”Kohu on turha ja johtuu tyhmyydestä.”

Nämä Paula Vesalan lähes yleismaailmallisen osuvat sanat väikkyivät mielessäni lukiessani William J. Broadin joogamaailmaa parisen vuotta sitten kohisuttanutta teosta The Science of Yoga. (Käsittelin kohua aiemmin kirjoituksessani Miksi pitäisi taipua?) Pelkästään nettikeskustelua vilkuilemalla syntyi kuva, että kirjan tarkoitus oli levittää mielikuvituksellisia skandaalitarinoita joogan vaaroista. Siksi en tarttunutkaan kirjaan pitkään aikaan.

Olisi kannattanut. Kuten arvata saattoi, kohussa tärkeimpään osaan nousivat kirjan yhdestä ainoasta luvusta nostetut, kaikkein äärimmäisimmät esimerkit ja näitä korostava, kärjistäen kirjoitettu New York Timesin artikkeli. Nyt, sekä kirjan että artikkelin luettuani olen melko varma, että valtaosa äänekkäimmistä meuhkaajista ei ollut edes avannut The Science of Yogaa ja artikkelistakin katsonut pelkät kuvat.

The Science of Yoga ei ole paniikkia lietsova tai skandaalihakuinen teos. Kohussa eniten huomiota saaneet väitteet katkeilevista akillesjänteistä ja itsensä rampauttaneista joogaopettajista vaikuttavat toki edelleen oudoilta, mutta jäävät kirjan kokonaisuudessa pelkiksi sivuhuomioiksi. Suurimmaksi osaksi kirja esittelee varsin asiallisesti ja yleistajuisesti tutkimustuloksia joogan fysiologisista vaikutuksista ja asettaa niitä tarpeen tullen vastakkain joogakoulujen ja -opettajien yleisten väitteiden kanssa.

Kirjan mielenkiintoisinta antia onkin se, että vaikka joogalla on sekä tiedemiesten että joogaopettajien mukaan kiistattomia terveysvaikutuksia, ne perustuvat varsin erilaisiin näkemyksiin. Joogaopettajat sanovat harjoituksen esimerkiksi parantavan hapenottokykyä ja nopeuttavan aineenvaihduntaa aerobisen liikunnan tavoin. Tutkimustiedon valossa asia on kuitenkin päinvastoin: joogan harjoitukset lisäävät hapen sijaan hiilidioksidin määrää veressä ja itse asiassa hidastavat aineenvaihduntaa.

Tieteen valossa joogasta ei – astangajoogan kaltaisia dynaamisia muotoja lukuunottamatta – siis ole kunnon kehittämiseen tai laihduttamiseen, ainakaan samalla tavalla kuin lenkkeilystä. Samalla tiede näyttää yksiselitteisesti tukevan joogan rentouttavia ja stressiä lieventäviä vaikutuksia. Tästä syystä joogan harjoittaminen myös lisää harjoittajan energisyyttä, kohottaa mielialaa ja voi siksi epäsuorasti parantaa kuntoa. Kun ihminen on pirteä ja voi hyvin, lisääntyy muukin aktiivisuus ja tarpeeton syöpöttely jää vähemmälle.

Kirjan eniten huomiota saanut luku käsittelee joogaharjoituksen aiheuttamia vammoja. Suurin osa luvusta keskittyy aivohalvauksen riskiin, jota tietyt jooga-asanat, kuten shirsasana (”päälläseisonta”) ja halasana (”aura”) voivat Broadin mukaan lisätä. Hän esittelee useita tapauksia ja hakee vertailukohtaa ”kauneushoitolasyndroomana” tunnetusta ilmiöstä, jossa niskan luonnottoman asennon tiedetään useissa tapauksissa johtaneen aivohalvaukseen. Broadin huoli vaikuttaa perustellulta, mutta edellyttäisi lisätutkimusta. On kuitenkin outoa, että The Science of Yogan väitteisiin joogan mahdollisista vaaroista on vastattu lähinnä raivolla sen sijaan, että myönnettäisiin lisätutkimusten tarpeellisuus.

Närää on saattanut aiheuttaa myös se, että Broad kyseenalaistaa monien nykyisten joogaopettajien pätevyyden toimia ihmisten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista vastaavina ”terapeutteina”. Nykyisin joogaopettajan ”pätevyyden” voi saada jo parin kuukauden opiskelulla. On helppo yhtyä Broadin kysymykseen, suostuisiko kukaan ottamaan oppia yhtä kokemattomalta pianonsoitonopettajalta tai koripallovalmentajalta. Vaikka syytä olisi, Broad ei tässä yhteydessä käsittele laajemmin opettaja-oppilassuhteisiin liittyviä ongelmia, jotka liittyvät transferenssiin ja nykyjoogassakin kummittelevaan ”gurujen” ihailuun.

The Science of Yoga sisältää myös pienen silmäyksen joogan historiaan joka, vaikka ansiokkaasti esitteleekin joogan ”uudelleenkeksimistä” ja radikaalia muuttumista 1800- ja 1900-luvuilla, ontuu aika lailla lähtiessään liikkeelle ”seksikultiksi” tulkitusta keskiaikaisesta hathajoogasta ja sivuuttaen varhaisemman joogatradition ”filosofisena pohdiskeluna”.

Outoa kyllä, Broad ei lainkaan tuo esiin, että joogan juuret ovat asketismissa. Asanoiden tarkoitus ei ollut alunperin terveys, vaan ruumiin luonnollisten impulssien vastustaminen ja saattaminen tietoiseen hallintaan. Tältä pohjalta esimerkiksi se, että joogaharjoitukset hidastavat aineenvaihduntaa, on varsin järkeenkäypää: muinaiset joogit halusivat tulla toimeen mahdollisimman vähällä ravinnolla.

Broad vaikuttaa olevan erityisen kiinnostunut siitä, että hathajoogalla oli yhteyksiä tantriseen seksimagiaan. Vaikka sukupuolienergian varastointiin ja muuntamiseen tähtäävät tekniikat ovatkin keskeisiä klassisessa hathajoogassa, Broad vetää aivan liian suoria viivoja näiden tekniikoiden ja nykyaikaisen joogan tieteellisesti havaittujen, sukupuolielämää parantavien vaikutusten välille.

Broad kertoo harjoittaneensa joogaa 1970-luvulta asti ja kirjansa myötä karsineensa harjoituksestaan ne asanat, joihin hän katsoo liittyvän eniten terveysriskejä. Tämä vaikuttaa järkevältä. Useimmat nykyisin harjoitetut joogamenetelmät ovat melko uusia keksintöjä. Jos joogan päämäärät ymmärretään fyysisen terveyden kannalta, on johdonmukaista että sen harjoitukset muokataan nykyisen lääketieteellisen ymmärryksen mukaisiksi.

Puutteistaan huolimatta Broadin teos kannattaa lukea. On todella hälyyttävää, jos joogayhteisö muuttuu niin umpimieliseksi, ettei se kestä dogmiensa ulkopuolista tarkastelua – olkoonkin, että nämä tarkastelut saattavat tosiaan joskus mennä metsään. Virheellisiin väitteisiin on kuitenkin parempi vastata argumentoiden kuin vaahdoten. Usein toistettu ”harjoitus on tietoa tärkeämpää” -mantra saattaa sekin kätkeä enemmän epäkohtia kuin haluaisimme myöntää.