Ikuisia asioita – Kaisa & Christoffer Leka: Time After Time

~ M.R. ~ Jätä kommentti

samplepage05_hiresOn helppo yhtyä Antti Nylénin esseessään Aineen puolustus (teoksessa Väen tunto, toim. Vesa Kyllönen & Mika Pekkola, Idiootti 2012) esittämään näkemykseen, ettei materialistiseksi syytettyä aikaamme luonnehdi niinkään liiallinen kiintymys esineisiin, kuin välinpitämättömyys niitä kohtaan.

Yhä useammista asioista on tullut kertakäyttöisiä, väliaikaisia, merkityksettömiä. Kaikkea on saatavilla helpomin ja halvemmalla kuin koskaan ennen. Digitalisoituminen on joidenkin ennusteiden mukaan tekemässä kirjoista, levyistä ja muista aineellisista kulttuurituotteista tarpeettomia.

Saattaa kuulostaa pölyisen vanhan jäärän puheelta, mutten suostu uskomaan, että esimerkiksi e-kirjat voisivat jotenkin ”korvata” perinteisen kirjan. Vaikka e-kirjalla on kieltämättä omat ansionsa, on selvää ettei kirjassa ole kyse pelkästään mustista symboleista valkoista taustaa vasten, eikä lukeminen ole pelkästään niiden sisältämän informaation tallentamista aivoihin. Lukukokemuksessa kaikella on merkitystä: ajalla, paikalla, kirjan muodolla, painolla, paperin laadulla, tekstin asettelulla, kansigrafiikalla, kansien materiaalilla, hajulla, jne.

Nämä asiat muistuivat mieleeni, kun sain maaliskuussa käsiini hienon kokonaistaideteoksen nimeltä Time After Time. Suurikokoinen, kirkasvärinen kirja on jo fyysisestikin vaikuttava ilmestys. Yksityiskohtiin on selvästi kiinnitetty huomiota: jopa kansien näennäiset ”virheet” vaikuttavat tarkoin harkituilta. Koska olin varhain liikkeellä, onnistuin hankkimaan version, jonka mukana tuli kirjan teemaan ja visuaaliseen ilmeeseen liittyvä seiskatuumainen.

samplepage04_hiresMyös sisällöltään Time After Time on vaikuttava. Taiteilijapariskunta Kaisa ja Christoffer Leka tulkitsevat viimeisimmässä luomuksessaan hindumytologiaa sarjakuvan keinoin. Time After Time kertoo Vishnu-jumalan kymmenestä avatarasta tai ruumiillistumasta, jotka eri aikakausina laskeutuvat korjaamaan maailman vääryyksiä.

Intialaisen perinteen mukaisesti ”kirja kirjassa” muotoa noudattava kerronta vaihetelee hauskasti tekijöitä esittävien ankan ja hiiren sananvaihtojen ja myyttisten tarinoiden välillä. Aiheeseen perehtyneille se tarjoaa viihdyttävän uudelleentulkinnan näistä ajattomista tarinoista, muille matalalla kynnyksellä varustetun portin muinaisten kertomusten maailmaan.

Pintapuolisesti lapsenomaisesta tyylistään huolimatta Time After Timen tarinat ovat täynnä painavaa asiaa olemassaolon peruskysymyksistä. Myyteille tyypilliseen tapaan ne käsittelevät ihmisen suhdetta jumalaan, luontoon ja toisiin ihmisiin.

Vishnun opetukset ovat vain harvoin lempeitä, eivätkä hänen toistuvat, väkivaltaisetkaan väliintulonsa voi estää maailmaa ajautumasta vähitellen yhä syvemmälle pimeän ajan, Kali Yugan syövereihin. Time After Timen loppu onkin hieman outo yhdistelmä apokalyptista synkkyyttä ja toiveikkuutta tulevaisuuden suhteen. Se jättää hieman hämmentyneen olon muuten tasapainoisesti rakennetun kokonaisuuden jälkeen.

On vaikea kuvitella Time After Timea missään muussa muodossa. Siitä huolimatta, että sen sisältö on täyttä rautaa, oli kirjan fyysinen olemus minulle vähintään tärkeä osa lukukokemusta. Niin hienona kuin pidänkin muinaisten myyttien uudelleen kertomista nykylukijoille, kertoi kirja minulle ennen kaikkea rakkaudesta kirjoja ja muita kauniita esineitä kohtaan. Toivokaamme siis, että sisältämiensä ikuisten tarinoiden tavoin myös kirjat pitävät pintansa.

Time After Timen nettisivut

Faith Connections ja kumbh melan pyhä hulluus

~ M.R. ~ Jätä kommentti

faith-connections

Yksi pitkäaikainen unelmani on osallistua joskus kumbh melaan, hindujen tärkeimpään uskonnolliseen festivaaliin. Kumbh melaa järjestetään Intian neljässä pyhässä kaupungissa, Haridwarissa, Nashikissa, Ujjainissa ja Allahabadissa, kussakin 12 vuoden välein. Perimätiedon mukaan näille paikoille läikkyi aikojen alussa kuolemattomuuden nektaria jumalten paetessa demoneja, jotka yrittivät anastaa sen heiltä.

Kumbh melan aikaan tämän tapahtuman uskotaan toistuvan aina uudestaan. Kymmenet miljoonat hindut kiirehtivät tällöin kylpemään Intian pyhissä joissa saadakseen osansa nektarista ja vapautuakseen karmansa taakasta.

Viimeksi kumbh mela järjestettiin keväällä 2013. Erilaisista tekosyistä johtuen en silloin päässyt itse kokemaan tapahtuman pyhää hulluutta paikan päälle. Kaikeksi onneksi intialainen ohjaaja Pan Nalin ikuisti sen Faith Connections -dokumentissaan, joka esitettiin tämän vuoden Docpoint-festivaaleilla.

Dokumentin lähtökohta on yksinkertainen: ohjaajan syvästi uskonnollinen isä pyysi tätä osallistumaan kumbh melaan ja palaamaan mukanaan pullollinen Gangesin vettä. Nalin tarttui tilaisuuteen ja päätti veden lisäksi tuoda isälleen melassa kohtaamiensa ihmisten tarinoita filmillä. Lopputuloksena on elokuva, joka – ainakin ihmiselle, joka ei ole itse tapahtumaan osallistunut – välittää edes jotain siitä kaaoksesta, hurmoksesta ja koko elämän kirjosta, joka kumbh melaan mahtuu.

Faith Connections tasapainoilee hienosti yksittäisten ihmisten ja miljoonapäisten väkijoukkojen välillä. Elokuva velloo aiheensa tavoin hahmottomasti, tarkentaen välillä yhteen tai toiseen ihmiskohtaloon, jotka Nalin on valinnut dokumenttinsa kiinnekohdiksi.

Tarinat pyörivät pääasiassa hinduaskeetikkojen ja lasten ympärillä. Eniten huomiota saa 10-vuotiaan, kotoaan karanneen Kishan Tiwarin tarina. Sanavalmis poika harhailee ympäri festivaalia ilmoittaen välillä ryhtyvänsä gangsteriksi, välillä valinneensa sadhun elämän. Hän ystävystyy niin askeetikkojen, kahvilanpitäjien kuin poliisienkin kanssa, huolimatta siitä että viimeksimainitut hän uhkaa tämän tästä tappaa. Vaikka Kishanin tarina onkin monin tavoin humoristinen, se on yhtälailla sokeeraava, sillä poika selvästi elää maailmassa, josta useimpien 10-vuotiaiden ei pitäisi tietää vielä mitään.

Ristiriitaisia tunteita herättää myös Hatha Yogi Baban ja tämän kasvattilapsen tarina. Hatha Yogi Baba on vaishnava-askeetikko, joka on ottanut vastuulleen löytämänsä 2-vuotiaan lapsen. Maailmasta luopuneen, jatkuvasti kannabista polttavan ja tuskallisissa asanoissa rukoilevan vanhuksen hoivavietti on herännyt, ja katsojan on vaikea olla heltymättä tämän tarjotessa lapselle maitoa suoraan lehmän utareesta. Koruttomassa hökkelissä asuvan askeetikon verestävät silmät loistavat, kun hän kertoo odottavansa, että voi joskus lähettää lapsen kouluun siisteissä vaatteissa. Ne suorastaan roihuavat, kun hän tarttuu kirveeseensä ja karjuu, ettei epäröi käyttää sitä, jos joku yrittää viedä lapsen häneltä.

Sydäntä särkevin on kuitenkin tarina Mamta Devin ja Sonun 3-vuotiaasta pojasta, joka katoaa kesken festivaalin. Elokuva seuraa vanhempien kärsimystä näiden etsiessä viikon ajan poikaansa ympäri valtavaa, 55 neliökilometrin festivaalialuetta ja sen loputonta ihmisvilinää. Edes Kumbh melan pyhässä ympäristössä kaikki eivät ole hyväntahtoisia. Viranomaiset tekevät voitavansa, mutta loppujen lopuksi poika on vain yksi 135 000 kadonneesta. Eikä vielä olla edes festivaalin puolivälissä.

Vaikka kumbh melan ympärillä leijuu tietty ajattomuuden ilmapiiri, on selvää että myös ikiaikaiset perinteet mukautuvat maailman muutoksiin. Hatha Yogi Baba yrittää opettaa kasvattipoikaansa ottamaan hänestä kännykkäkameralla kuvan, kun hän sytyttää chilluminsa. Silloin tällöin kuvassa vilahtaa iPadia sormeileva sadhu. Pant-Shirt Babana tunnettu, arkisesti pukeutuva sadhu siteeraa Bob Marleyta.

Sitten nämä yksittäiset hahmot hukkuvat laajoihin kuviin ihmisvilinästä, alastomina marssivista, miekkoja heiluttelevista naga-sadhuista ja toisiaan tuuppivista pyhiinvaeltajista, jotka molskahtelevat Gangesin sameaan veteen ja kaatavat sitä suuhunsa. Pelkkä katseleminenkin aiheuttaa vatsanväänteitä, sillä pyhyydestään huolimatta Ganges on tunnettu myös saasteistaan. Pyhiinvaeltajat kuitenkin vakuuttavat, että mieluummin kuolisivat, kuin jäisivät paitsi siunauksesta, jonka veteen pirskottunut kuolemattomuuden nektari antaa.

Elokuvan jälkeen katsojan on pakko arvioida joitakin käsityksiään uudestaan. Ovatko kumbh melan 100 000 000 pyhiinvaeltajaa harhojen vallassa pitäessään saastunutta jokivettä kuolemattomuuden eliksiirinä? Ovatko he manipulaation uhreja? Epäjumalten palvojia? Faith Connections ei ota tähän kantaa. Ohjaaja Pan Nalin on todennut, että hän halusi kuvata aitoa uskonnollista omistautumista nykyisen ”life-style henkisyyden” sijaan. Päällimmäiseksi tunteeksi jääkin, ettei ihminen ole aivan niin rationaalinen olento kuin haluaisimme uskoa.

Faith Connectionsista järjestetään vielä toinen näytös 1.2.2014.

Elokuvan nettisivut ja traileri

Docpointin nettisivut

Vastakohtien liitto – Sleep of Monsters Produces Reason

~ M.R. ~ 2 kommenttia
SOM
Kuva: Ville Juurikkala

 

”Järjen hylkäämänä mielikuvitus synnyttää uskomattomia hirviöitä: siihen yhdistyneenä se on taiteiden äiti ja niiden ihmeiden alkuperä” – Francisco Goya

Goyan etsaus El sueño de la razón produce monstruos (engl. The Sleep of Reason Produces Monsters, 1799) kuvaa kauhuja, joita vapaana vaeltava mielikuvitus voi synnyttää. Valistuksen henki oli epäilemättä jättänyt jälkensä Goyaan, jonka teoksen nimeä voisi pitää varsinaisena rationalismin iskulauseena. Sittemmin historia on kuitenkin osoittanut, että “järki” kykenee hirviöimäisyyksiin siinä missä järjettömyyskin. Taistelussaan “irrationaalisuutta” vastaan valistuksen perintö on heittänyt niin monta lasta pesuveden mukana, että jäljellä on vain tyhjyyttään kumiseva amme.

Sleep of Monstersin debyyttialbumi Produces Reason (Suomen Musiikki 2013) heijastaa tätä kulttuurista tragediaa ja etsii tasapainoa elämän repivien ja rakentavien voimien välissä. Tietyssä mielessä levy henkii pyrkimystä sovintoon, joka ei ole niinkään kompromissin laimeaa nestettä, kuin tosiasioiden hyväksymisestä kumpuavaa, vastakohtien tulessa jalostunutta elämäneliksiiriä. Se ammentaa pakanuudesta, esoteriasta ja muinaisista kulttuureista, kurottaa kohti pyhää maailmassa, josta lumous on kadonnut. Kyse ei kuitenkaan ole haikailusta kadotettuun kulta-aikaan tai selän kääntämisestä nykymaailmalle: yksinkertaisen vastareaktion sijaan levy vaikuttaa sanovan, että juuri yhteen tuotuina vastakohdat voivat synnyttää jotain ihmeellistä ja kokonaisempaa.

Vastakohtien tematiikka ulottuu yhtyeen musiikkiin asti, sillä levy vie kuulijansa aatehistorian hämärille sivukujille varsin virtaviivaisen ja kuuntelijaystävällisen rock-bussin kyydissä. Tyyli vaihtelee suoraviivaisesta rokkauksesta hidastempoisempaan, itämaisten skaalojen sävyttämään tunnelmointiin. Raskaiden kitaroiden ja eteeristen elementtien yhdistelmä tuo paikoin mieleen ruotsalaisen Tiamatin 2000-luvun taitteessa tekemät levyt Skeleton Skeletron ja Judas Christ, joilla The Sisters of Mercyn pöyhkeän goottirockin ja Pink Floydin ilmavan psykedelian yhdistelmää koristeltiin orientalistisella mystiikalla. Soundimaailman puolesta Sleep of Monstersilla on kuitenkin vähemmän tekemistä puhdasverisen goottirockin kuin 1990-luvun lopun melodisen metallin kanssa, eivätkä assosiaatiot esimerkiksi varhaiseen HIMiin ole epätodennäköisiä.

Kontrasteistaan huolimatta – tai ehkä niistä johtuen – Sleep of Monstersin musiikki ja sanat muodostavat orgaanisen kokonaisuuden, joka koskettaa kuulijaa useammalla tasolla yhtä aikaa. Juuri tällä tavalla korkealentoisia teemoja pitääkin käsitellä populaarimusiikissa. Vai voitteko kuvitella mitään intuitionvastaisuudessaan osuvampaa, kuin gnostilaiselle Abraxas-jumaluudelle omistettu mahtipontinen “rakkauslaulu”, joka lainailee vapaasti niin C. G. Jungin kuin Hermann Hessenkin kirjoituksista? Melodiat toimivat kuin juoma, johon on sekoitettu hieman myrkkyä (tai ehkäpä tässä tapauksessa lääkettä): ne kuljettavat sanoitukset kuulijan alitajuntaan, ja antavat niiden tehdä siellä vapaasti työtään. Juuri tästä laulussa runouden alkumuotona on kyse.

Jungin ja Hessen lisäksi oikeita (tai vääriä) kirjoja lukenut kuulija kohtaakin levyllä muitakin tuttuja ja vähemmän tunnettuja nimiä. Osviittaa sanoitusten mielenmaisemasta antaa esimerkiksi kappale Our Savage God, joka ammentaa Tšingis-kaanin inkarnaationa itseään pitäneen paroni Roman Fjodorovitš Ungern von Sternbergin tarinasta. Rikkiviisaan intertekstuaalisuuden sijaan viittaukset tuntuvat kuitenkin toimivan välineinä varsin henkilökohtaisten kokemusten ja näkemysten käsittelyyn. Tämä muistuttaa, että taiteen, myyttien ja historian tarkoitus on ennen kaikkea tulla koetuiksi – auttaa meitä ymmärtämään paremmin itseämme ja maailmaa, ei muuttua älyllisen analyysin, luokittelun ja tutkijoiden fetisismin kohteiksi. Siksi ei tunnukaan mielekkäältä ryhtyä tässä yhteydessä paloittelemaan ja analysoimaan Produces of Reasonin kerrostumia – olkoonkin, että piilotetuista aarteista ja johtolangoista niiden löytämiseksi ei ole pulaa.

Andrew Eldritch, tuo goottirokin ihmisjumala, totesi eräässä haastattelussa 1980-luvun lopulla: “Totta kai minulla on kieli poskessa, mutta se on ainoa keino tehdä tätä tosissaan.” Yhtä lailla Lee Dorrianin ja Dave Wyndorfin kaltaisten sanoittajien suuruus on mielestäni aina piillyt siinä, miten he ovat käsittelleet vakavia ja henkilökohtaisia teemoja ylilyödyn, sarjakuvamaisen ulkoasun suojissa. Vaikkei Sleep of Monsters menekään aivan yhtä karnevalistisiin ulottuvuuksiin, on Produces Reasonilla aistittavissa jotain samansuuntaista itsetietoisuutta, yhtä aikaa vilpitöntä ja viekasta. Bändi on selvästi tosissaan, mutta myös nähnyt riittävästi elämää ottaakseen rennosti.

Vaikka Produces Reason on debyytti, Sleep of Monstersilla on menneisyys. Kaikki sen jäsenet ovat olleet monessa mukana, ja heidän vaikuttavat ansioluettelonsa epäilemättä tuovat bändille ansaittuja kuulijoita. Silti haluan tässä yhteydessä kiinnittää huomion siihen, että Produces Reason on itsessäänkin nautittava kuuntelukokemus. Se on suoraviivaista, tarttuvaa ja samalla aivonystyröitä kutkuttavaa rock-musiikkia; gnostilaisia rakkauslauluja ja ysäriheviä. Kuunnellessa kannattaa pitää esoteerinen kirjasto käden ulottuvilla, himmentää valoja ja samalla voi pelata vaikkapa aurinkopyöräbingoa.

Sleep of Monsters

SOM @ Facebook

Mitä söin tänään?

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkisto ja Talonpoikaiskulttuurisäätiö järjestivät viime keväänä kirjoituskilpailun, jossa kerättiin ruokapäiväkirjoja yhden päivän ajalta. Nähtyäni ilmoituksen kilpailusta kaverini Facebook-seinällä, päätin oitis osallistua. Kävi niin hauskasti, että mainittu kaverini voitti kilpailun ja pääsin itse kunniamainintasijalle.

SKS:n tiedote kilpailun tuloksista.

Pohdintoja kilpailun annista SKS:n blogissa.

Ja viimeiseksi oma kirjoitukseni:

Mitä söin tänään?

”From food, verily, are produced whatsoever creatures dwell on the earth. Moreover, by food alone they live. And then also into it they pass at the end. Food, verily, is the eldest born of beings.”

-Taittiriya Upanishad

10.30 ”Perusaamupala”

Myöhäisen aamumeditaation aikana keho muistuttaa minua itsepintaisesti ravinnontarpeestaan. Kun lopulta nousen tyynyltä, tunnen innostuvani: nyt päästään syömään!

Laitan leivänpaahtimeen 2 täysjyväpaahtoleipää. Tyttöystäväni on keittänyt ainoan jääkaapistamme löytyvän kananmunan, ja jakaa sen ystävällisesti kanssani. Viipaloin puolikkaan kananmunan paahtoleiville, joille olen levittänyt myös margariinia ja muutaman juustoviipaleen. Kaadan pellavansiemenrouhetta keraamisen kulhon pohjalle ja sekoitan siihen maustamatonta luomujogurttia. Kaivan pussista kourallisen mysliä ja viimeistelen annoksen lusikallisella kotimaista hunajaa.

Pidin vuosia kahvia paheena, josta olisi syytä päästä eroon. Saatuani pari vuotta sitten lahjaksi french press-pannun ja vähän myöhemmin käsikäyttöisen kahvimyllyn, olen hyväksynyt, että kahvi on osa elämääni. Laadukas tummapaahtoinen, vastajauhettu Reilun kaupan kahvi aikaisin aamulla yksinkertaisesti parantaa elämänlaatua. Nyt, hieman myöhemmin aamulla, se tuntuu parantavan elämänlaatua yhtä lailla.

Aamupala on minulle päivän mieluisin ateria. Viivyttelen usein sen kanssa, ja kokeilen tämän tästä uusia ruokalajeja. Vegaaninen kookos-”munakas” oli tosin katastrofi. Ensimmäisenä päivänä käytin yli tunnin kookospähkinän rikkomiseen ja hedelmälihan irrottamiseen, kunnes totesin olevani liian nälkäinen odottaakseni sen valmistumista ja söin jotain muuta. Seuraavana päivänä sain valmistettua ”munakkaan” loppuun, mutta sen maku ei osoittautunut aivan kahden päivän työn arvoiseksi. Tämänaamuinen ruokani, paahtolepää, jugurttia, mysliä ja kahvia, oli kuitenkin yksi ”perusaamupaloistani”. Perusasioissa on hyvää se, että ne toimivat aina.

Syömme tyttöystäväni kanssa myöhäistä aamupalaamme Radio Helsinkiä kuunnellen. Olen yrittänyt oppia pois tottumuksesta lukea jotain syödessäni. Se on helppoa. Paljon vaikeampaa on olla avaamatta tietokonetta ja päästämättä sosiaalisen median julkista tilaa kodin yksityisyyteen heti aamusta. Vilkaisen lyhyesti sähköpostini ennen kuin aloitan syömisen, mutta laitan koneen sitten pois. Tyttöystäväni sen sijaan roikkuu Facebookissa koko aamupalan ajan.

12.45 Armon rautajumalatar

Juon kupin kiinalaista Ti Kyan Yin, Iron Goddess of Mercy -teetä aloitellessani päivän töitä tietokoneen ääressä. Teen nimi hymyilyttää minua aina. Suomessa teet nimetään söpösti ja vanhahtavasti, kuten ”Rengin rentoutus” tai ”Ystävyyden tee”. Niitä myös maustetaan mitä ihmeellisimmillä tavoilla. Kupissani höyryävä ”Armon Rautajumalatar” on toista maata. Sen nimi herättää kunnioitusta. Maku on puhdas, paahteinen ja makea.

Minulta on usein kysytty, olenko tee- vai kahvi-ihmisiä. Kysymys on minusta outo, sillä kysehän on aivan eri nautintoaineista, joilla on aivan erilaiset vaikutukset. Vastaan yleensä – jotakuinkin totuudenmukaisesti – että juon mielläni aamuisin kahvia ja iltapäivällä teetä. Iltaisin vältän kofeiinipitoisia juomia, koska ne vaikuttavat uneni laatuun.

14.00 Unohtuneet päiväkahvit

Ajatukset tuntuvat sumuisilta. Kiinalainen rautajumalatar ei selvästikään tehnyt tehtäväänsä. Tunnen tarvitsevani ylimääräistä piristystä ja päätän poiketa tavoistani: on iltapäiväkahvien aika.

Jauhan parin kupillisen verran papuja ja kaadan kiehuvaa vettä niiden päälle. Ajatukseni ovat kuitenkin täysin uppoutuneet työhöni, joten tuskin edes huomaan, miltä pieneen, auringonkukan kuvalla koristeltuun kuppiin kaatamani neste maistuu. Kuinka suuri osa elämästämme kuluu näin? Valuu ohi ilman, että edes tajuamme mitä tapahtui?

16.22 ”Lounas”

Minulla on vajaa tunti aikaa kokata jotain, ennen kuin iltatyöt kutsuvat.

Kaapista löytyy ainekset chana masalaan, intialaiseen kikhernekastikkeeseen: purkki paseerattua tomaattia, purkki kikherneitä, inkiväärinjuuri, kikhernejauhoa, rypsiöljyä, mausteita. Niin yksinkertaista, niin maukasta. Opin reseptin internetin Manjula’s Kitchen -sivustolta, joka on Amerikassa asuvan intialaisen kotirouvan loistava reseptivideosivusto. ”Namaste, I am Manjula, welcome to my kitchen.” Valmistamiseen menee vartti.

Syön kastikkeen kanssa perunarieskaa, joka ajaa hyvin perinteisen intialaisen leivän asian. Olen kiinnostunut intialaisesta kulttuurista ja pidän paljon myös maan ruokakulttuurista. Kasvissyöjälle Intian perinteikäs kasviskeittiö tarjoaa herkullisimmat vaihtoehdot. On mielenkiintoista, että Intiassa ravintoloiden ulkopuolella lukee erikseen, jos ne tarjoavat myös liharuokaa. Lisäksi liharuokaa kutsutaan tavallisesti yleisnimityksellä ”non-vegetarian”.

Aloin kasvissyöjäksi puolihuomaamattani opiskeluaikana. Muutettuani pois kotoa söin vähemmän ja vähemmän liharuokia. Kalaa söin silti usein. Lopulta päätin tarkoituksellisesti jättää pois kaikkien eläinten, myös kalojen lihan. Päätökseni myötä kiinnostuin eläinten oikeuksista ja elin sittemmin pari vuotta täysin vegaanina, ilman mitään eläinperäisiä ruokia. Joksikin aikaa luovuin jopa nahkakengistä, -hanskoista, -vöistä jne. Saatoin hetken jopa uskoa, ainakin toivoa, että lihansyönti loppuisi joskus koko maailmasta.

Älytön ajatus, myönnetään. Pari vuotta sitten aloin taas syödä juustoa, sitten myös kananmunia. En ole joutunut sellaiseen tilanteeseen, mutta nykyisin voisin tietyissä tilanteissa jopa syödä lihaa. Esimerkiksi jos menisin Mongoliaan. Pohjois-Norjakin on siinä rajoilla, että voisin syödä kalaa siellä ollessani. Mitä mieltä on kuljettaa kasviksia paikkoihin, joissa ei kasva mikään?

Vaikken edelleenkään syö lihaa, pidän ajatusta globaalista lihansyönnin loppumisesta mahdottomana ja jopa epätoivottavana. Tehotuotanto on todellinen eettinen ja ekologinen ongelma, mutta ruoka on muutakin kuin politiikkaa. Se on kulttuuria. Mieluummin näkisin ruoantuotannon muuttuvan paikalliseksi ja luomun muuttuvan erikoisuudesta normiksi. Olisi ehkä parempi syödä lähimmästä rannasta pyydettyjä kaloja, kuin toiselta puolen maapalloa lennätettyjä papuja.

Mutta entäpä minun afrikkalainen aamukahvini, kiinalainen teeni, intialainen kikhernekastikkeeni? Ne ovat kaikkea muuta kuin lähiruokaa. Pärjäisinkö kaarnasta tehdyllä korvikekahvilla ja hernekeitolla? Siltä varalta, että globaalit markkinavirrat tyrehtyvät, voin lohduttautua sillä, että ainakin pidän suomalaisista juureksista.

Tekemäni annos chana masalaa osoittautui aika pieneksi. Jätän puolet kastikkeesta töissä olevalle tyttöystävälleni ja täydennän oman ateriani omenalla. Yritän keskittyä sen makeuteen, mehukkuuteen ja tuntumaan suussa. Ruoasta nauttii enemmän, jos siihen keskittyy.

Töihin lähtiessäni leikkaan omenastani siivun ja annan sen kanillemme, joka käy innokkaasti herkkupalan kimppuun.

18.30 Eväät

Otin töihin evääksi puolikkaan pussin suolattuja cashew-pähkinöitä, jonka ystäväni toi Thaimaan-matkaltaan, sekä proteiinirahkarae-purkin. Napostelen yksin pähkinöitäni ja mietin, miten globalisoituneessa maailmassa elämmekään.

Ei ole kauankaan siitä, kun ihminen liikkui elämänsä aikana syntymäpaikaltaan keskimäärin 30 kilometriä. Nyt tuntuu siltä, että kaikki ovat koko ajan tulossa lentokentältä tai menossa sinne. Olen itsekin käynyt ulkomailla tänä vuonna. Puhumattakaan siitä mistä päivittäin syömäni ruoka on peräisin. Koska viimeksi söin jotain Suomessa tehtyä? Silmälen rahkaraepurkkia ja totean, että ainakin ne ovat peräisin Seinäjoelta.

Repäisen purkin kannen auki. Hento, hieman keinotekoisen oloinen mandariinintuoksu leijailee nenääni. Katson tuoteselostetta. Kyllä, 3% mandariinia, aitoa tavaraa. Rakeiden kellertävä väri sen sijaan on peräisin betakaroteenista, ei mandariinista, kuten saattaisi olettaa.

Purkki on syöty kolmessa minuutissa. Nappaan päälle pari makean suolaista thaimaalaista cashew-pähkinää. Kaverini kertoi, että cashew-pähkinät kasvavat puussa, joka tuottaa isoja, pahanhajuisia hedelmiä. Herkulliset pikku cashew-pähkinät kasvavat näiden hedelmien pohjassa. Alueilla, joilla kasvaa paljon cashew-puita, leijailee kuulemma inhottava, pistävä haju. En ollut kuullut tällaista koskaan aiemmin.

Mielenkiintoista, mitä oikeastaan pidämme syömäkelpoisena ruokana. Jos nyt mietitään vaikkapa tämäniltaisia eväitäni, ne koostuivat periaatteessa hedelmällä maustetusta juoksettuneesta maidosta ja pahanhajuisia hedelmiä tuottavan eksoottisen puun pienen pienestä osasta.

Luonto on täynnä ihmeellisiä syötäväksi kelpaavia asioita, mutta ihminen on vielä kekseliäämpi. Sen sijaan, että tyytyisimme banaaneihin, appelsiineihin, mandariineihin, ynnä muihin luonnollisen tuotesuunnittelun mestariteoksiin, syömme mitä ihmeellisempiä asioita, joita on valmistettava ja jalostettava pitkään, ennen kuin ne muuttuvat syömäkelpoisiksi. On myös kiistanalaista, maistuvatko ne oikeasti hyvältä tai ovatko ne ravitsemuksellisesti mistään kotoisin. Ja entä sitten erikoisherkut, kuten homejuusto, jotka ovat itse asiassa pilaantunutta ruokaa?

Olenkin aina ihaillut fruitaristeja, jotka syövät pelkkiä hedelmiä ja pähkinöitä. Tosin Suomen oloissa voisi olla hiukan hankalaa selvitä. Ainakin, jos ei haluaisi olla riippuvainen tuontiruuasta. Taas ollaan globalisaation kysymysten äärellä.

22.00 Iltapala

Tulen töistä kotiin. Pieni päänsärky vaivaa. Epäilen, että olen syönyt liian kevyesti tänään. Ainakin tunnen itseni nälkäiseksi. Toisaalta, syön aina jotain töistä palattuani. Keho kuulemma ehdollistuu tuntemaan nälkää sen mukaan, milloin se on tottunut syömään. Siksi näläntunteella ja todellisella energiantarpeella ei välttämättä ole todellista yhteyttä keskenään. Syön kaksi ruisleipäviipaletta, joiden päälle laitan pari päivää sitten tekemääni hummus-tahnaa. Nakertelen leivät sähköpostin äärellä. Huomaan jääväni nälkäiseksi.

Iltapalani ovat yleensä tukevia. En saa unta nälkäisenä, pelkkä ajatuskin tuntuu sietämättömältä. Olen kuitenkin lähdössä aikaisin huomenaamuna pois kotoa viikonlopuksi, joten en ole käynyt kaupassa. Se ei toki tarkoita, etteikö kaapeissa olisi ruokaa. On kuitenkin eri asia, löytyykö niistä sitä, mitä olen tottunut syömään iltaisin.

Tottumuksilla on valtava voima. Vaikka puuro onkin minusta oiva valinta aamulla, iltapuuron keittämiseen kynnys on suurempi. Pohdin, olenko niin nälkäinen, että puuron keittäminen tulisi kysymykseen. Tämä kertoo ehkä jotain olennaista ajastamme ja kulttuuristamme. Emme useinkaan tiedä, paljonko kehomme todella tarvitsee ravintoa ja minkälaista ravintoa se oikeastaan tarvitsee. Konventiot, tottumukset ja mielikuvat ohjaavat meitä. Eikä asiaa helpota se, että valikoima on niin suuri.

Katsoin kerran dokumentin tiibetiläisestä karjapaimenesta, jolla ei ollut lainkaan omaisuutta. Hän sanoi, että pelkää ainoastaan rahaa ja että hänen lempiruokansa on tsampa. Liikutuin, koska tsampa, paahdettu ohra, on tiibetiläisten yksinkertaisin ruoka, jota syödään melkein joka aterialla. Dokumentin karjapaimen oli suomalaisella mittapuulla rutiköyhä, mutta hän söi lempiruokaansa joka aterialla. Minulla sen sijaan on kaappi täynnä erilaisia ruokia ja mietin, onko siellä mitään syötäväksi kelpaavaa.

Istun puolisen tuntia tietokoneen ääressä kuulostelemassa nälkääni. Päätän keittää puuroa. Laitan kattilan liedelle ja otan kaapista lasipurkin, jossa on neljän viljan luomuhiutaleita. Tyttöystäväni paahtaa itselleen leivän.

Puuro on upea ruoka. Sen sekaan voi laittaa melkein mitä tahansa. Otan pakastimesta viime kesänä poimittuja mustikoita, laitan puuron kylkeen nokareen tummaa tahini-tahnaa ja ripottelen päälle manteleita. Lopuksi tökkään lusikallisen hunajaa puuroon. Lämmin puuro sulattaa jäiset mustikat ja tekee hunajasta juoksevaa. Hetken kuluttua otan lusikan pois puuron sisältä ja valutan hunajan puuron päälle. Tämä tapani naurattaa aina tyttöystävääni.

Jälkisanat

Huomaan, etten kahvia ja teetä lukuunottamatta ole tähän mennessä kirjoittanut mitään siitä, mitä juon aterioideni yhteydessä. Tänään join joka aterialla vettä. Tavallisesti juon aamiaisella myös lasillisen tuoremehua, mutta muuten pidän elimistöni käynnissä vesijohtovedellä. Nytkin tietokoneeni vieressä on punainen metallipullo täynnä laadukasta Helsingin veden nektaria, jota juon päivässä ehkä 3 litraa.

Juomakelpoinen vesijohtovesi on ylellisyyttä, jota harvoin tulee arvostaneeksi tarpeeksi. Aasiassa matkustaessani olen joskus miettinyt, mitä paikalliset ajattelevat kalpeista länsimaalaisista, jotka suojaavat silmänsä tummilla laseilla ja kantavat mukanaan isoa muovipulloa puhdistettua vettä, koska sairastuisivat paikallisten käyttämästä vedestä. Ehkä paikallisetkin sairastuvat siitä, en tiedä, mutta silti syntyy vaikutelma hiljalleen rappeutuvista olennoista, joiden hyvinvointi on tekemässä heistä kyvyttömiä selviämään maailmassa.

Toisaalta kaikki hyvinvointimme ei ole keinotekoista. Olemme etuoikeutettuja myös puhtaiden luonnonvesiemme puolesta. Ikimuistoisin vedenjuontikokemukseni oli, kun astuin aamulla ulos autiotuvasta lähellä Pallas-tunturia. Kävelin silmiäni aamuauringossa siristäen tunturipurolle ja kumarruin juomaan. Vesi oli kirkasta, jäätävää ja hyvää. Vähän matkan päästä pari poroa katseli puuhiani. Tunsin kaiken olevan juuri niin kuin pitääkin.

”I am food, I am food, I am food. I am the food-eater. I am the food-eater. I am the food-eater. I am the combining agent. I am the combining agent. I am the combining agent. I am the first born of the world-order, earlier than the gods, in the centre of immortality. Whoso gives me, he surely does save thus. I, who am food, eat the eater of food.” – Taittiriya Upanishad

Onko joogan taru lopussa?

~ M.R. ~ Jätä kommentti
via Heavy Metal Yogi

Joogan päämäärä ja sivuvaikutukset

Haastattelin vastikään joogaopettajaa, joka kertoi pelkäävänsä, että joogan nykyinen suosio koituu sen kohtaloksi. Joogasta on tullut pelkkä tekniikka, väline, jolla pyritään saavuttamaan joitakin enemmän tai vähemmän välittömiä tuloksia.

Vaikka stressin lieventyminen, negatiivisista ajattelumalleista vapautuminen, hyvä terveys, mielenrauha ja energisyys ovatkin sinänsä hyviä asioita, ne ovat hänen mukaansa pelkkiä sivuvaikutuksia. Ja, iäkäs haastateltavani totesi, lääketieteessäkin sivuvaikutukset ovat yleensä haitallisia.

Yllätyin, sillä yleensä joogaopettajilla on tapana hehkuttaa joogan suosiota ja sitä, miten yhä useammat ihmiset löytävät sen parantavat vaikutukset. Mikä sitten on se joogan varsinainen tehtävä, jonka menettämistä opettaja pelkäsi?

Perinteisesti joogin päämäärä on äärimmäisen herkkä tietoisuuden tila, jossa on jäljellä ainoastaan puhdas tarkkaileminen, ilman osallistumista tai arvioimista. Tämä tila, jota Patanjali Yogasutran toisessa säkeessä kuvaa, on vaikea saavuttaa ja vielä vaikeampi ylläpitää. Se on sanojen tavoittamattomissa oleva kokemus puhtaasta, persoonattomasta tietoisuudesta.

Nykyisin joogan vaikutuksilla kuitenkin tarkoitetaan lähinnä asana-harjoittelun vaikutuksia kehoon ja mieleen. Asanat kohentavatkin terveyttä, tekevät ihmisestä energisemmän ja avaavat esimerkiksi lihaksiin varastoituneita tunnelukkoja. Alkujaan asanoita on kuitenkin harjoitettu kehon valmistamiseksi pitkään paikallaan istumiseen, jossa juuri edellä kuvattu hiljenemisen prosessi voi tapahtua.

Haastattelemani opettajan mukaan nykyjoogan ongelma siis on, että niin monet ihmiset haaskaavat asanaharjoittelun kiistattomat hyödyt normaaliin elämään, joogan varsinaisen päämäärän tavoittelun sijaan. Nykyjoogille varmasti provosoiva näkemys, muttei joogan historian kannalta lainkaan tavaton. Ennen kuin joogasta n. 70 vuotta sitten tuli koko kansan itsehoitomenetelmä, sitä harjoitettiin lähinnä osana uskonnollista hartaudenharjoitusta ja magiaa.

Jooga on muutakin kuin asanoita

Joogan harrastajat pitävät yleensä edustamaansa perinnettä ”aitona joogana” ja omaa kokemustaan sen toimivuuden erehtymättömänä mittarina. Tutkijat puolestaan välttävät tavallisesti kaikenlaista puhetta joogan päämäärästä, sekä vastakkainasettelua ”aidon” ja ”epäaidon” joogan välillä. He näkevät joogan ajassa muuttuvana sosiaalisena ilmiönä, jolla ei ole pysyvää olemusta. Heille kaikki mitä kutsutaan ”joogaksi” on joogaa siinä missä mikä tahansa muukin.

En ole itse perinteisessä mielessä edistynyt joogi enkä – myönnettäköön – nykyisin edes kovin ahkera asanoiden harjoittaja. Olen varmastikin uhrannut enemmän aikaa joogaa koskevien kirjojen lukemiseen kuin matolla hikoiluun. Elämäntapani ei muistuta millään tavoin klassisissa joogateksteissä kuvattua ihannetta, eikä minulla näin ollen ole omakohtaista kokemusta Patanjalin kuvaamista tiloista.

Näistä varauksista huolimatta minulle ei tuota ongelmia todeta, että se jooga, mistä esimerkiksi Patanjali puhuu, ja se, mitä useimmat meistä harjoittavat, ovat lähes tyystin eri asioita. Kun huomioidaan ne maailmankuvalliset ja kulttuuriset yhteydet, joihin erilaiset joogatulkinnat kiinnittyvät, näyttää vahvasti siltä, että erot eivät ole pelkästään pinnallisia.

Tähän ei tarvitse sisältyä minkäänlaista arvostelua. On esimerkiksi kiistatonta, että asanaharjoitukset ovat tarjonneet miljoonille ihmisille avun lukemattomiin ruumiillisiin ja mielellisiin ongelmiin. Toisaalta on myös ihmisiä, haastattelemani opettaja mukaanlukien, joille joogan syvemmät ulottuvuudet eivät ole pelkkää filosofiaa, kutkuttavan ”henkistä” estetiikkaa tai teoreettisia ihanteita. Heistä pohdinnat joogan olemuksesta vaikuttavat epäilemättä yhtä tarpeettomilta kuin niistä, jotka näkevät harjoituksessa itsensä perustelevan menetelmän hyvinvointiin ja terveyteen.

Onko mahdollista hyväksyä tämä tosiasia, ja samalla myöntää, että nykymuotoinen asanaharjoitus on aivan vastikään tehty, äärimmäisen pieni sivuhuomautus suhteessa siihen, mitä jooga on eri aikoina ja eri paikoissa merkinnyt? Ollaanpa joogan syvempiä päämääriä koskevista väitteistä mitä tahansa mieltä, on selvää että harjoituksen merkityksen typistäminen psykofyysisiin hyötyihin ei tee oikeutta sen historialle tai länsimaisen joogailmiön reunamilla ja ulkopuolella vaikuttaville tulkinnoille.

Hyväksikäyttäjien temmellyskenttä

Entä miksi itse katson tarpeelliseksi vatvoa asiaa näppäimistön ääressä joogamaton tai meditaatiotyynyn sijaan? Syitä on epäilemättä monia. Osa niistä liittyy siihen, miksi itse alunperin kiinnostuin joogasta, osa taas tapaani tarkastella tällaisia ilmiöitä uskontotieteen näkökulmasta. Kun seuraan vaikkapa joogan käsittelyä mediassa, mietin olenko harhainen tonkiessani ilmiön uskonnollisfilosofisia piirteitä, jotka itselleni ovat aina olleet joogan kiehtovin puoli. Se jooga, josta aikakauslehdissä kirjoitetaan, on hauskaa ja hyödyllistä, mutta joogan muut puolet yksinkertaisesti kiinnostavat minua enemmän.

Toinen, tietyssä mielessä tärkeämpi syy on kuitenkin se hämmennys, joka mielestäni välittyy monista joogaa koskevista puheenvuoroista ja keskusteluista, ja jota jopa tarkoituksellisesti ruokitaan joogaa koskevassa markkinoinnissa.

Kulttuurimme on siinä määrin moderni ja maallistunut, että monet joogan uskonnollisiin juuriin liittyvät piirteet näyttäytyvät meille yhtä aikaa käsittämättöminä ja kiehtovina. Samalla tämä uskonnollisuutta ja henkisyyttä koskeva epätietoisuuden ja nälän yhdistelmä tarjoaa hedelmällistä maaperää kaikenlaisille puoskareille, hyväksikäyttäjille ja manipulaattoreille, joista osa jopa pahimmassa tapauksessa itse uskoo omiin opetuksiinsa.

Viattomimmassa tapauksessa jumppaa myydään intialaisella eksotiikalla, pahemmassa tapauksessa ihmisiä houkutellaan hyväksikäytettäviksi mitä kieroutuneemmilla tavoilla lupaamalla ”henkistä kehitystä” tai jopa ”valaistumista”. Usein ”opettajan” tai ”gurun” asemaa hyväksikäytetään sumeilematta. Toisaalta näihin hahmoihin myös kohdistetaan täysin mielikuvituksellisia odotuksia, vaikkei opettaja sellaisia itse ruokkisikaan.

Toisinaan minusta vaikuttaakin siltä, että kaikki loputkin kaikenlaiseen henkisyyteen liittyvät piirteet olisi parempi karsia kertaheitolla nykyjoogasta. Tällöin jäljelle jäisi virkistävä ja terveyttä edistävä kehon ja mielen harjoitus, josta kuka tahansa voisi hyötyä. Voitaisiin rauhassa keskittyä muokkaamaan harjoituksesta sellainen, että turhilta loukkaantumisilta vältyttäisiin. Tulisi selväksi, ettei joogaopettaja ei ole kitaransoitonopettajaa kummempi auktoriteetti, eikä harjoituksesta seuraa mitään sen mystisempää kuin taito vääntää itsensä kummallisiin asentoihin, ja hyvässä tapauksessa terveys, rentous ja parempi oman ruumiin tuntemus.

Toisaalta en voi olla ajattelematta, että samalla menetettäisiin jotain todellista. On merkkejä toisenlaisestakin joogaperinteestä, ja joogan klassiset tekstit sisältävät hyvin konkreettisia kuvauksia siitä, mitä ”henkisyys” ja ”kehitys” joogan näkökulmasta tarkoittavat. Tämä on täysin eri asia kuin nykyinen ”jooga tarjoaa kaikille kaikkea” -suuntaus.

Mihin joogatutkimusta tarvitaan?

Haluamatta viedä aihetta mitenkään liian abstraktille tasolle, minusta vaikuttaa siltä, että siinä on kaksi keskeistä, toisiaan täydentävää näkökohtaa.

Ensimmäinen on tieto, ja omien motiivien tarkastelu. Kun jokin vetää meitä puoleensa, meidän on kysyttävä, mitä oikeastaan etsimme ja voiko kyseinen asia tarjota sitä meille. Tämä edellyttää sekä tiedon hankkimista että itsetutkiskelua.

Toinen näkökohta on avarakatseisuus. On hyväksyttävä, ettei käsityksemme jostain asiasta todennäköisesti ole koko totuus siitä. Vasta kun myönnämme, ettemme todella ymmärrä jotain asiaa, voimme vähitellen alkaa hahmottaa, mitä se todella on.

Vaikka siis joogan merkitys mitataankin joogamatolla ja/tai meditaatiotyynyllä (tai ashramissa tai erakkoluolassa), eivätkä kirjat tai tällaiset subjektiiviset pohdinnat muuta sitä miksikään, voi joogapiireissä paljon parjattu ”teoria” auttaa molemmissa edellä mainituissa asioissa. Toisaalta se lisää tietoa ja antaa välineitä omien motiivien tarkasteluun. Toisaalta se voi kyseenalaistaa kokemukseen perustuvat käsityksemme ja syventää ymmärrystämme avaamalla uusia näköaloja.

Näin varustautuneina voimme parhaassa tapauksessa sekä saada joogasta irti sen, mitä tarvitsemme, että toivottavasti välttää sen pahimmat ansakuopat.

Pohdintoja katoamisesta: Ulver, Shiva ja syksy

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Ulverin albumi Shadows of the Sun ilmestyi syksyllä 2007, vain muutamaa päivää ennen ensimmäistä Intian-matkani. Levy kulki mukanani mp3-soittimessa ja paneuduin siihen lähinnä pitkillä bussimatkoillani kapeiden vuoristoteiden halki. Sanoinkuvaamattomien maisemien aiheuttama ihailu tasapainoilli hyvin todellisen kuolemanpelon kanssa tien pikkuhiljaa murentuessa bussin renkaiden alla syvyyksiin vieriväksi soraksi.

Outoa kyllä, minua rauhoitti ainoastaan ajatus siitä, että jos saattuisimme suistumaan rotkoon, loppu tulisi nopeasti ja väistämättä. Tilanteen vaarallisuudesta huolimatta, tai oikeastaan siitä johtuen, tunsin syvää iloa ja vapautta. Ymmärsin hyvin konkreettisesti, ettei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä tilanne. Mikään ei ole hallinnassani.

Tietyssä mielessä matkustaminen huonokuntoisilla vuoristoteillä ei eroa olennaisesti mistään muusta elämässämme kohtaamasta. Katoavuus on koko ajan läsnä. Olisiko samalla asenteella siis mahdollista suhtautua elämän suurempiin ja pienempiin vastoinkäymisiin, sellaisiin, jotka eivät varsinaisesti uhkaa eloonjäämistä, mutta jotka kaikesta huolimatta tuntuvat vaikeilta hyväksyä?

Korvanapeissani soineen Shadows of the Sunin avaava, kreikkalaisen aamunkoiton jumalattaren mukaan nimetty Eos maalaa pelkistetyin vedoin  armottoman toteavan kuvan maanpäällisen elämän hetkellisyydestä. Kappale päättyy sanskritinkieliseen mantraan, joka jo ensikuulemalta teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Sen alkuperä ja merkitys kuitenkin selvisivät minulle vasta myöhemmin, paljon matkani jälkeen.

Kyseessä on ote hindufilosofi Adi Shankaran kirjoittamasta Shiva Manasa Puja -rukouksesta, jossa palvoja visualisoi mielessään rikkauksia ja uhraa ne kaikki Shivalle, muutoksen ja tuhoutumisen jumalalle. Lopulta palvoja toteaa, että kaikki hänen arkisetkin tekonsa ovat uhreja pysymättömyyden, hetkellisyyden, katoavuuden jumalalle ja että hänen oma ruumiinsa on tämän koti.

Vastikään muuan haastattelemani Shaiva siddhanta -perinteen opettaja totesi, että on yksinkertainen tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin joudumme päästämään irti aivan kaikesta. Juuri tämä jatkuva kuolemisen prosessi, jota Shivan hahmo ilmentää, voi opettaa meille mitä elämä todella on.

Ulverin kappaleen musertava tunnelma kuitenkin muistuttaa, miten vaikeasta asiasta on kyse. Irti päästäminen ei ole koskaan helppoa, ja sitä pitääkin varoa romantisoimasta. Bussissa kokemani pelko oli todellista, ja kykenin päästämään siitä irti ainoastaan, koska kyydistä hyppääminenkään ei ollut mahdollista.

Tuntuu kuitenkin merkitykselliseltä, että juuri tämä kappale on mielessäni yhdistynyt Himalajan vuoristoon, Shivan kotipaikkaan, kohtalolle antautumisen tuomaan vapaudentunteeseen ja syksyyn, kuihtumisen vuodenaikaan. Huolimatta siitä, etten itse muodollisesti kuulu Shivan palvojiin, en voi olla arvostamatta tätä merkitysten kasautumista ja niistä kumpuavaa arvokasta, joskin vaikeasti toteutettavaa opetusta.

”Kuka on Peke?” Virta-lehden arkistossa

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Virta-lehden toisessa, elokuva-aiheisessa numerossa yhdeksän vuotta sitten julkaistu Kauko Röyhkän haastattelu oli ensimmäinen haastatteluni. Muistan tilanteen vieläkin hyvin. Haastattelun aluksi Röyhkä kysyi, onko kyseessä jokin teologian opiskelijoiden lehti, ja vaikutti vähän pettyneeltä kun vastasin kieltävästi. Hän vastaili etukäteen mietittyihin kysymyksiini tottuneesti, lähes sellaisenaan lehtikelpoisia lauseita. Ainoastaan mainitessani Andrei Tarkovskin hän vaikutti silminnähden innostuneelta.

Huolimatta siitä, että jälkikäteen olen harmitellut sitä, etten päässyt haastattelussa pintaa syvemmälle, siinä on yhä muutamia kiinnostavia kohtia. Röyhkän aikanaan kohua herättänyttä okkultismikiinnostusta sivutaan, kuten myös hänen näkemyksiään politiikasta, mediasta ja muusikon tehtävästä. Tässä muutamia otteita Röyhkän vastauksista:

”[P]olitiikassa kerätään irtopisteitä esiintymällä muka suoraselkäisinä ja Suomen kannattajina. Se on aivan helvetin tyhmää. Mielestäni kaikille ihmisille pitäisi sanoa, että älkää äänestäkö niitä jotka esiintyvät suurimpina moralisteina, ne ovat täysin valheellisia tyyppejä…Huijareita.”

”[Y]hdessä vaiheessa olin kiinnostunut okkultismista, koska ajattelin, että ihmisessä täytyy olla jotain tuntemattomia alueita. Näin okkultismin keinona päästä siihen tuntemattomaan kiinni. Mutta enpä tiedä…Minulle riittää hiljentyminen jossain rauhallisessa paikassa. Mutta että onko Jumala olemassa vai ei, se on loppujen lopuksi samantekevää. Sellaista Jumalaa, joka tuomitsee ihmisiä syntien takia taivaaseen tai helvettiin ei ole. Sellainen Jumala on vain kovasti omien tekijöittensä näköinen. (naurua)”

”Ainakin voi tuoda jonkinlaisen vaihtoehdon. Voi antaa jonkinlaisia elämänohjeita tai käsityksiä, että on olemassa jotain muutakin kuin esimerkiksi se, mitä televisio tarjoaa. Ei kaikkien tarvitse olla yhtenäisessä kulttuurissa, kaikkien ei tarvitse lukea iltapäivälehtiä ja katsoa miten Kimi Räikkönen pärjää formuloissa. Kaikkien ei tarvitse tehdä samoja asioita, voi tehdä muutakin, kuunnella omituista musiikkia ja mennä istumaan metsään katsomaan kun muurahaiset kävelee.”

Lue koko juttu Virta-lehden nettisivuilla!

Henkilökohtaisia huomioita kirjoittamisesta

~ M.R. ~ Jätä kommentti

kirjuri

Inspiraatioon ei voi luottaa

Kirjoittaminen on minulle yksinkertaista käsityötä. Se etenee vaiheittain, suurista linjoista yksityiskohtiin. Usein teen ensin karkean luonnoksen työn alla olevan tekstin rakenteesta, jota alan vähitellen täydentää. Ensin ranskalaisia viivoja ja irrallisia sanoja, sitten lauseita ja kappaleita. Lopulta tuloksena on raaka luonnos tekstistä, ”tekstiaines”, joka on valmis muokattavaksi ja todennäköisesti osittain uudelleenkirjoitettavaksi. Teksti on jatkuvassa liikkeessä aina siihen hetkeen, jolloin päästän sen käsistäni. Olen tottunut elämään digitaalisen tekstinkäsittelyn maailmassa.

Toki olen kokenut tilanteita, jolloin jokin idea aivan äkkiarvaamatta kirkastuu ja vaatii tulla toteutetuksi; jolloin palaset loksahtelevat kohdalleen kuin itsestään ja merkityksien syvyydet avautuvat kerros toisensa jälkeen. Nämä kokemukset ovat lahjoja, korvaamattomia merkkejä ja tienviittoja, jotka eivät kaipaa saati salli selityksiä. Jokainen vähänkään pitkäjänteisemmän projektin kanssa puuhastellut on kuitenkin varmasti kanssani yhtä mieltä siitä, että yleensä inspiraation odottelu on kuin Beckettin näytelmästä. Sen saapumisen varaan ei kannata laskea toivoaan.

Liiallisessa inspiraation korostamisessa ongelmallisinta on mielestäni se, että siinä huomio kiinnitetään kaikkeen muuhun paitsi tärkeimpään, itse kirjoittamiseen. Pohjimmiltaan kirjoittamisessa ei ole minulle mitään salaperäistä. Se ei varsinaisesti vaadi oivalluksia, vaan hyviä istumalihaksia, säännöllisyyttä ja kärsivällisyyttä. Oivallukset ja innoittuneet tilat tulevat, jos tulevat. Toisaalta, jos kirjoittamista pitää pelkkänä ojankaivuuna tai palikoiden järjestelynä, tulee tekstistä helposti puisevaa. Kirjoitan itsekin vähän väliä tekstiä, joka jättää tunteet ja ruumiin nälkäiseksi, puhuttelee pelkästään älyä ja saattaa sen pitemmän päälle ähkyyn. On päästävä syvemmälle.

Monet kirjoittelijat tavoittelevat näitä syvempiä tasoja erilaisilla ritualistisilla toimilla ja vaikutelmilla, jotka puhuttelevat niitä olemisen osia, jotka eivät käytä sanoja. Inspiraation tavoin ne noudattavat omia lakejaan. Sen myönnytyksen voinkin inspiraatiolle tehdä, että aloitan työskentelyn yleensä keittämällä kupin teetä tai kahvia. Se on rituaali, joka virittää kehoni, tunteeni ja mieleni kirjoittamiseen. Toinen merkittävä rituaali on, että usein pitkän tekstinkäsittelyrupeaman jälkeen lähden lenkille. Pelkällä teenjuonnilla ja ulkoilulla ei kuitenkaan kirjoiteta edes yhtä vaivaista blogitekstiä, kuten viime kuukausien hiljaisuus on kiistattomasti todistanut.

Uskalla kirjoittaa paskaa

Tähän mennessä tärkeimmät kirjoittamisesta oppimani asiat ovat liittyneet aloittamiseen ja keskittymiseen. Molemmat liittyvät olennaisesti edellisen osion aiheena olevaan, itselleni suunnattuun kehotukseen olla luottamatta inspiraatioon. Kirjoittamisessa kehittyy kirjoittamalla paljon, ei odottamalla täydellisen tekstin taianomaista ilmestymistä paperille. Tästä syystä on tarpeen kirjoittaa niinäkin päivinä, kun ajatukset muistuttavat usvaista suota, näppäimistö tuntuu sisältävän tuntemattomia merkkejä, ulkona on hieno ilma, sosiaalisessa mediassa kuhisee ja youtubesta löytyy hauskoja videoita.

Mutta entä jos tekstiä ei yksinkertaisesti tule? Ainoa keksimäni ratkaisu on se, että suhtaudun kirjoittamiseen harjoituksena. Jokainen päivä näppäimistön ääressä on kirjoittamisen taidon harjoittelemista. Tarkoitus ei ole luoda täydellisiä tai edes hyviä lopputuloksia, vaan harjaantua tietyssä taidossa. Käytännössä lähestymistapani tiivistyy kaikessa koruttomuudessaan mottoon ”uskalla kirjoittaa paskaa”. Vaikka tietty itsekritiikki ja ankaruuskin omaa tekstiä kohtaan ovat kiistattomia hyveitä, niille ei ole mitään käyttöä siinä vaiheessa, jossa tärkeintä on ”tekstiaineksen” tuottaminen. Kaikkein tärkeintä on avata hanat, saada teksti liikkeelle. Jahkailun ja arvioimisen sijaan on parempi vain kirjoittaa, katsoa mitä tulee, riippumatta siitä, vaikuttaako se juuri sillä hetkellä ”hyvältä” vai ”huonolta”. Kaikkeen voi suhtautua toteamalla ”jaha, tänään tuli tällaista”. Lisäksi on varmaa, että sanoilla on eri päivinä erilainen kaiku, ja kaikkea voi joka tapauksessa korjailla myöhemmin.

Siis yksinkertaisesti: alkuvaikeuksista selviää lähes poikkeuksetta sinnikkäällä perseenpuuduttamisella, ja niiden ylittämisen jälkeen asiat alkavat yleensä luistaa…

Keskittymään oppii keskittymällä

…Kunnes keskittyminen taas herpaantuu. Jossain vaiheessa kirjoittamiseen tulee syystä tai toisesta pysähdys. Ehkä jokin käsiteltävä asia vaatii hieman enemmän miettimistä, ehkä mieleen tulee jotain muuta. Tunnistan ainakin itsessäni taipumuksen livahtaa Facebookiin tai sähköpostiin välittömästi ensimmäisen esteen ilmaantuessa, kun huomio herpaantuu, ajatus lakkaa luistamasta kuin itsestään, tai kun työ ei yksinkertaisesti huvita. Jokin  vaatii minulta aktiivisempaa osanottoa kuin mihin mukavuudenhaluni on valmistautunut. Se on epämiellyttävä tunne. Miksen siis pitäisi pientä taukoa? Ehkä ongelma katoaa itsestään.

Vaikka asiat joskus selkenevätkin, kun nousee hetkeksi koneen äärestä, katsoo ulos ikkunasta, keittää lisää teetä tai käy vessassa, takaa työskentely internet-yhteyden ääressä sen, että todennäköisesti levähdyshetkeni aikana jokin vie huomioni entistä kauemmas siitä, mitä olen tekemässä, ja kun lopulta palaan tekstin pariin, olen taas alkupisteessä. Pitkään ja huolella rakentamani ajatusten kaari on katkennut. Teksti voi jatkua, mutta se ei enää etene samaan suuntaan. Jos ei muuta, olen kuluttanut aikaa johonkin muuhun kuin kirjoittamiseen. Kysymys siis kuuluukin, miten ylläpitää keskittymistä tämän kriittisen vaiheen yli?

Ainoa löytämäni vastaus kuuluu kaikessa turhauttavuudessaan: keskittymällä. Päästämällä irti kaikesta, mikä vie huomiota pois kirjoittamisesta, palauttamalla mielen lempeästi mutta vakaasti takaisin työn alla olevaan tekstiin, vetämällä syvään henkeä, rentoutumalla ja jatkamalla kirjoittamista. Se muistuttaa tietyllä tapaa meditaation harjoittamista ja siinä auttaa huomattavasti, jos on määrittänyt kirjoittamiselleen ajalliset raamit. Keskittyminen helpottuu, kun mielen rauhattomat osat tietävät, että niitä vaaditaan hillitsemään itsensä vain tietyn aikaa.

Jaksottamisen taito

Itse käytän työn jaksottamisen apuvälineenä hiukan sovellettua versiota Francesco Cirillon kehittämästä Pomodoro-menetelmästä, jossa työskentely jaetaan 25 minuutin jaksoihin. Jaksojen välillä pidetään pieni tauko ja työskentely etenee neljän jakson yksiköissä. Tällainen jaksotettu työskentely on auttanut minua ennen kaikkea sen oivaltamisessa, että jo 25 pelkästään kirjoittamiselle omistettua minuuttia tuottaa parempia tuloksia kuin kaksi tuntia hapuilua sähköpostin, uutisten, hupisivujen ja kirjoittamisen välillä. Monet elättelevät harhakuvaa, että ahkeruutta tai tuotteliaisuutta voidaan parhaiten mitata työhön käytettyjen tuntien määrällä. Tosiasiassa tärkeämpää on se, miten laadukkaasti aika, kuinka pitkä tai lyhyt tahansa, käytetään.

Jotkut ovat toki kritisoineet Pomodoro-menetelmää siitä, että siinä keskittyminen katkaistaan vähän väliä, eikä inspiraatiota tai ns. flow-tilaa pääse syntymään. Oma kokemukseni on kuitenkin päinvastainen. Sen lisäksi, että työn jakaminen lyhyehköihin jaksoihin helpottaa aloittamista, se myös helpottaa työn ylläpitämistä, mikä puolestaan auttaa kirjoitusprosessin syvenemisessä. Samalla säännölliset tauot kuitenkin estävät liiallisen työhön uppoutumisen. Mutta tarkoitus ei olekaan päästä hallitsemattomaan inspiraation tilaan, vaan oppia hallitsemaan omaa huomio- ja keskittymiskykyään.

Milloin teksti on valmis?

Aloittamisen ja keskittymisen jälkeen on kuitenkin jäljellä vielä yksi ongelma: viimeistely. Myös juuri ennen tämän kappaleen kirjoittamista kirjoittamiseni keskeytyi. Vaikuttaa siltä, että alkuvaikeuksien ja kirjoittamisen ylläpitämisen onnistuttua, lopun jo häämöttäessä, tapahtuu jotain odottamatonta. Jokin tekee tekstin loppuunsaattamisesta yllättävän vaikeaa. Vaikeudet saattavat alkaa, kun pitäisi kietoa tekstin punaiset langat yhteen, kirjoittaa vielä viimeinen luku, tai kun pitäisi vielä oikolukea teksti ja tehdä viimeiset viilaukset. Ne voivat ilmetä joko innon lopahtamisena, ylitsepääsemättömiltä vaikuttavina ongelmina tai liiallisena kiirehtimisenä. Ensimmäisessä tapauksessa teksti jää roikkumaan viittä vaille valmiina, jälkimmäisessä se lähetetään eteenpäin puoliraakana.

En ole aivan varma, miten nämä ongelmat olisi paras kohdata. Joskus työn pysähtyminen loppumetreillä ratkeaa yksinkertaisesti odottamalla. Joskus se taas vaatii kovempaa puskemista. Joskus loppukiirehtimisen välttäminen voi johtaa toiseen ääripäähän, tekstin loputtomaan hiomiseen, mikä ei enää mitenkään paranna lopputulosta. En ole yksinkertaisesti kirjoittanut tarpeeksi, että tuntisin tämän prosessin tarpeeksi syvällisesti ja olisin nähnyt riittävästi erilaisia lopputuloksia. Kirjoitin kolme neljännestä tästä tekstistä jo toukokuussa. Kun viimeistelin sen tänään, lopputulos oli hyvin erilainen kuin mihin suuntaan teksti näytti kaksi kuukautta sitten kehittyvän. Oliko odottaminen välttämätöntä tekstin kypsymiselle, vai jäikö jotain kirjoittamatta ja tuliko sen tilalle jotain muuta? Onko tämä teksti nyt valmis, paras mahdollinen versio itsestään, vai pitäisikö sitä vielä hioa? Miten nämä asiat tiedetään?

Mark Twainin kerrotaan sanoneen, että tekstin varsinainen kirjoittaminen alkaa sillä hetkellä, kun kirjoittaja on omasta mielestään saanut sen valmiiksi. Vasta silloin hänellä on kutakuinkin realistinen käsitys siitä, mitä hän haluaa sanoa. Ymmärrän tämän näkemyksen varsin hyvin. Jos tarkoitukseni olisi tuottaa täydellistä tekstiä, jättäisin tämänkin kirjoituksen lepäämään tämän kappaleen jälkeen viikoksi tai pariksi ja kirjoittaisin sitten uuden, huomattavasti kiteytyneemmän version, joka epäilemättä olisi parempi. Ehkä joskus vielä teenkin niin. Tämä versio on kuitenkin valmis juuri nyt.

Väärän opettajan oikeat opetukset – Vikram Gandhin Kumaré

~ M.R. ~ 2 kommenttia

kumare_banner

Katsoin viikonloppuna viime vuoden Rakkautta ja anarkiaa -festareilla missaamani dokumentin Kumaré (2012). Ohjaaja Vikram Gandhi on intialaiseen perheeseen syntynyt ja perinteisen hindulaisen kasvatuksen saanut amerikkalainen. Aikuisena välienselvittely uskonnollisten kysymysten kanssa johti hänet tapaamaan useita intialaisia guruja ja joogeja. Paneutumisestaan huolimatta Vikram ei vakuuttunut näiden opetuksista. Hänestä tuntui, ettei sanojen takana ollut mitään todellista.

Niinpä Vikram antoi tukkansa ja partansa kasvaa, omaksui stereotyyppisen intialaisen aksentin (vaikka puhuikin sujuvaa amerikanenglantia) ja pukeutui oranssiin kaapuun. Viimeistelläkseen vaikutelman, hän alkoi harjoittaa jooga-asanoita ja meditaatiota. Näin Vikramista tuli Kumaré, joogaguru. Lopputulos oli pelottavan uskottava. Jokainen joogaan, meditaatioon tai muihin henkisiin perinteisiin tutustunut tunnistaa varmasti Kumarén olemuksen ja retoriikan.

Kumarén ”opetus” oli sekametelisoppa intialaiselta filosofialta kuulostavia fraaseja ja itse keksittyjä meditaatio- ja asanaharjoituksia. Kaksi hehkeää mimmiä avustajinaan hän alkoi levittää opetustaan Arizonan joogakouluilla. Nopeasti Kumarén ”ashramiin” kokoontui neljäntoista innokkaan, gurunsa viisaudesta vakuuttuneen oppilaan ryhmä. Vikram Gandhin dokumentti kuvaa sitä, miten valeguru löysi oppilaansa, mitä hän opetti heille ja miten hän lopulta paljasti totuuden itsestään.

Kumaréa voisi tarkastella monestakin näkökulmasta. Yksi on kysymys siitä, olisivatko Kumarén harjoitukset toimineet, tai olisiko kukaan edes kuunnellut uutta gurua, jos tämä ei olisi näyttänyt ja kuulostanut stereotyyppisen intialaiselta. Olisivatko oppilaat paljastaneet lyhyen tuttavuuden jälkeen henkilökohtaisia asioitaan vaikkapa ”Väinöksi” itseään kutsuvalle keski-ikäiselle, tuulipukuun pukeutuvalle valkoiselle miehelle?

Ainakin myytti ”henkisestä idästä” siis näyttää olevan elossa ja hyvissä voimissa. Samalla Kumaré herättää laajempia kysymyksiä siitä, miksi ihmiset oikeastaan hakeutuvat ”henkisten opettajien” luokse ja mitä he odottavat löytävänsä. Hämmentävintä kuitenkin on, että Kumarén tuulesta temmatut harjoitukset tuntuvat toimivan. Hänen oppilaansa alkavat vähitellen kokea positiivisia muutoksia elämässään.

Vikram Gandhin tärkein teesi vaikuttaa olevan, ettei guruja tarvita, vaan kukin voi ratkaista ongelmansa itse. Kumaré toistaakin oppilailleen herkeämättä, ettei oikeastaan ole mikään opettaja ja että hän on itse asiassa huijari. Tietenkään hän ei paljasta koko totuutta itsestään, mutta tekee silti kaikkensa vakuuttaakseen oppilaansa siitä, että heillä itsellään on jo kaikki tarvittavat vastaukset.

Kaikkia Kumarén oppilaita tuntuu yhdistävän merkityksettömyyden tunne, joka ilmenee huonoina elämäntapoina ja ajelehtimisena ilman suuntaa. Kumarén opetuksien avulla he vaikuttavat saavan järjestystä ja sisältöä elämäänsä. Tämä ei ole mikään pieni saavutus. Samalla dokumentin antama kuva ”henkisyydestä” tuntuu kuitenkin turhan kapealta. Tarkoitukseni ei ole vähätellä elokuvan sisältöä, eikä varsinkaan siinä esiintyvien ihmisten saavutuksia, mutta lienee paikallaan kiinnittää huomio siihen, mistä sen ohjaaja oikeastaan puhuu kyseenalaistaessaan gurujen tarpeellisuuden.

Jooga, buddhalaisuus, vedanta-filosofia ja muut henkiset menetelmät tähtäävät perinteisesti ihmisen rajallisen minäkäsityksen ylittämiseen. Ne viittaavat siihen, että ihmisen todellinen olemus on jotain muuta kuin persoonallinen minäkäsitys, ajatukset, tunne-elämä ja kehon toiminnot. Eri traditiot määrittelevät tämän ”jonkin muun” eri tavoin, mutta on tavallista puhua siitä ”tietoisuutena”, persoonattomana ja kaiken sisältävänä läsnäolona, joka on jotain muuta kuin tavanomainen minuus.

Niin ikään tällaiset perinteet opettavat, että todellinen onnellisuus ei voi löytyä arkielämän asioista, olivatpa ne sitten miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Työ, ystävyyssuhteet, perhe, terveys ja muut hyvän elämän osatekijät ovat pohjimmiltaan muuttuvia, ja jokaista niiden tuottamaa iloa seuraa samalla mitalla kärsimys. Riippumatta siitä, hyväksytäänkö tällaista uskonnollis-filosofista tarkastelutapaa, voidaan puhtaan hermeneuttisesta näkökulmasta todeta, että tältä pohjalta jooga- ja meditaatioperinteiden typistäminen esimerkiksi terveyden ja hyvinvoinnin tavoitteluun on jokseenkin puutteellinen tulkinta asiasta.

Mitä tulee opettajiin, varsinkin useissa intialaisissa perinteissä ajatellaan, että ainoastaan ihminen, joka on oivaltanut oman todellisen olemuksensa, siis vapautunut rajallisen minäkäsityksensä harhasta, voi auttaa toisia saavuttamaan saman päämäärän. Tästä syystä intialaisessa uskonnollisuudessa ja joogassa korostetaan opettajista ja oppilaista koostuvia perimyslinjoja, joissa tieto ja kokemus välittyvät. Toki tässäkin kohdataan ongelmia, koska monet gurut ovat osoittautuneet Kumarén tavoin aivan tavallisiksi ihmisiksi, eikä kulttuuriseen ymmärrykseemme oikeastaan edes kuulu käsitystä siitä, että olisi olemassa eri kehitystasoilla olevia ihmisiä. Silti on ymmärrettävä, jälleen hermeneuttisten periaatteiden mukaisesti, että joogaan, buddhalaisuuteen jne. nämä uskomukset kuuluvat.

Vikram Gandhille henkisten perinteiden syvin olemus ilmenee rauhallisuutena, jota hän aisti isoäidistään tämän suorittaessa joka-aamuista puja-rituaaliaan. Tämä on mielenkiintoinen havainto, mutta mielestäni Gandhi tyytyy liian vähään. Hän ei mene tarpeeksi syvälle siihen, mitä tuon rauhallisuuden takana voisi olla. Vaikka huijareita ja epäonnistuneita opettajia riittää, ei kaikkia guruja kannata heittää pesuveden mukana. Samalla haluan korostaa, ettei ole mitään syytä vähätellä dokumentissa kuvattujen oppilaiden saavutuksia. Kymmenien kilojen painonpudotus on kiistatta merkittävämpi saavutus joogan polulla kuin pelkän puheen tasolle jäävä filosofointi joogan päämäärästä.

Vaikka juoniselostuksen perusteella Kumarén asetelma ja ohjaaja/päähenkilö Vikram Gandhin motiivit tuntuvat paitsi kyynisiltä, myös perin pohjin epäeettisiltä, ei elokuvaa voi sellaiseksi syyttää. Kumaré onnistuu esittämään tärkeitä kysymyksiä, eikä sen sävy ole vähääkään pilkallinen. Gandhi ei naureskele tai mässäile ihmisten hyväuskoisuudella, vaikka se onkin elokuvassa silmiinpistävää ja kiistatonta. Sitä vastoin hän onnistuu tuomaan esiin jotain olennaista ihmisen tarpeesta uskoa ja tukeutua ulkoiseen auktoriteettiin.

Toisin kuin monet aitoina guruina esiintyvät, Kumaré ei hyväksikäytä oppilaitaan, vaan yrittää ymmärtää, miksi nämä ovat hakeutuneet hänen luokseen ja miten hän voisi heitä auttaa. Vaikka Vikram Gandhi pyrkiikin osoittamaan, että todellinen guru on jokaisen sisällä, hän ehkä huomaamattaan myös näyttää, että joskus juuri ulkoisen symbolin, kuten karismaattisen opettajan, avulla ihminen kykenee tavoittamaan omat piilevät voimavaransa.

Lue lisää:

Kumarén kotisivut

Dokumentin kotisivut

Treenaa ja ajattele – nykyjoogan ristiriidat

~ M.R. ~ Jätä kommentti

Suunnitellessani parin viikon takaista luentoani joogan uskonnollisuudesta, huomasin yllätyksekseni, että aihe on varsin ajankohtainen. Yhdysvalloissa kysymys on parhaillaan kiivaan poliittisen keskustelun kohteena. Kyseessä on siis kaikkea muuta kuin teoreettinen tai yksinomaan historiallisesti kiinnostava aihepiiri.

Yhdysvalloissa keskustelu joogan perimmäisestä olemuksesta sai alkunsa, kun erään kalifornialaisen koulun oppilaiden vanhemat vastustivat joogan opettamista koulun liikuntatunneilla. Vanhempien mukaan hindulaisperäisen joogan opettaminen rikkoo lakia, joka kieltää uskonnon opettamisen valtion kouluissa. Asiasta seurannut oikeusjuttu on ilmeisesti yhä käynnissä.

Samaan aikaan presidentti Obama on avoimesti tukenut joogan harjoittamista ja etenkin sen opettamista lapsille. Valkoinen talo antoi asiasta myös virallisen kannanoton, mukaan jooga ei ole uskonto, vaan ”uskontojen rajat ylittävä universaali henkinen harjoitus”.

Obaman kannanotto on kuitenkin aiheuttanut vastarintaa Amerikan hindujen keskuudessa. Itse asiassa jo pari vuotta sitten Hindu American Foundation käynnisti kampanjan Take Yoga Back. Järjestön mukaan jooga on erottamattomasti osa hindulaisuutta, ja länsimaiset joogaopettajat tarkoituksellisesti peittelevät ja vääristelevät tätä tosiasiaa halventaen samalla hindujen uskonnollista perintöä.

Keskustelu on mielenkiintoinen moneltakin kannalta. Valkoinen talo korostaa julkilausumassaan perinteiden muuttumista ja sitä, että henkinen pyrkimys ylittää uskontoperinteiden rajat. Näille näkemyksille löytyy paljon tukea joogan historiasta, joka paitsi osoittaa joogan menetelmien ja oppien muuttuneen vuosisatojen aikana valtavasti, myös sen, että joogaa on harjoitettu lähes kaikissa Intian uskonnoissa, ei ainoastaan hindulaisuudessa.

Toisaalta on vaikea olla eri mieltä HAF:n kanssa siitä, että maailmankuva, johon joogan harjoitukset perustuvat, on olennaisesti uskonnollinen ja tarkemmin sanottuna hindulainen. Intialaisessa kontekstissaan sana ”jooga” on sekä yleisnimitys eri uskontojen pelastusopeille että nimitys tietyille aistien ja mielen hallinan menetelmille, joilla metafyysinen pelastus saavutetaan.

Luennossani vastasinkin kysymykseen joogan uskonnollisuudesta toteamalla, että vaikka jooga ei itsessään ole uskonto, se on kuitenkin toimintaa joka on historiallisesti saanut merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osana. Tässä mielessä sitä voi verrata vaikkapa rukoilemiseen, kirkossa käymiseen tai pyhiinvaellukseen. Mikään näistä toiminnoista ei ole itsessään uskontoa, mutta ne saavat merkityksensä uskonnollisen maailmankuvan osina.

Koska valtaosa nykyjoogeista, joihin luen myös itseni, eivät ole hinduja, on pohdittava tarkemmin sitä, miten nykyisin ympäri maailmaa harjoitettu jooga eroaa varhaisemmista joogan muodoista. Jos vilkaistaan edes lyhyesti muutamaa keskeisintä joogan klassista tekstiä, huomataan että niissä kuvaillut harjoitukset muistuttavat hyvin vähän sitä, mitä joogasaleilla nykyisin tehdään. Lisäksi käy nopeasti ilmi, että harjoituksen painopistettä ja päämäärää kuvataan aivan eri tavalla. Onkin paikallaan kysyä joogatutkija Mark Singletonin tavoin, onko ”vanhalla joogalla” ja ”nykyjoogalla” muuta tekemistä keskenään kuin nimi.

Tässä kysymyksessä ei ole lainkaan kyse erottelusta ”oikean” ja ”väärän” joogan välillä. Pikemminkin kysymys on siitä, mitä oikeastaan tarkoitetaan, kun puhutaan ”joogasta”. Tarkoitetaanko sillä psykofyysisen hyvinvoinnin tavoittelua, vai onko joogalla syvempiäkin merkityksiä? Sulkevatko nämä merkitykset toisensa pois?

Mainitsin eräissä juhlissa satunnaiselle tuttavuudelle olevani kiinnostunut hindulaisuudesta. Hän sanoi, että siinähän on kyse mielenrauhan etsimisestä. Vastaus oli kuvaava. Näyttää siltä, että meidän on yhä vaikeampi ymmärtää uskonnollista maailmankuvaa muuten kuin materialistisen, psykologisoidun ihmiskäsityksen kautta. Mietin, olisiko vaikkapa kristinusko, juutalaisuus tai islam mahdollista palauttaa yhtä suoraviivaiseen toteamukseen.

Näitä aiheita on vaikea lähestyä uppoamatta kaulaansa myöten essentialisoiviin määritelmiin, joista yksikään ei ole vedenpitävä. Ehkä on kuitenkin sopivaa todeta, että uskonnon palauttaminen johonkin yleisinhimilliseen, yhteiskunnallisesti hyödylliseen periaatteeseen, kuten etiikkaan, mielenrauhaan tai hyvinvointiin on varsin tuore ja marginaalinen näkemys.

Vaikken itse olekaan hindujoogi, ei mieleeni tulisi koskaan väittää, että joogalla ei ole mitään tekemistä hindulaisuuden kanssa. Vaikken itse ole askeetikko, en voi kieltää, etteivätkö varhaisimmat joogit olisi olleet juurikin kehoaan ja mieltään kurittavia hinduerakkoja. On selvää, ettei minun harjoituksellani voi olla samoja seurauksia kuin heidän harjoituksillaan. En myöskään hetkeäkään kuvittele, että tekemäni harjoitukset olisivat säilyneet samanlaisina tuhansia vuosia.

Samalla en kuitenkaan pidä joogaa pelkkänä venyttelynä, enkä kysymyksiä joogan syvemmistä ulottuvuuksista merkityksettöminä. ”Treenaa, äläkä ajattele” ei sekään ole minulle sopiva lähestymistapa. Pikemminkin joogan ristiriidat kutsuvat minua ajattelemaan enemmän, tutkimaan enemmän, kyseenalaistamaan enemmän ja ennen kaikkea: hyväksymään enemmän epävarmuutta.

Joka kerta joogamatolle astuessani yritän miettiä, mitä ihmettä olen oikein tekemässä.

Lisää aiheesta:

Times of India: White House says yoga is a universal language of spiritual exercise, crossing religious lines

Hindu American Foundation: Take Yoga Back

ABC News: Yoga Lawsuit: Encinitas Union School District in California Sued Over Classes