Joogafestarit lähestyvät!

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Kuva

Kirjoitin tammikuussa tulevasta luennostani Helsingin Kaapelitehtaalla ensimmäistä kertaa järjestettävässä Joogafestival-tapahtumassa. Kuin huomaamatta ollaankin jo huhtikuussa ja tapahtuma, luentoni mukaanluettuna, on ylihuomenna.

Luentoa suunnitellessa tunnelmat ovat vaihdelleet kauhusta aiheen laajuuden edessä innostumiseen sen mielenkiintoisuudesta. Perusrunko alkaa kuitenkin vähitellen hahmottua.

Arvelen, että luentoni otsikko, ”Onko jooga uskonto?” saattaa tuntua kiusalliselta tai aiheuttaa ristiriitaisia tunteita joissakin potentiaalisissa kuulijoissa. Tähän on monia mahdollisia syitä, joita tulen ehkä myös sivuamaan luennossani. Kysymys joogan uskonnollisuudesta on kuitenkin kiinnostanut minua niin kauan kuin olen tiennyt joogan olemassaolosta. Vaikka aikakauslehtiä lukemalla voikin saada vaikutelman, että jooga on lähinnä intialaisella kuvastolla kuorrutettua jumppaa, on siinä aina ollut myös muita ulottuvuuksia. Ja ainakin omasta mielestäni juuri nämä muut ulottuvuudet tekevät joogasta niin kiinnostavaa.

Luennossani tulen käsittelemään, miten jooga liittyy hindulaisuuteen, joogan kokemia muutoksia sen levitessä maailmalle ja kieltämättä hyvin vaikeaa kysymystä siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan kun puhutaan uskonnollisuudesta joogan yhteydessä tänä päivänä. Jos nämä teemat kiinnostavat, tervetuloa Kaapelitehtaalle kuuntelemaan klo 9.30 lauantaiaamuna. Toivoakseni luennon jälkeen on aikaa myös keskustelulle, sillä en edes kuvittele voivani sanoa kaikkea näin valtavasta ja monimutkaisesta aiheesta.

Toivottavasti tapaamme Kaapelitehtaalla!

Miksi pitäisi taipua? – jooga ja loukkaantumiset

~ M.R. ~ 5 kommenttia

Uusimmassa Olivia-lehdessä julkaistiin Ilkka Pernun juttu intensiivisen asanaharjoittelun vaaroista (Autstangajoogaa, Olivia 3/2013). Vuosi sitten New York Timesissa julkaistiin puolestaan William J. Broadin samaa aihetta käsittelevä artikkeli, joka herätti ilmestyessään suoranaista raivoa länsimaiden yleensä niin lempeissä joogapiireissä, eikä pelkästään käsittämättömän typerän kuvituksensa vuoksi. Oman tutkimuksensa lisäksi myös Pernu nojautui jutussa pitkälti Broadin artikkeliin ja näyttää ensireaktioiden perusteella osuneen arkaan paikkaan.

Broad kertoo artikkelissaan lähes uskomattomia kauhutarinoita joogan aiheuttamista vammoista ja harjoittelun vaarallisuudesta. On vaikeaa ottaa kantaa väitteiden todenperäisyyteen tai siihen, mistä loukkaantumiset kussakin tapauksessa oikeastaan johtuvat. Taustalla voi tapauksesta riippuen olla virheellinen suoritustapa, yksilöllisen fyysisen rajoitteen huomiotta jättäminen, tai monien seikkojen yhteisvaikutus. Lisäksi arvailun varaan jää, missä määrin vammat johtuvat oppilaan omista virheistä ja missä määrin puutteellisesta (tai täysin puuttuvasta) ohjauksesta.

Ollaanpa Broadin ja Pernun väitteiden paikkansapitävyydestä mitä mieltä tahansa, kaikille lienee selvää, että joogamatollakin sattuu. Olen itse selvinnyt ainoastaan parilla yli-innokkaan harjoittelun aiheuttamalla mustelmalla, mutta tiedän muille sattuneen aika vakaviakin tapauksia. Joogan asanaharjoitus, kuten mikään muukaan fyysinen harjoittelu, ei ole fyysisesti vaaratonta, ja vastuu sen turvallisuudesta on vähintään yhtä paljon ohjaajalla kuin oppilaalla itselläänkin.

Samalla on kuitenkin todettava, että osa joogaloukkaantumisten syistä on suoraa seurausta nykyisen joogailmiön luonteesta. Joogakouluja on viimevuosina putkahdellut esiin kauheaa vauhtia, eivätkä kaikki nykyiset joogaopettajat välttämättä omaa riittävää tietämystä ihmisen anatomiasta ja joogan teoriasta. Joogaa opetetaan nykyisin lähes poikkeuksetta valtavissa oppilasryhmissä, eikä jokaisen harjoittajan yksilöllisiin virheisiin ja fyysisiin rajoituksiin ole mahdollista kiinnittää huomiota. Yhtä selvää on se, että niin kauan kuin on kuvitettuja opaskirjoja, monet haluavat tutustua jooga-asanoihin omissa olohuoneissaan. Silloin opettajien perusteellisestakaan tietämyksestä ja taitavasta ohjauksesta ei ole paljonkaan apua.

Asiaa on helppo paisutella molempiin suuntiin, joko liioitellen tai vähätellen joogan aiheuttamia vammoja ja niiden vakavuutta. Mielestäni tällöin kuitenkin sivuutetaan kaksi olennaista asiaa: 1) mitä fyysisten riskien korostaminen kertoo modernista joogasta ja 2) miksi näitä, sekä pienempiä että suurempia, loukkaantumisia tapahtuu – tarkemmin sanottuna: miksi pitäisi taipua?

Joogan vaarojen historiaa

Asanaharjoittelun fyysiset vaarat ovat vain uusin luku joogan vaaroja koskevassa kirjoittelussa. Heti joogan levittyä Yhdisvaltoihin lehdistössä huolestuttiin karismaattisten opettajien valtoihin joutuvista perheenäideistä, joiden todellisuudentajun mystiset opetukset hämärsivät ja jotka hylkäsivät perheensä vain päätyäkseen lopulta vaeltelemaan parantoloiden käytäviä tyhjyyteen tuijottaen. 1910-luvulla poliisit tekivät lukuisia ratsioita Pierre Bernardin joogakouluun moraalisin perustein. Otsikoita revittiin naisista, jotka taivuttelivat pelkkiin trikoisiin verhottuja vartalojaan outoihin asentoihin vieraiden miesten seurassa.

Oma lukunsa ovat tietyissä piireissä edelleenkin voimissaan olevat näkemykset, joiden mukaan jooga houkuttelee ihmisiä ei-kristillisten henkivaltojen pauloihin tai muuten epäilyttäviin uskonnollisiin puuhasteluihin. 1970-luvulla jooga puolestaan yhdistettiin voimakkaasti totaalista elämäntapaa noudattaviin kultteihin, joiden tarkoin varjeltujen rajojen sisäpuolella harjoitettiin aivopesua ja seksuaalista hyväksikäyttöä.

Yllättävintä tässä kaikessa on se, että kuten jooga-asanoihin liittyvät riskit, myös kaikki aiemmat joogaan kohdistetut syytökset ovat perustuneet ainakin jossain määrin faktoihin. Vaikka poliisit eivät sitä tienneetkään, Pierre Bernard opetti valikoiduille oppilailleen sovinnaisempien joogatekniikoiden lisäksi myös tantrista seksimagiaa, eikä ilmeisesti aina pitäytynyt puhtaasti rituaalisissa konteksteissa. Vivekanandan varhainen amerikkalainen oppilas Sarah Farmer päätti elämänsä mielisairaalassa. 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kulttuurisessa ilmapiirissä keskiluokkaisen elämäntavan joogan vuoksi hylkäävä nainen, kuten presidentti Woodrow Wilsonin tytär Margaret, vaikutti epäilemättä oudolta, ellei jopa järkensä menettäneeltä.

Mitä tulee joogan epäkristillisyyteen, ovat aiheesta huolestuneet tahot tavallaan oikeassa. Jooga on sekä historiallisesti että joiltakin osin yhä olennaisesti liitoksissa hindulaisuuteen. (On toki kiistanalaista, missä määrin tämä on uhka kenellekään.) Niin ikään on runsaasti todistusaineistoa siitä, että 1970-luvun nimekkäiden intialaisten gurujen seksiseikkailut eivät olleet pelkkiä huhuja. Vaikka jooga- tai muut intialaisperäiset liikkeet eivät olleetkaan vastuussa 1970-luvun pahimmista kulttiskandaaleista (esim. 920 hengen joukkoitsemurhaan päättynyt People’s Temple yhdisteli opeissaan kristinuskoa ja sosialismia), on varsin ymmärrettävää miksi 1980-luvulla monet tahot halusivat tehdä selkeän eron joogan ja karismaattisen hengellisyyden välille.

Me emme tiedä mitä jooga on

Vaikka nykyisin tuskin kukaan pitää niukkoja joogavaatteita vakavana moraalisena uhkana, vaikka joogaharrastuksesta on tullut psykofyysisen hyvinvoinnin ja itsestään huolehtimisen pikemmin kuin vastuuttomuuden ja mielenvikaisuuden merkki ja vaikka (ainakaan valtavirtamediassa) joogaa ei pidetä enää sen enempää hindulaisuuden harjoittamisena kuin hämäräperäisenä kulttipuuhastelunakaan, on mielenkiintoista, että joogasta löytyy silti yhä jotain uhkaavaa.

Kun joogaharjoituksen fyysiset vaarat asetetaan osaksi joogan vaarallisuuden historiaa, herää kysymys, mitä kaikille aiemmille huolenaiheille on sitten tapahtunut. Perustuivatko syytökset joogan moraalittomuudesta ja epäkristillisyydestä tarkkailijoiden virheellisiin käsityksiin tai tyhmyyteen? Onko kulttuurinen kehitys kulkenut ohi moraalisten, uskonnollisten ja psykologisten huolenaiheiden – Olemmeko nyt viisaampia? Vai onko jooga muuttunut? Onko epäilyttävä, hämyinen mystiikka korvautunut järkevällä ja tehokkaalla fyysisellä harjoittelulla?

On totta, että 1900-luvun alussa asanat eivät olleet keskeisin sisältö joogassa. Sekä Teosofinen Seura että Swami Vivekananda tekivät ahkerasti töitä osoittaakseen, että hathajoogan asanat ovat rappeutunutta mustaa magiaa, ja että todellinen jooga on erittäin kehittynyt uskonnollisen mystiikan muoto. Asana-harjoittelu yleistyi toden teolla vasta 1950-luvulta eteenpäin, mutta pitkään sitäkin harjoitettiin ensisijaisesti osana laajempaa opetusten ja harjoitusten kokonaisuutta. Pelkkien asanoiden opettelu on siis varsin tuore ilmiö.

Tietysti on selvää, että kun joogassa keskitytään pelkkiin asanoihin, nousevat harjoittelun fyysiset riskit kaikkein tärkeimpään osaan. Tuskinpa lenkkeilijäkään miettii askelluksensa moraalisia tai hengellisiä ulottuvuuksia. Häntä kiinnostaa enemmän polviensa hyvinvointi. Samalla on totta, että myös länsimainen kulttuuri on muuttunut joogan lyhyen historian aikana valtavasti. On tuskin sattumaa, että juuri fyysiset harjoitukset ovat nousseet etualalle joogan historiassa. Tämä kehitys heijastaa laajempia kulttuurisia kehityskulkuja.

Länsimaisessa kulttuurissa on yhä vähemmän tilaa käsityksille asioista, jotka ylittävät pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan määrittyvän ”nakit-ja-muusi -todellisuuden”. Se, mikä on yleistä, määrittää sen, mikä on todellista, minkä seurauksena keskiarvosta poikkeavia käsityksiä ja kokemuksia on entistä vaikeampi pukea vakuuttavalla tavalla sanoiksi. Ajatus siitä, että olisi olemassa tietoa ja kokemuksia, jotka eivät ole kaikkien ulottuvilla ja joiden saavuttaminen vaatii erityistä harjaantumista, on nykyisin pahimmanlaatuista harhaoppia. Joogan kaltaisiin, pohjimmiltaan esoteerisiin systeemeihin tällaiset käsitykset kuitenkin kuuluvat.

Silti joogaakin on nykyisin helpompi pitää vain ja ainoastaan ”kehonhuollon” menetelmänä ja rentouttavana liikuntana. Tällaisena se ilman muuta toimii, mutta samalla syntyy mielenkiintoisia ristiriitoja, kun nykyjoogit kaikesta huolimatta viittaavat harjoitukseensa ”tuhansia vuosia vanhana menetelmänä” miettimättä ollenkaan, että tämä ”tuhansia vuosia vanha” jooga oli sekä menetelmiltään että päämääriltään jotain täysin muuta kuin nykyinen kaimansa. Nykyjoogaan on myös jäänyt monia piirteitä, kuten mantrat ja oppi hienojakoisesta fysiologiasta (kuten chakroista ja nadeista), jotka eivät yllättäen sovi lainkaan yhteen materialistisen joogatulkinnan kanssa. Myös monet joogan harjoituksista perustuvat sellaisille käsityksille ihmisestä ja todellisuudesta, jotka eivät mahdu rationaaliseen maailmankuvaan.

Joogalle ei ole sopivaa kulttuurista kategoriaa. Sekä arkipuheessa että mediassa joogaa määritellään erilaisilla, usein keskenään ja joskus myös sisäisesti ristiriitaisilla tavoilla. Puhumme joogasta vuoroin länsimaisen psykologian ja lääketieteen, vuoroin intialaisen esoterian käsitteillä, ja kuin huomaamatta mukaan livahtaa lusikallinen new ageakin. Joogasta puhutaan negaatioilla: se ei ole ”uskontoa”, mutta ei myöskään ”pelkkää” urheilua. Mutta tietääkö kukaan, mitä jooga oikeastaan on? Mistä oikeastaan puhumme puhuessamme joogasta ja ennen kaikkea, mitä teemme astuessamme joogamatolle? Ehkä juuri tästä syystä loukkaantumisriski joogassa herättää enemmän huomiota kuin yhtä todellinen loukkaantumisriski vaikkapa lenkkeilyssä: me emme tiedä mitä jooga on.

Miksi pitäisi taipua?

Olen kuullut, että on kahdenlaisia ihmisiä: notkeita ja voimakkaita. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään. Osittain tästä syystä opin nopeasti monia jooga-asanoita heti harjoittelun aloitettuani. Olen aikanani tehnyt intensiivisesti pitkää asanaharjoitusta lähes päivittäin. Nykyisin kuitenkin teen hyvin yksinkertaista ja lyhyttä harjoitusta muutamia kertoja viikossa. Syy tähän ei ole se, ettenkö vieläkin taipuisi vaativampiin asanoihin pienellä harjoittelulla. Sen sijaan aloin jossain vaiheessa kysyä, miksi pitäisi taipua?

Kun puhutaan joogavammoista, puhutaan useimmiten astangajoogasta. Myös itselläni on eniten kokemusta astangajoogasta, ja siksi keskityn seuraavassa osuudessa siihen. Luultavasti loukkaantumisia tapahtuu yhtälailla myös muissa tyyleissä, mutta kokemukseni perusteella on selvää, että astangajoogassa on tiettyjä piirteitä, jotka tekevät siitä hieman muita tyylejä riskialttiimman.

Astangajoogassa asanat on ryhmitelty systemaattisesti eteneviin sarjoihin, joissa edistymistä pidetään tavoittelemisen arvoisena astangien keskuudessa. Kun muutama vuosi sitten tein graduani astangajoogeista, yritin mm. saada selville, minkälaisia käsityksiä asanaharjoittelussa edistymiseen liitetään. Yksikään haastatelluista ei osannut sanoa, mitä varsinaista hyötyä uusien asanoiden oppimisesta on, mutta lähes kaikki pitivät sitä tärkeänä. Monille kyse oli ”itsensä voittamisesta” tai yksinkertaisesti uteliaisuudesta. On hauskaa oppia uutta ja se tuottaa onnistumisen kokemuksia. Toisaalta astangajoogaan kuuluu ilmeisesti myös käsitys siitä, että edistyneemmät sarjat vapauttavat kehossa energioita, joilla on erityisiä vaikutuksia harjoittajan sisäiseen tilaan. Koska olen itse edennyt vain ensimmäisen sarjan loppuun, en voi kommentoida tätä, enkä tiedä kuinka yleistä näiden vaikutusten tavoittelu astangajoogien keskuudessa on.

On kuitenkin todennäköistä, että myös suorittamisenhalu voi ajaa ihmisiä vääntämään itsäeän väkisin asentoihin, joihin ruumis ei ole vielä tai juuri sillä hetkellä valmis. Toki uusien asentojen opettamista valvotaan ja rajoitetaan, mutta ahneus keksii keinot. Mikään ei estä harjoittajaa opettelemasta uusia asanoita kirjoista ja liittämästä niitä harjoitukseensa. Kokemukseni mukaan astangasaleilla myös kannustetaan ”itsensä ylittämiseen” harjoittelussa. Aiheesta on tutkimustietoakin. Esimerkiksi tutkija Benjamin Smith on todennut astangan vetoavan suorittaja-tyyppisiin ihmisiin, joilla on taipumusta ylisuorittaa sekä työelämässä että joogamatolla, yleensä siihen asti että jotain sattuu. Vaikkei mikään näistä seikoista olekaan suoranaisesti astangan ”syytä”, nämä tekijät, siis etenemiseen kannustava rakenne ja ilmapiiri, sekä harjoittajien yksilöllinen ahneus, saattavat yhdessä luoda vahingoille alttiin harjoitusilmapiirin.

Astangaan kuuluu myös olennaisesti ”avustamisen” käytäntö. Usein tämä tarkoittaa harjoittajan kehon tukemista tai venytyksen voimistamista lisäämällä painetta ulkopuolelta. Olen itse saanut joogasaleilla sekä erinomaisia ja hyödyllisiä avustuksia, että sellaisia, joiden hyödyllisyydestä en ole varma. Useammin kuin kerran on herännyt kysymys, miksi venytyksen pitäisi olla syvempi tai intensiivisempi kuin mihin keho sillä hetkellä pystyy. Miksi kehon pitäisi avautua jostain kohtaa hieman enemmän, miksi pitäisi taipua pitemmälle? En tiedä, miten ulkopuolisella voimalla tehostettu venytys vaikuttaa lihaksiin, mutta kokemukseni mukaan salilla saadut avustukset eivät juuri lisää kehon venyvyyttä sen ulkopuolella (toki esimerkiksi muuan avustus Marichyasana D:ssä sai minut joskus oivaltamaan, miten saan kehoni lähemmäs tavoiteltua asentoa). En siis väitä, että astangajoogan avustukset olisivat itsessään huono juttu. Ne kuitenkin voimistavat entisestään ilmapiiriä, joka kannustaa puskemaan pitemmälle. Samalla vahvistuu kysymys, miksi pitäisi taipua? Mitä hyötyä tästä kaikesta on?

Tiettyyn pisteeseen asti kehon liikkuvuuden, ryhdin, voiman ja rentouden kasvaminen asanaharjoittelun tuloksena on ilmeistä. Olen itsekin selvästi kokenut asanaharjoittelun tuottamat, hyvin konkreettiset ja positiiviset muutokset elämässäni. Mutta entä sen jälkeen? Onko aina mentävä pitemmälle, vai onko olemassa jokin tasapaino? ”Edistyminen joogassa” ei perinteisesti tarkoita uusia asanoita ja kasvanutta notkeutta. Nämä kysymykset liittyvät tietysti siihen, mitä joogaharjoituksella oikeastaan tavoitellaan, ja millaisia välineitä tämän tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan. Nykyjoogalle on ominaista, että sen sanotaan tuovan harjoittajalle juuri sitä, mitä hän etsii. Niinpä samalla salilla saattaa hikoilla harras hindu, postmoderni henkinen etsijä, utelias jamppa ja lihaksiaan huoltava terveysintoilija. Kaikki puskevat voimalla eteenpäin, päämäärä silmissä kiiltäen. Sinänsähän tilanteessa ei ole mitään erityistä ongelmaa, mutta ovatko he kaikki todella oikeassa paikassa? Voiko yksi ja sama menetelmä tarjota heille kaikille sen, mitä he etsivät vai joutuuko joku lopulta pettymään?

Joogalla on paljon hyvin konkreettisia positiivisia vaikutuksia ihmisen elämään. Joskus se vaikuttaa suorastaan ihmelääkkeeltä. Joogalla on myös rikas, hienostunut ja syvällinen uskonnollis-filosofinen traditio, jolla on usein vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä joogasaleilla nykyisin puuhataan. Silti joogan syvällisten opetusten mystinen hehku leijuu myös nykyisten joogakoulujen ympärillä, ja syntyy helposti kuva jonkinlaisesta kaikki toiveet täyttävästä runsaudensarvesta. Aivan liian vähän huomiota kiinnitetään siihen, miten esimodernin joogan filosofia ja käytäntö eroavat nykyjoogasta, minkälaisiin uskomuksiin mitkäkin joogan harjoitukset oikeastaan perustuvat, mitä joogalla tavoitellaan, ja mitä tarkoitusta mitkäkin sen menetelmistä palvelevat.

Onko mitään järkeä puhua Patanjalin Yogasutran ankaran askeettisesta meditaatiomenetelmästä, jos harjoituksella tähdätään yksinkertaisesti hyvään oloon, kehonhuoltoon ja rentoutumiseen? Se on mahdollista vähemmälläkin päänvaivalla. Joogasta todella kiinnostuneiden harrastajien olisikin mielestäni syytä lukea edes kaksi tai kolme keskeisintä klassista joogatekstiä (Bhagavadgita, Yogasutra ja Hathayogapradipika), ja esittää kysymyksiä ohjaajilleen niiden opetuksista. Sillä kysymyksiä ne varmasti herättävät. Joogasaleilla pitäisi puhua enemmän, kehon lisäksi pitäisi venyttää myös ajatuksia. Toisaalta, monia kiinnostavat vain asanat ja heidän onnekseen on olemassa kuntosalijoogaa. Motivaatiosta riippumatta on kuitenkin aina paikallaan kysyä, miksi pitäisi taipua vielä vähän enemmän.

Lue lisää:

Olivia 3/13

William J. Broad: How Yoga Can Wreck Your Body

Recovering Yogi: Questions for William J. Broad

Eddie Stern: How the NYT Can Wreck Yoga

Osaksi suurta kertomusta – Aki Cederbergin Pyhiinvaellus

~ M.R. ~ 5 kommenttia

”Ihmisen elämässä perimmäinen totuus tai ylivertainen tieto on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Paradoksaalisesti se saattaa silti olla niin ylevä, ankara tai yksinkertainen, että se on vaikea ymmärtää.”

Matkakirjallisuutta parhaimmillaanetukansi2

Aki Cederbergin Pyhiinvaelluksen (Salakirjat 2013) asetelma vaikuttaa tutulta: nuori mies seuraa sisäisen kaipuunsa ääntä ja lähtee Intiaan. Hän kohtaa monenlaisia seikkailuita, löytää opettajan ja näkee ehkä häivähdyksen suuremmasta totuudesta. Olisi kuitenkin suuri virhe kuitata asia näin lyhyesti. Näennäisten kliseiden taustalla on usein väkeviä totuuksia. Niin tässäkin tapauksessa.

Kirja perustuu vuosien 2005-2010 välillä tehtyihin matkoihin, joista useimmat suuntautuivat Intiaan ja Nepaliin. Mukaan mahtuu myös yksi matka Ruotsiin ja jälkisanat on kirjotettu Pariisissa. Yhtä paljon kuin kuvaus yhden ihmisen etsinnästä, Pyhiinvaellus on kirja syistä, jotka voivat johdattaa ihmistä tällaiselle sisäiselle ja ulkoiselle matkalle. Se on hyvin henkilökohtainen teos, joka samalla murtaa stereotyyppisiä latteuksia ”mystisestä Intiasta” ja ”itämaisesta” henkisyydestä.

Tarina soljuu eteenpäin vastustamattomasti, välittäen voimakasta ajan ja paikan tuntua samalla kun arkiset huomiot ja tapahtumakuvaukset lomittuvat saumattomasti pohdiskeluihin ja selventäviin faktoihin. Tyylillisesti Pyhiinvaellus on siis matkakirjallisuutta parhaimmillaan. Se on lämmin ja viihdyttävä, mutta samalla monitasoinen teos, jonka tärkein anti liittyy siihen, että se muistuttaa joogatradition esoteerisesta puolesta, joka on länsimaissa vielä harmillisen tuntematon.

Kahden pyhiinvaeltajan kohtaaminen

Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kirjoittajan seikkaluja Intiassa ja Nepalissa. Vaikutelmat ovat varmasti useimmille Intian-kävijöille tuttuja. Aisteja ylikuormittava yltäkylläisyys, lamauttava kurjuus ja elämän hengästyttävä monimuotoisuus asettavat länsimaalaisen vastatusten omien kulttuuristen ehdollistumiensa ja ennakkoluulojensa kanssa. Matka kulkee temppeleistä strippiklubeille ja travellerihotellien katoilta Varanasin ruumiinpolttoghateille. Pyhä ja profaani, mantrat ja Nokia-tune vuorottelevat ja sekoittuvat toisiinsa.

Uusista kokemuksista huolimatta ulkopuolisuuden tunne kalvaa matkalaista. Hindulaisuus ei ole pelkkä oppijärjestelmä, vaan kokonainen kulttuuri, jolla on lukemattomia muotoja ja jonka juuret ulottuvat historian hämäriin. Yhteydentunne Shivaan, sivullisten jumalaan, kuitenkin muuttaa matkan vähitellen pyhiinvaellukseksi. Cederberg alkaa etsiä yhteyttä elävään, käytännölliseen viisausperinteeseen, josta hän näkee merkkejä ympärillään. Kirjan toisessa luvussa hän kohtaa Goalla Rampurin, naga-baba -perinteen edustajan, joka opastaa häntä syvemmälle Intian esoteeriseen perinteeseen.

IMG_0529 2
A. Cederberg, Mangalanand Puri ja Shri Mahant Rampuri Ji

Yli 40 vuotta sitten Rampuri teki oman pyhiinvaelluksensa ja lähti 19-vuotiaana nuorukaisena Amerikasta Intiaan etsimään itselleen gurua. Hänestä tuli ensimmäinen naga-babaksi, alastomaksi askeetikoksi, vihitty länsimaalainen, ja siitä asti hän on elänyt hinduaskeetikon elämää. Sittemmin Rampuri on noussut korkeaan asemaan Juna Akharassa, askeetikkojen tärkeimmässä instituutiossa. Rampuri kertoo elämästään ja etsinnästään erinomaisessa omaelämäkerrassaan Autobiography of a Sadhu, joka myös tarjoaa ainutlaatuisen sisäpiirin näkymän intialaisten joogien ja askeetikkojen elämään.

Cederberg ei kirjoita kohtaamisestaan Rampurin ja naga-baba -perinteen kanssa tutkijan tai reportterin roolissa. Hän ei takerru analyyseihin eikä pyri välittämään lukijoilleen systemaattista kuvaa oppimistaan asioista. Pikemminkin hän on itse osa kertomaansa tarinaa:

”Ainoa tapa ymmärtää tai oppia mitään tästä kaikesta oli kuitenkin osallistua ja yrittää imeä itseensä se, minkä kykeni, mikä käytännössä merkitsi dhunilla istumista, tapahtumien seuraamista ja rituaaleihin osallistumista…En halunnut arvottaa näkemääni, annoin yksinkertaisesti kaiken huuhtoutua ylitseni ja odotin, millaisia tiedonjyviä siitä versoisi.”

Niinpä Pyhiinvaellus on parhaimmillaan kertomuksena kirjoittajan omasta etsinnästä. Vaikka asiasisällöstä ei ole pulaa, yksittäisiä faktoja tärkeimpään osaan nousee kertojan rivien väleistä välittyvä henkilökohtainen kokemus kuvattujen tapahtumien merkityksestä.

Villit, väkivaltaiset joogit

Rampurin opetus muistuttaa tuskin lainkaan sitä, mitä länsimaissa kutsutaan ”joogaksi”. Akrobaattisten asanoiden, terveellisten elämäntapojen ja psykofyysisen hyvinvoinnin sijaan hän keskittyy arkisiin askareihin, sekä ”luonnon kirjaan”, maailmaan itseensä kirjoitetun salaisen tiedon lukemiseen. Todellinen tieto ei ole irrallaan elämästä, vaan se on piilotettu aineelliseen todellisuuteen. On vain osattava lukea sen kieltä. Cederberg toteaa, että ”Perinteinen jooga on oikeastaan enemmän sukua eurooppalaiselle magialle ja alkemialle kuin siihen nykyään länsimaissa liitetyille käsitteille.”

Pyhiinvaelluksessa on monia piirteitä, jotka varmasti saavat ainakin tiukkapipoisemmat nykyjoogit pudistelemaan päätään. Kirjassa tuodaan esiin hindulaisuuden vaikeasti hyväksyttäviä piirteitä kaunistelematta ja juodaan viskiä auringon noustessa himalajalla. Latistuneet käsitykset ”mielenrauhasta” ja ”itsensä etsimisestä” saavat kyytiä, kun Cederberg kuvaa naga-babojen edesottamuksia. Nämä joogit eivät ole lempeitä ja rauhaa rakastavia terveyden perikuvia vaan uhkaavia, villejä, pilveä polttavia ja piereskeleviä askeetikkoja, jotka vähät välittävät yhteiskunnan normeista, mutta noudattavat tiukasti oman järjestönsä koodistoa. He ovat sotureita, jotka vartioivat sanatan dharmaa, ikuista totuutta. Menneisyydessä tämä tehtävä tarkoitti hindulaisuuden aseellista puolustamista, ja noiden aikojen muistona naga-babat kantavat yhä miekkoja, kolmikärkiä ja muita aseita.

Naga-babat kokoontuvat muiden hindujen tavoin säännöllisesti Intian merkittävimpään uskonnolliseen juhlaan, Kumbh Melaan, jota vietetään vuorotellen neljässä pyhässä kaupungissa, kussakin 12 vuoden välein. Se on tiettävästi vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut uskonnollinen perinne, jäänne toisesta maailmasta. Kirja huipentuu neljännessä luvussaan kuvaukseen siitä, millaista on, kun kymmenet miljoonat hindut kerääntyvät yhteen kylpeäkseen Gangesin pyhässä vedessä. Cederberg kuvailee tunnelmia naga-babojen leirissä Kumbh Melan aikaan:

”Naga-babat olivat tuhrineet itsensä tuhkalla ja jotkut heistä olivat täysin alasti. Nämä pitkähiuksiset, tulisilmäiset, oudot ja äärimmäiset hahmot kantoivat simpukankuoria ja soittimia, trishuleja, miekkoja ja muita aseita, jotka osoittivat, että he olivat myös sotilaita. Joukko kutsui Shivaa ”AALEKH!” ja ”BOM!” huudoilla ja otti sitten chillumeistaan pitkät charas-henkoset. Piiput paloivat kaiken aikaa, ja huutoja säesti jatkuva yskiminen. Välillä kuului pieru tai röyhtäys, toisinaan joku soitti tai lauloi jotain. Etenkin iltaisin dhunilla istuttiin pääasiassa hiljaisuuden vallitessa, sillä suurin osan paikallaolijoista kökötti silmät puoliummessa ja hymyili itsetyytyväistä hymya kuin olisi vartioinut jotain suurta salaisuutta.”

IMG_1627
Naga-baboja dhunin ympärillä. A. Cederberg vasemmassa alakulmassa.

Perinteisen tiedon äärellä

Huolimatta kirjan eksoottisista maisemista Cederbergin pyhiinvaellus johdattaa hänet omien juuriensa luo. ”Näistä asioista kiinnostuneelle länsimaalaiselle on tärkeämpää tutustua omaan itseensä, löytää kotimaansa henget ja jumalolennot, pyhät jokijumalattaret, metsän ja ilman henget. Olennaisinta on löytää oma verensä ja se maa, joka omien jalkojen alla lepää”, toteaa Rampuri hänelle heti ensikohtaamisella. Todellinen tieto ei ole abstraktia tai teoreettista, vaan elimellisesti liitoksissa siihen ympäristöön, jossa ihminen on kasvanut ja jossa hänen juurensa ovat.

Modernin informaatiotulvan keskellä voi olla vaikea ymmärtää ajatusta elävästä viisausperinteestä. Se on tietoa, jota ei löydy kirjoista tai internetistä. Se on suullista perinnettä, joka välittyy henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja liittyy konkreettisesti ihmisen suhteeseen kulttuuristen merkitysten, konventioiden ja symbolien takana olevaan todellisuuteen. Ongelma on, että länsimaissa yhteys tällaiseen perinteeseen on pitkälti katkennut, eikä sen olemassaoloa välttämättä edes tunnusteta. Meillä on tuskin lainkaan opettajia, jotka osaisivat lukea ”luonnon kirjaa” ja tuntisivat sen lait. Rampuri kuitenkin toteaa, että intialainen perinne voi tarjota ”peilin”, jonka avulla länsimaalaiset voivat oppia näkemään oman ympäristönsä näkymättömiä puolia.

Esoteerisesta perinteestä tullaan osalliseksi initiaation avulla. Kirjan kolmannessa luvussa Cederberg osallistuu vihkimysrituaaliin, jonka myötä hänestä tulee osa naga-babojen perinnettä. Hän ei kuitenkaan ota täydellistä sannyasi-vihkimystä, joka velvoittaisi häntä elämään askeetikon elämää lopun ikäänsä. Hän saa uuden nimen ja mantran, joka ylläpitää hänen yhteyttään perimyslinjaan. Vihkimys esoteeriseen traditioon ei kuitenkaan ole matkan päätepiste. Se ei merkitse epäilyksen, levottomuuden ja vaikeuksien loppua, vaan aivan uudenlaisia hämmennyksenaiheita. Tärkeään osaan nousee myös ystävien, toisten samalla polulla olevien antama tuki.

Pyhiinvaelluksen teemat eivät liity pelkästään joogaan ja intialaiseen hengellisyyteen, vaan herättävät laajemman kysymyksen syvempien totuuksien ja suurten tarinoiden merkityksestä ihmisen elämässä. Loppua kohden teos laajenee pohdinnaksi siitä, mitkä tekijät jäsentävät kokemustamme maailmasta, antavat sille syvemmän merkityksen – miten voimme olla yhteydessä maailmaan, luontoon, omiin juurimme ja niiden kautta omaan henkiseen perintöömme. Kirjoittajan osalta nämä kysymykset saavat koskettavan ja kouriintuntuvan muodon, kun kesken Kumbh Melan hän hän saa uutisen isänsä kuolemasta. Viimeistään tässä vaiheessa elämän tosiasiat ja intialaisen henkisyyden myyttinen maailma kohtaavat toisensa.

Vastapainoa puhtoiselle nykyjoogalle

IMG_1045
Aki Cederberg (s. 1978) on helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja elokuvantekijä.

Pyhiinvaellus pohjautuu Cederbergin englanniksi kirjoittamaan artikkeliin In Search of Magic Mirrors, joka on aiemmin julkaistu The Fenris Wolf -antologiassa. Teoksen suomennoksesta vastaa Ilkka Salmenpohja, joka suoriutuu tehtävästä niin taidokkaasti, ettei kirjaa lukiessa edes ajattele lukevansa suomennosta. Salmenpohja on kirjoittanut teokseen myös alkusanat, joissa hän pohtii pyhiinvaellusten, turismin ja kaikenlaisen sisäisen tutkimusmatkailun merkitystä, mahdollisuuksia ja vaaroja.

Pyhiinvaellus ei anna lukijalle vastauksia. Se ei houkuttele lukijaa samoille poluille kirjoittajan kanssa, vaan pikemminkin jo ensimmäisiltä sivuilta on selvää, että jokaisen ihmisen matka tai sen tekemättä jättäminen on väistämättä hänen omansa. Se on liitoksissa kaikkein henkilökohtaisimpiin toiveisiin, joiden selittäminen julkisesti voi olla paitsi mahdotonta, myös turhaa. Tässä Pyhiinvaellus muistuttaa paljon Rampurin omaelämäkertaa. Rampurin tavoin myös Cederberg onnistuu Pyhiinvaelluksessa kuitenkin välittämään jotain olennaista siitä, mikä voi saada ihmisen lähtemään tällaiselle matkalle, ja mitä sen varrelta saattaa löytyä. Ja vaikkei teoksen tämä ulottuvuus lukijaa koskettaisikaan, jäljelle jää silti maanläheinen, mukaansatempaava ja monin paikoin hauska matkakuvaus aina yhtä ihmeellisestä Intiasta.

Tajusin itse vasta vähän aikaa sitten, että kun kerron ihmisille olevani kiinnostunut joogasta, heidän mielikuvansa aiheesta ovat useimmiten täysin erilaisia kuin omani. Median tehokkaasti vahvistama kuva hymyilevästä, hoikasta ja trikoopukuisesta joogista poikkeaa voimakkaasti niistä mielikuvista, jotka alunperin vetivät minut aiheen äärelle, ja jotka ovat lähempänä Pyhiinvaelluksessa kuvattua maailmaa. Vaikka terveydessä ja hyvinvoinnissa ei olekaan mitään vikaa, minua kiinnostivat joogassa alun perin aivan muut asiat. Siksi Cederbergin kirja tuntuu näennäisessä ”epäjoogimaisuudessaan” raikkaalta tuulahdukselta nykyjoogan ummehtuneen puhtoisuuden keskellä.

Lue lisää:
Tilaa Pyhiinvaellus Salakirjojen nettikaupasta

Kuuntele Radio Wyrdin ensimmäinen jakso, jossa Aki Cederberg kertoo matkoistaan ja kirjastaan

Baba Rampurin nettisivut ja Autobiography of a Sadhu

Luento Joogafestivalilla huhtikuussa

~ M.R. ~ 1 kommentti

Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetään huhtikuussa Joogafestival -tapahtuma, jossa on mahdollista tutustua joogaan ja mietiskelyyn niin käytännössä kuin teoriassakin. Mukana ovat lähes kaikki pääkaupunkiseudun joogakoulut, meditaatioyhteisöt, sekä mindfulness -yrittäjät astangajoogasta kristilliseen meditaatioon. Tapahtuma järjestetään yhdessä kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin keskittyvän Zen-Expon kanssa.

Ilokseni minut on kutsuttu osallistumaan Joogafestivaliin luennoitsijana. Pyrin puheenvuorossani vastaamaan usein kohtaamaani kysymykseen ”Onko jooga uskontoa?” historiallisesta näkökulmasta. Jooga on kulkenut 3500-vuotisen historiansa aikana pitkän matkan Intian erakkoluolista moderneille kuntosaleille. On selvää, että paitsi sanan ”jooga”, myös sanan ”uskonto” merkitykset ovat tällä välillä muuttuneet moneen kertaan. Tarkastelen luennossani joitakin näistä muutoksista tehdäkseni ymmärrettävämmäksi sen, miksi nykyisin niin monet ihmiset hikoilevat joogamatoilla ympäri maailmaa.

Joogafestivalissa kuullaan myös monia muita mielenkiintoisia luentoja. Luento-ohjelma täydentyy koko ajan, mutta jo nyt tarjolla on luentoja esimerkiksi klassisesta joogafilosofiasta, ravinnosta, sekä joogan lukuisista menetelmistä. Ja jottei selkä pääse kuunnellessa puutumaan, kannattaa osallistua välillä harjoituksiin.

Vaikka huhtikuuhun on vielä aikaa, kaikesta päätellen luvassa on antoisa tapahtuma.

Joogafestival netissä
Joogafestival Facebookissa

Virta 9: Luova kultt(uur)i

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Kuva Virta-lehden 9. numero on ilmestynyt sähköisessä muodossa. Aiheina tällä kertaa mm. näyt ja kuvitelmat, sfäärien harmonia, maailmansana, kieli ja todellisuus, sekä elävä maapallo. Mukana on myös vanhoja esseitä ja runoja, sekä kirjoituksia ”luovan kultin yhtyeistä”. Viimeksi mainittuun sisältyy myös allekirjoittaneen musiikillisia muistelmia.

Olin mukana perustamassa Virtaa vuonna 2004 ja vastasin neljän ensimmäisen numeron koostamisesta. Halusin tehdä lehteä, jossa erilaiset maailmankuvat voisivat kohdata, ja jossa marginaaliset äänet pääsisivät esille. Vetäydyin joitakin vuosia sitten syrjään lehden toimituskunnasta, mutta olen seurannut lehden kehitystä mielenkiinnolla ja kirjoittanut toisinaan pieniä juttuja siihen. Ilokseni Virta 9 on ulkoasullisesti lehden historian komein, ja sisältö näyttää noudattelevan totutunkaltaista, korkeatasoista linjaa. Tarjolla onkin jälleen kerran varsin mieltä avartava lukupaketti.

Lataa lehti (PDF)

Radio Wyrd: Whiskey, mystics and men

~ M.R. ~ 1 kommentti

info_sivu_kuvaEräässä The Doorsin vähemmän tunnetussa kappaleessa Jim Morrison kertoo meille tarinan ”viskistä, mystikoista ja miehistä”.  Kappale alkoi välittömästi soida päässäni lukiessani Radio Wyrdin, uuden suomalaisen podcastin konseptin: ”Neljä miestä kokoontuvat puisen pöydän ympärille, juovat viskiä ja pohtivat todellisuuden ja elämän ihmeellistä monimuotoisuutta.” Mistä tahansa humalaisesta jorinasta ei kuitenkaan ole kyse. Pöydän ympärillä istuvilla tyypeillä on varsin mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan.

Mistä Radio Wyrdissä sitten puhutaan? Tähänastisissa jaksoissa on sivuttu niin Intian esoteerista joogatraditiota, amerikkalaista beat-kirjallisuutta, Viron maauskoisuutta, Portugalissa sijaitsevaa Quinta da Regaleiran alkemistista puutarhaa kuin meksikolaista Santa Muerten kulttiakin. Aihepiirien esoteerisuudesta huolimatta taustalla on aina yhden tai useamman keskustelijan henkilökohtainen kokemus käsiteltävästä aiheesta. Radio Wyrdissa ei kuulla ryppyotsaisia, ulkokohtaisia luentoja eksoottisista aiheista; omakohtaisten kokemusten jakamisen kautta mitä tahansa aihetta lähestytään samalla mutkattomuudella ja huumorilla.

Radio Wyrdin tähänastiset lähetykset ovat käsittelleet pääasiassa matkoja, ”pyhiinvaelluksia” merkityksellisiin paikkoihin ja näillä matkoilla sattuneita kohtaamisia ihmisten ja asioiden kanssa. Aki Cederberg selventää:

”Pyhä on maailman todellinen luonne sen paljastuessa meille. Ja paradoksaalisesti, vaikka pyhyys viittaa rajattuun tilaan, on itse pyhä yksi ja aina läsnä kaikessa, vaikka se saattaa joskus tuntua tavoittamattomalta. Pyhyyden suora kokeminen on asia jonka vuoksi näemme vaivaa ja teemme pyhiinvaelluksia ulkoiseen maailmaan ja omaan sisimpäämme, jotka heijastelevat toisiaan analogian kautta.”

Vaikka Radio Wyrdin löytyvä nelikko ilmiselvästi jakaakin tiettyjä asioita, kuten mielenkiinnon viskiin ja esoteriaan, ei lähetyksissä esitettyjä näkemyksiä vaikuta rajoittavan minkään tietyn kerhon jäsenyys. Kysyttäessä ohjelman päämäärästä ja ”kohdeyleisöstä”, Konstantin Tuonihovi, jonka alkuperäisestä ideasta Radio Wyrd alunperin lähti itämään, vastaa seuraavasti:

”Radio Wyrdin päämäärä on saavuttaa mahdollisimman laaja ja samanhenkinen kuulijakunta, joka sitten verkostoituu sienirihmaston tavoin outoihin suuntiin, joita kukaan ei voi ennustaa…Toivomme kuulijoidemme olevan ns. ”faustilaisia sieluja”, jos ymmärrät mitä tarkoitan… Itsenäisiä ihmisiä, joilla on jokin suurempi tavoite tässä maailmassa kuin olla rattaana koneistossa.”

Maailmalla tämäntyyppisistä podcasteista ei ole pulaa. Radio Wyrd tunnustaa avoimesti velkansa esikuvilleen, joihin kuuluvat mm. amerikkalaisen koomikon ja UFC-kommentaattori Joe Roganin The Joe Rogan Experience, sekä koomikko Duncan Trussellin luotsaama The Duncan Trussell Family Hour. Vaikka molempien podcastien tekijät työskentelevät huumorin parissa, ei niissä ole kyse pelkästä huulenheitosta. Ohjelmien ohjeet vaihtelevat sulavasti ajankohtaisesta ajattomaan ja varsinkin The Duncan Trussell Family Hour hortoilee vähän väliä hyvinkin syviin vesiin. Aki jatkaa Radio Wyrdin esikuvista:

”Muita mielenkiintoisia podcasteja ovat: The Drunken Taoist, jota ylläpitää Daniele Bolelli, historian ja uskontotieteen professori ja sekä taistelulajien opettaja, joka on kirjoittanut mm. kirjan ”On the Warrior’s Path: Philosophy, Fighting, and Martial Arts Mythology”; Psychedelic Salon, joka käsittelee psykedeelistä kokemusta usein harvinaisten arkistonauhoitteiden voimin; sekä Tangentially Speaking, joka on puolestaan kirjailija Christopher Ryanin (mm. ”Sex at Dawn”) podcast, muutamia mainitaksemme. Henkilökohtaisesti esikuvista voin mainita myös jo vuosia sitten lopettaneen podcastin The Viking Youth Power Hour, jossa oli samanlaista ”neljä miestä ja viskiä pöydän äärellä” henkeä kuin Radio Wyrdissä on nykyään.”

Mielenkiintoisena sivuhuomiona todettakoon, että useimpien edellä mainittujen podcastien juontajat ovat myös vierailleet toistensa ohjelmissa. Onko kyse piirien pienuudesta vai verkostojen leviämisestä, jääköön lukijan ja mahdollisen kuuntelijan itsensä päätettäväksi. Radio Wyrd on kuitenkin ottanut vasta ensiaskeleensa ja on mielenkiintoista nähdä, millaisiin suuntiin ohjelma tulevaisuudessa vaeltelee. Ohjelman tulevaisuudesta Aki toteaa:

”Pyrimme välttämään kaikkia aiheita ja käsittelytapoja, jotka saavat kuulijan haukottelemaan. Lähtökohta on että aiheiden pitää olla meille itsellemme mielenkiintoisia ja jollain tavalla tuttuja, jotta voisimme niitä käsitellä. Mutta maailma on täynnä mielenkiintoisia asioita, joten tuskin aiheet tulevat loppumaan kesken! Otamme myös mielellämme vastaan ehdotuksia aiheista ja vieraista.”

Huhujen mukaan Radio Wyrdin seuraava lähetys tulee olemaan absintille omistettu Vihreä Tunti.

Radio Wyrdin jaksoja voi kuunnella ilmaiseksi mm. Podomaticissa.

Zen ja dialektinen materialismi

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Pitkään seuraamassani Koiranmutkia-blogissa julkaistiin vastikään mainio kirjoitus Erich Frommin ja D. T. Suzukin teoksesta Zen ja psykoanalyysi, jonka suomensin Mika Pekkolan kanssa jokin aika sitten. Tietyllä tapaa Santeri Nemo jatkaa blogissaan kirjan tehtävää: keskenään hyvin erilaisten, jopa yhteismitattomien käsitemaailmojen välistä dialogia.

Nemo on valinnut tekstin lähtökohdaksi Slavoj Žižekin esittämän kritiikin, jonka mukaan länsimainen buddhalaisuus rohkaisee ihmisiä keskittymään omaan hyvinvointiinsa ja mielenrauhaansa sen sijaan, että he … Niin, sitaatissa ei mainita mitä meditaation harjoittajilta oikeastaan jää tekemättä.

Žižek peräänkuuluttanee osallistumista olemisemme ulkoisten, materiaalisten puitteiden uudelleenjärjestelyyn. Toisin kuin Žižek vaikuttaa olettavan, zen, kuten buddhalaisuus yleisemminkään, ei tarkoita passiivisuutta ulkoisen maailman ongelmien suhteen. Asiaan voi paneutua syvemmin vaikkapa buddhalaisuuden ympäristökäsityksistä ja buddhalaisesta kulutuskritiikistä kirjoittaneen Stephanie Kazan tekstien avulla.

Toisaalta, mitäpä haittaa myöskään buddhalaisen etiikan ja elämäntavan kontekstista irrotetusta meditaatioharjoituksesta voisi olla? Nähdään ihmisen orjuuden sitten johtuvan yhteiskunnan valtarakenteista tai itsekeskeisyyden noidankehästä, muutoksen on lähdettävä ihmisen itsensä sisältä. Miksei mikä tahansa katkos arkiseen putkitajuntaan voisi sisältää muutoksen mahdollisuuden? Jostain on aloitettava.

Eroja esimoderniin buddhalaiseen maailmankuvaan pohjautuvan zenin ja Žižekin dialektisen materialismin välillä ei kuitenkaan kannata vähätellä. Mielestäni Santeri Nemon teksti johdattaa lukijaa kohti juuri sellaista hermeneuttista asetelmaa, jossa zenin käsitys virheettömästä ”Taivaan ja Maan järjestyksestä” ja Žižekin materialismi ovat läsnä yhtä aikaa, keskinäisessä vieraudessaan. Se ei tarkoita erojen hälvenemistä tai sitä, etteikö niiden välillä olisi jännitteitä ja kitkaa. Päin vastoin, juuri tämä kitka on selvemmän ymmärryksen liikkeellepaneva voima.

Tuntumia kosmoksen ja kaaoksen rajalta

~ M.R. ~ 1 kommentti

Modernin kulttuurin synnystä asti on puhuttu myös sen kriisistä. Viimeistään 1900-luvun ensimmäistä puoliskoa määrittäneet kaksi maailmansotaa antoivat kiistattoman syyn olettaa, että rationalismin, edistyksen ja teknologian nimiin vannova sivilisaatiomme on kääntynyt jossain kulmassa peruuttamattomasti väärään suuntaan. Viime aikoina kriisin määrittelyssä huomio on kiinnitetty erityisesti kahteen toisiinsa liittyvään näkökulmaan: ”ekologiseen kriisiin” ja ”kapitalismin kriisiin”.

Mika Pekkolan ja Vesa Kyllösen toimittama Väen tunto – Kirjoituksia estetiikasta ja politiikasta (Idiootti, 2012) kokoaa yhteen värikkään joukon kirjoittajia, johon toimittajakaksikon lisäksi kuuluvat Franco ”Bifo” Berardi, Antti Filppu, Jonimatti Joutsijärvi, Maija Korhonen, Solja Kovero, Jukka Liukkonen, Olli-Pekka Moisio, Teemu Mäki, Antti Nylén, Pontus Purokuru, Maaria Pääjärvi, Antti Salminen, Ville-Juhani Sutinen ja Jaakko Yli-Juonikas. Kaikki kirjan tekstit etsivät tavalla tai toisella vastausta kysymykseen, voiko ihminen ihminen oman subjektiivisuutensa kautta vaikuttaa yhteiskuntaan laajemmin, ja jos voi, miten.

Teoksen alaotsikossa mainitut ”estetiikka” ja ”politiikka” on määritelty niin avoimesti, että sanat ovat itse asiassa hiukan harhaanjohtavia. Väen tunnon sivuilla ”politiikka” ei rajoitu puolue- tai edes valtapolitiikkaan, vaan laajenee sosiaaliseksi vaikuttamiseksi yleensä. Myöskään estetiikka ei rajoitu taideinstituutioon, vaan koskee kaikkia elämän laadullisia ulottuvuuksia, kuten jokaista ihmistä koskettavia kysymyksiä olemassaolon merkityksestä, onnellisuudesta ja hyvästä elämästä.

Toisin kuin saattaisi olettaa, 1970-luvun poliittista pamflettia muistuttavien kansien välistä ei siis löydy kuivakkaa taideteosten ja poliittisten valtarakenteiden ideologista analyysia, vaan suurimmaksi osaksi hyvin henkilökohtaista, pohdiskelevaa ja ajatuksia tuulettavaa nykyaikaista esseistiikkaa. Tärkein kirjoittajia yhdistävä tekijä on, että heidän tekstinsä ovat tyyliltään poikkeuksetta nautinnollista luettavaa. Osa kokoelman teksteistä pyrkii ylläpitämään siteitä vasemmistolaisen ajattelun traditioon, mutta vähintään yhtä moni etsii kiintopisteitä aivan muista perinteistä.

* * *

Yksilöllisellä tasolla modernin yhteiskunnan kriisi ilmenee merkitystyhjiönä: työn, ihmissuhteiden ja vapaa-ajan määrittämä arki tuntuu palvelevan jonkun muun kuin ihmisen itsensä päämääriä. Monien Väen tunnon kirjoittajien sanoista, tai vähintään rivien väleistä välittyy nykyajalle ominainen avuttomuuden tunne: elämä tuntuu olevan hahmottomien, persoonattomien ulkoisten voimien armoilla. Tätä tunnetta ruokkii kiihtyneen tiedonvälityksen ja liikkuvuuden ansiosta yhtä aikaa yhä globaalimmaksi ja pirstaleisemmaksi käyvä tietoisuus. Internetin ansiosta myös muiden kriisit ovat yhä kiinteämpi osa arkitajuntaamme. Tunne siitä, että maailmaa on mahdotonta ottaa haltuun ja kokemus jokapäiväisen elämän merkityksettömyydestä ruokkivat toisiaan: kosmoksesta on vauhdilla tulossa kaaos.

Subjektiivisen maailman pirstaloituminen on liitoksissa myös laajempiin kulttuurisiin kehityskulkuihin. Valtava osa nykyistä elämänmuotoamme kannattelevasta työstä tehdään kolmannessa maailmassa ja elintasomme lepää täysin sen asukkaiden köyhyyden perustalla. Globaalin markkinatalouden kasvottomat voimat eivät kuitenkaan ainoastaan orjuuta köyhiä ja ruoki elinympäristöämme myrkyttävää pidäkkeetöntä tavaran- ja ruoantuotantoa, vaan ne myös ohjailevat luovuuttamme, vapaa-aikaamme ja sosiaalisuuttamme. Kaikkea mitataan taloudellisen hyödyn mittareilla. Merkityksellisyydestä tehdään kauppatavaraa, ja ihmisten on myytävä aikaansa, kehoaan ja mieltään talouskasvun takaamiseksi. Monissa kirjan teksteissä toistuu ajatus ”kontrollista”: joku muu hallitsee toiveitamme ja halujamme.

Näistä syistä enemmän tai vähemmän kaikki Väen tunnon kirjoittajat haluavat luoda yksilön subjektiviteettiin perustuvia mikrotason kulttuurisia käytäntöjä, jotka kyseenalaistavat vallitsevan talousjärjestelmän arvot. Ratkaisuja etsitään moniaalta: luontosuhteen elävöittämisestä, vaihtoehtoisista kokemistavoista, roolipeleistä, kaukomatkailusta, rauhoitetusta sosiaalisuudesta, myyttisestä taiteesta, runoudesta, kristillisestä rukousperinteestä, jopa vanhasta valokuvausteknologiasta ja keinoista saada kaljaa kaupasta puoli-ilmaiseksi. Tärkeintä eivät ole toiminnan ulkoiset muodot, vaan irrottautuminen välineellisestä arkimielestä ja vuorovaikutus, jota eivät määritä markkinoiden lainalaisuudet ja ulkoiset vaateet. Useimmista kirjoituksista välittyy pyrkimys elämän merkityksellisyyden palauttamiseen jonkin konkreettisen, aidon ja pysyvän kautta.

* * *

Väen tunto sisältää ihailtavan vähän ulossulkevaa ja dualistisia jakoja ruokkivaa käsitteistöä. On kuitenkin paikallaan kysyä, missä määrin ”kapitalismin”, ”pääoman” ja ”markkinavoimien” kaltaisten totalisoivien leimojen viljeleminen tietyissä kokoelman teksteissä auttaa aikakautemme ongelmien selvempää ymmärtämistä. Vihjaavatko ne jostain valmiista ratkaisumalleista, joiden toimivuudesta historia ei anna suuria toiveita? Olisiko mahdollista suunnata huomio niihin konkreettisiin kriiseihin, tekoihin ja tapahtumiin ja ajatella kokonaan uudenlaisia ratkaisuja?

Jos käsitteet tuntuvatkin paikoin luutuneilta, on Väen tunnon vahvuus juuri tietty ratkaisuja koskeva avoimuus. Vaikka jälkisanoissaan teoksen toimittajat toteavatkin, että ainoa ratkaisu ongelmiin on ”siirtymä pois kapitalismista”, he jättävät täysin avoimeksi, millaiseen tulevaisuuteen tämä siirtymä toteutuessaan suuntautuisi. Ennalta määrättyjen utopioiden (tai dystopioiden) sijaan Väen tunnon kirjoittajat vaikuttavat vilpittömästi etsivän reittejä sellaiseen tilaan, jossa voimat, jotka tekevät elämästä elämää pelkän olemassaolon ja selviytymisen sijaan, voisivat hengittää. Oikeuksien ja vapauksien sijaan kirjoittajat etsivät peruspalikoita, jotka voisivat järjestää kaaokseen luisuvan todellisuuden uudeksi, merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Eturyhmien kädenväännöksi taantuvassa yhteiskunnallisessa keskustelussa tämä on radikaali ja ennen kaikkea tervetullut suuntaus.

Avoimuutensa ja moniäänisyytensä vuoksi Väen tunto jättää lukijan pohtimaan monia kysymyksiä. Mikä on yksilöllisten ”mikrotason kamppailuiden” suhde globaaleihin kriiseihin ja esimerkiksi kehitysmaiden tilanteeseen? Suuntautuvatko kirjoittajien moninaiset subjektiviteetit missään mielessä samaan suuntaan? Riittävätkö ruohonjuuritason projektit luomaan niitä vaihtoehtoisia ratkaisuja, joita tarvitaan sitten, kun nykyisen järjestelmän aineelliset edellytykset kyseenalaistuvat? Miten luoda työkulttuuria, joka lisää elämän merkityksellisyyttä? Onko politiikan mahdollista olla elämän perusedellytyksiä koskevien kysymysten ratkaisua, vai onko se tuomittu nurkkakuntaiseksi kilpailuksi milloin minkäkin ryhmän eduista ja oikeuksista?

Kaiken kaikkiaan Väen tunto on tuore avaus, joka antaa hyvää pureskeltavaa niille, jotka viitsivät irrottautua tiettyyn ideologiseen kehikkoon lukitusta välineellisestä ajattelusta.