskeltavaa niille, jotka viitsivät irrottautua tiettyyn ideologiseen kehikkoon lukitusta välineellisestä ajattelusta.

Kesyttämätön uskonto

Luin vastikään skotlantilaisen kirjailijan, William Dalrymplen, uusimman ja ensimmäisen suomennetun teoksen Yhdeksän elämää (Basam Books 2011). Siinä matkakirjailijana ansioitunut Dalrymple antaa puheenvuoron yhdeksälle enemmän tai vähemmän yhteiskunnallisessa marginaalissa elävälle intialaiselle, joiden elämässä uskonto näyttelee merkittävää osaa ja jotka ovat kaikki tavalla tai toisella puristuksissa perinteisen ja modernin maailman välissä. Heidän elämäntarinoissaan tulevat esiin paitsi uskonnollisuuden valtava merkitys ja monimuotoisuus nyky-Intiassa, myös intialaisen yhteiskunnan monet epäkohdat ja itsenäistymistä seuranneiden vuosikymmenten nopea kulttuurinen muutos.

Vaikka intialainen kulttuuri ei olekaan minulle aivan tuntematon aihepiiri, Yhdeksän elämää aiheutti toistuvasti lieviä kulttuurishokin oireita. Lähes jokaisen luvun lopussa huomasin ihmetteleväni, miten erilaisissa todellisuuksissa ihmiset voivat elää. Kirjan sivuilta välittyivät paitsi intialaisen yhteiskunnan sietämättömän räikeät ongelmat, myös ei-modernin maailmankuvan kesyttämätön uskonnollisuus. Itseään nälkään näännyttävä jainalaisnunna, pääkallomagiaa polttohautausmaalla harjoittava tantrapapitar ja temppeliprostituoitu, joka vannoo rakkauttaan samalle jumalattarelle jonka temppeliin hänet lapsena myytiin, saavat Dalrymplen teoksessa todellisen, inhimillisen äänen. He eivät ole pelkkää persoonatonta akateemista dataa tai unenkaltaisia, eksoottisia hahmoja outoine uskomuksineen, vaan todellisia ihmisiä, jotka pitävät maailmankuvaansa ja uskomuksiaan yhtä tosina kuin kuka tahansa muukin.

Yhdeksän elämää herätti minussa kysymyksen siitä, millä perusteella voisimme arvottaa toisten ihmisten maailmankuvia tai meille vieraita uskonnollisia perinteitä? Kirjan tarinoissa uskonto, jopa kaikkein äärimmäisimmissä ja vaikeimmin ymmärrettävissä muodoissaan, on poikkeuksetta positiivinen, rakentava tekijä, joka ei toimi ainoastaan lohtuna toisinaan epäinhimillisissä olosuhteissa, vaan jäsentää ihmisten koko todellisuutta. On selvää, että mitkään materialistiset tai humanistiset arvot eivät voisi täyttää uskonnon paikkaa kirjan henkilöiden elämässä. Yhdeksän elämää saattaa lukijan vastatusten maailmankuvien moninaisuuden kanssa. Se herättää kysymyksen, millä perusteella oma, täysin sattumien kautta muotoutunut maailmankuvani olisi todempi, tai edes paremmin perusteltu, kuin kenenkään muun.

Kenen tahansa on tietysti hyvin vaikeaa kyseenalaistaa oman maailmankuvansa perusteet. Tämä koskee yhtälailla minkä tahansa poliittisen ideologian edustajia, ateisteja, agnostikkoja, individualistiseen henkisyyteen kuin minkä tahansa perinteisen uskonnon mihin tahansa tulkintaan uskovia. Toistaiseksi ei kuitenkaan tietääkseni ole löytynyt mitään objektiivista mittaria maailmankuvan oikeellisuuden mittaamiseen. Ja vaikka sellainen löytyisikin, on hyvin epätodennäköistä, että uskomusmaailmojen moninaisuus tulisi juurikaan vähenemään tulevaisuudessa. Muuttumaan se varmasti tulee, mutta on kapeakatseista kuvitella, että varsinkaan juuri oma rakas uskomusjärjestelmäni, millainen se ikinä sattuukaan olemaan, tulisi kukistamaan kaikki muut, omasta näkökulmastani ”virheelliset” käsitykset. On siis ilmeisesti opittava elämään maailman monimuotoisuuden kanssa.

Elämän monimuotoisuuden hyväksyminen on kuitenkin eräs kaikkein vaikeimpia asioita mitä ihmiseltä voidaan vaatia. Yhdeksän elämän tapahtumapaikka, valtava Intia, on epäilemättä klassinen esimerkki uskontojen ja maailmankuvien moninaisuudesta. Lukuisia uskonnollisia kokonaisuuksia sisällään pitävän modernin hindulaisuuden lisäksi maasta löytyy valtava määrä muitakin perinteitä: jainalaisia, buddhalaisia, kristittyjä, muslimeita, zarathustralaisia, sikhejä, juutalaisia… Näiden ryhmien yhteiselo on historian saatossa ollut kaikkea muuta kuin rauhanomaista, ja itse asiassa hindulaisuuden sisälläkin on käyty verisiä kamppailuita eri suuntauksien välillä. Tästä huolimatta käsitys Intiasta uskonnollisen suvaitsevaisuuden tyyssijana on vakiintunut syvälle kulttuuriimme. Eikä se ole täysin väärä käsitys. Intian monimuotoisuus on niin valtavaa, että eri perinteiden on ollut yksinkertaisesti pakko tulla ajoittaan toimeen keskenään. On nähty niin rauhanomaista rinnakkaiseloa, yhteistyötä kuin luovaa sekoittumistakin. On myös mahdollista, että maailman verkon punoutuessa yhä tiiviimmäksi, monet nykyisistä kulttuurien ja maailmankuvien välisistä eroista hioutuvat vähemmän teräviksi. Täysin varmaa kuitenkin lienee, että siinä sivussa tapahtuu lukemattomia yhteentörmäyksiä.

Tarjoaako Yhdeksän elämää jonkinlaisen ratkaisun tähän pattitilanteeseen? Näyttääkö se kultaisen keskitien konservatiivisen kapeakatseisuuden ja päämäärättömän relativismin välillä? Ei. Dalrymplen kuvaamat ihmiset elävät tiiviisti omien maailmankuviensa turvallisten rajojen sisäpuolella kuten me kaikki muutkin. Korkeintaan he näkevät yhteiskunnan muutoksen uhkana edustamilleen perinteille, muistuttaen siinäkin useimpia muita ihmisiä. Heidän maailmassaan vuosisatoja elämää kannatelleet uskomukset ovat korvautumassa länsimaisilla kulutushyödykkeillä, internetin tietotulvalla ja massaviihteellä. Sama muutos on tapahtunut tietysti myös Euroopassa, joskin hitaammin, eivätkä kaikki näe siinä mitään erityisen valitettavaa. Eikä se monilta osin sitä olekaan.

Kuitenkin lukiessani vaikkapa bardista, joka muistaa sanatarkasti ulkoa käsittämättömän pitkän, kokonaisen maanosan historian sisältävän sankarieepoksen, tai kuvanveistäjästä, joka herkeämättömän, lähes yli-inhimillisen keskittymisen vallassa valaa pyhiä pronssiveistoksia vuosisataisten perinteiden mukaisesti, herää minussa auttamatta tunne siitä, että olemme ehkä todella menettäneet jotain, ja että se jokin on pian katoamassa myös muualta.

Yhdeksän elämää ei kuitenkaan maalaile sentimentaalisen ruusuista kuvaa intialaisesta kulttuurista ja sen muinaisista perinteistä. Kastihierarkian epäinhimillistävät vaikutukset ja uskonnollisten tapojen raadolliset puolet ovat teoksessa jatkuvasti esillä, kauhistuttamassa nykyaikaista lukijaa. Silti on paikallaan kysyä, onko monin tavoin vapaampi ja ”rationaalisempi” moderni, yhdenmukaistuva ja materialistinen kulttuurimme kuitenkaan juurikaan vähemmän sattumanvarainen, mielivaltainen, raadollinen, epäinhimillistävä ja väkivaltainen? Ehkä se onkin vain tutumpi meille.

Zen ja psykoanalyysi julkaistu

Basam Books on vihdoin julkaissut Mika Pekkolan kanssa tekemäni suomennoksen Erich Frommin ja D. T. Suzukin teoksesta Zen ja psykoanalyysi. Vastasin itse Suzukin osuudesta, Mika puolestaan Frommista. Kirja sisältää myös suomentajien jälkisanat, joissa pohditaan teoksen keskeisiä teemoja.

Kustantaja kuvailee kirjaa näin:

Zen ja psykoanalyysi tarjoaa mahdollisuuden seurata huikeaa dialogia, jossa kohtaavat kaksi hyvin erilaista näkemystä inhimillisestä hyvinvoinnista.

Suzukin mukaan länsimaisen nykyihmisen suurin ongelma on yritys hallita maailmaa älyn ja teknologian avulla. Vaihtoehdoksi Suzuki tarjoaa zenfilosofiaa, joka tähtää kaikkien ideologioiden, käsitejärjestelmien ja muiden todellisuuden hallinnan välineiden hylkäämiseen.

Fromm puolestaan oli vakuuttunut siitä, että zen voisi auttaa länsimaisia ihmisiä tunnistamaan kapitalistisen talouden, kulutuskulttuurin ja epätasa-arvon negatiivisia seurauksia jokapäiväisessä elämässään. Hän näki zenin vapauttavana käytäntönä, joka voimautti ihmisiä kamppailemaan omien elämänehtojensa hallinnan puolesta.

D. T. Suzuki (1870–1966) oli japanilainen buddhalaisen filosofian professori. Monia Suzukin kirjoituksista voidaan pitää buddhalaisen kirjallisuuden klassikkoina, jotka löytävät yhä uusia lukijoita vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeen.

Erich Fromm (1900–1980) oli saksalaissyntyinen psykoanalyytikko, joka tuli tunnetuksi erityisesti länsimaista kulutuskulttuuria ja kapitalistista talousjärjestelmää kritisoivista teksteistään. Hänellä oli merkittävä rooli ns. Frankfurtin koulukunnan kriittisen teorian freudomarxilaisen teorian synnyssä.

Osta kirja esim. täältä:

Basam

Adlibris

Akateeminen kirjakauppa